Part 14

Ukko astui hänen eteensä:

— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.

Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.

— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!

Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan tätä päällikköä.

Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui. Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.

— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?

— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella, sillä joku olisi huutanut.

— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan. Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!... Onko teillä kellään pistolia?

— Minulla on! — sanoi Kosma.

— Anna tänne! Onko se ladattu?

— On.

— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa hänen suuhunsa.

— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä...

Näin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.

— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on teidän!

— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on kieltänyt päästämästä.

— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!

Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.

— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.

— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:

— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.

Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat seuraavan keskustelun:

— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut hulluksi?... Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut käynytkään!... Mitä tämä on?

— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän armonne lähdettyä... Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja odottaa parhaillaan.

— Mitä tämä kaikki merkitsee?... Entä vanki?

— Riippuu.

Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan, painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.

Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla ja sanoi:

— Ahaa, se on herra Kuklinowski!... Nyt on minulla jotakin puhuttavaa sinulle!

Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin pelkoa.

— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.

Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.

Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat sidottuina.

Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata häntä.

— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai Kuklinowski?

Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.

— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi... Sinun ruotsalainen kenraalisi on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut kärventää... Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa, tarjouduit hänelle toveriksi... Sinä varas, sinä iljetys, verikoira, kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle...

Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi riiheen.

Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä, jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja. Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.

Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja kulmakarvansa ja sanoi sitten:

— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä. Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.

Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:

— Hevosten selkään!

He lähtivät riihestä.

Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia, sillä kohta alkoi päivä sarastaa.

Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu, että kipu ei hänestä ollut mitään.

Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut äänekkääksi riidaksi.

— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!

— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.

— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette unhottaneet sormukset?... Valehtelette hävyttömästi!

— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.

— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne! Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!

Kmicic hiljensi hevosensa vauhtia.

— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.

— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.

— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.

— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?

— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona... Jonkun yksityisen ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.

Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.

— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten Kmicic.

— Niin... kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.

— Kuinka? Ruotsalaistenko?

— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan erillään toisista, niin me... tuota noin... me hänet...

— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.

Kmicic naurahti.

— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän siitä?

— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja... Hän tiesi asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä... Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi... Senkin rosvo, nylki köyhiä ihmisiä... Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne, sillä teidän armonne on toista maata... Teidän armonne antaa vielä omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän työstämme, meidän vaivannäöstämme... Hiisi hänet vieköön!

— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.

Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:

— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Jättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan vaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon tykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput olivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.

Yritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla epäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli tuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja joutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen uhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja yhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.

Viimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja kolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi täydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin sotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille tilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.

Kokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt toivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille suuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja kasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat poissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut ensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus. Kaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään lämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.

Puhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä ehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille kaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä tehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin kärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa Wrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli levitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.

— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin rukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija säilyisi paikallaan.

— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä, mutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.

Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka olivat halunneet taistella viimeiseen asti.

— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he tuon käytävän olemassaoloa?

— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. — Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.

Samassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.

— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos ikkunasta.

Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui, tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen mielenliikutukseensa hän huudahti:

— Kuklinowski on kuollut!

— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.

— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.

— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.

— Kmicic! — vastasi Zbrozek.

Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:

— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu, Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen maineensa tunnetaan koko maassa... Mutta tämmöistä ei ole ihminen voinut tehdä, sen on tehnyt piru... Hän on vapautunut siteistään, tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.

— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.

— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.

— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.

Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.

— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!

Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.

Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.

Mutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä puolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan tietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka, olisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin näki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi itsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli uhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan luonnolliselta:

— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin aikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja sitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet toverit myös tulivat sisälle.

— Kuklinowski on murhattu! — sanoivat he töinen toisensa jälkeen.

— Kuklinowski on tapettu!

— Hänen joukkonsa on hajoamassa! Sotamiehet ovat hulluina!

— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! — huusi Müller.

Vähitellen melu asettui, ja Zbrozek alkoi puhua:

— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin kaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän teidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa kykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen oli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin hänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti minua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä tahtoo... Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin ritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi kaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi tahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä aamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei ollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta ei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne luokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä vienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä. Menen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman ruumiin riippuvan orressa... Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun silmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva, kun taas Kmicic oli kuin Herkules... Ihmettelin, miten hän oli voinut niin kutistua yhdessä yössä... Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!

— Orressa? — kysyi Müller.

— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta kun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita. Tuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt pahasti ja sitten poistunut.

— Sleesian raja on lähellä! — sanoi Sadowski.

Syntyi äänettömyys.

Kaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta itse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi oikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä vastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen vastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä edessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi semmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.

Wrzeszczowicz löi äkkiä otsaansa.

— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui minusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut jossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?... missä?

Hän alkoi hieroa otsaansa.

— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra kreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista Kuklinowskia!

Sen jälkeen hän kääntyi upseerien puoleen:

— Kutka teistä, hyvät herrat, haluavat lähteä kanssani tapahtumapaikalle?

Kaikki olivat valmiit lähtemään, sillä jokainen oli utelias.

Hevoset tuotiin esille ja lähdettiin matkaan kenraali etunenässä. Kun he lähestyivät riihtä, näkivät he kymmenkunta puolalaista ratsumiestä rakennuksen luona tiellä ja kedolla.

— Mitä väkeä nuo ovat? — kysyi Müller Zbrozekilta.

— Varmaankin Kuklinowskin miehiä. Zbrozek alkoi viitata yhtä ratsastajista luokseen:

— Tule tänne! Joudu! Sotamies tuli luo.

— Oletteko Kuklinowskin joukosta?

— Kyllä.

— Missä on muu osa rykmenttiä?

— Ovat menneet tiehensä. Sanoivat, että eivät tahdo enää sotia Jasna Góraa vastaan.

— Mitä hän sanoo? — kysyi Müller. Zbrozek käänsi kenraalille sotamiehen sanat.

— Kysykää häneltä, minne ne ovat menneet, — sanoi kenraali.

Zbrozek toisti kysymyksen.

— Ei sitä kukaan tiedä,-vastasi sotamies. Muutamat menivät Sleesiaan. Toiset sanoivat tahtovansa palvella Kmiciciä, sillä toista semmoista päällikköä ei ole puolalaisten eikä ruotsalaisten joukossa.

Kun Zbrozek käänsi Müllerille nämäkin sotamiehen sanat, vaipui kenraali ajatuksiinsa. Sellaiset miehet kuin Kuklinowskin olivat todellakin valmiit empimättä siirtymään Kmicicin johtoon. Mutta silloin he saattoivat olla uhkana, jollei juuri Müllerin armeijalle, niin ainakin kuormastolle ja kulkuyhteydelle.

Vaarat kasaantuivat yhä.

Samaan suuntaan lienee ajatellut myös Zbrozek, sillä hän sanoi aivan kuin vastaukseksi noihin Müllerin ajatuksiin:

— Varmaa on, että myrsky on nousemassa koko valtakunnassa. Kun tuommoinen Kmicic vain huudahtaa, niin sadat ja tuhannet kerääntyvät hänen ympärilleen, varsinkin sen jälkeen, mitä hän nyt on tehnyt.

— Ja mitä hän voittaa? — kysyi Müller.

— Teidän ylhäisyytenne muistanee, että tämä mies saattoi Chowańskin epätoivoon, ja Chowańskilla oli kuusi kertaa niin paljon miehiä kuin meillä. Ei yksikään kuorma tule meille, jos hän niin tahtoo, ja koska kaikki maatilat on ryöstetty, voi leirissä syntyä nälänhätä.

— Luotatteko sotamiehiinne?

— Enemmän kuin itseeni! — sanoi Zbrozek rohkeasti ja avomielisesti.

— Kuinka? Enemmän kuin itseenne?

— Niin, sillä totta puhuen olemme saaneet tarpeeksemme tästä piirityksestä.

— Olen varma siitä, että se pian loppuu.

— Kysymys on vain: miten? Muuten linnoituksen valloittaminen olisi nyt yhtä suuri onnettomuus meille kuin piirityksestä luopuminen.

He olivat saapuneet riihen luo. Müller astui alas hevosen selästä, toiset upseerit tekivät samoin, ja kaikki menivät sisälle. Sotamiehet olivat jo ottaneet Kuklinowskin alas, asettaneet oljille ja peittäneet loimella. Kolmen sotamiehen ruumiit olivat hänen vieressään.

— Ne on surmattu puukoilla, — kuiskasi Zbrozek.

— Entä Kuklinowski?

— Kuklinowskissa ei ole muita haavoja kuin palohaava kupeessa. Hän on joko paleltunut kuoliaaksi tahi tukehtunut, sillä hänellä on oma hattunsa suussaan.

— Nostakaa peite!

Sotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja pöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset viiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina. Kasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin tottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:

— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi riihessä.

— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei käy syönti koko päivänä.

Äkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli mielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät mulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi hänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen Zbrozekin puoleen hän huudahti:

— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa hänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!

— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — Kaikki Kuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.

— Ottakaa hänet sitten kiinni! — huusi Müller raivoissaan.

— Ottakaa itse! — huusi Zbrozek niinikään raivostuen.

Taaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten ja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat lähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.

Samassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen syöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.

— Kenraali! — huusi hän. — Luostarista on tehty hyökkäys ulos! Ruutihautaa laittavat louhijat on hakattu maahan! Yksi ratsuväkiosasto on ajettu pakoon!

— Minä tulen hulluksi! — huusi Müller repien tekotukkaansa. — Ratsujen selkään!

Hurjaa vauhtia lähdettiin heti luostaria kohti, niin että lumi sinkoili kavioista. Sata Sadowskin ratsumiestä yhtyi joukkoon ollakseen Müllerin apuna. Tiellä he näkivät hajoitetun ratsuväkiosaston miehiä epäjärjestyksessä pakenemassa. Niin olivat jo tähän saakka verrattomat ruotsalaiset sotilaat menettäneet miehuutensa! Olipa patteritkin jätetty oman onnensa nojaan, vaikka niitä ei uhannut mikään vaara. Muutamia pakolaisia pistivät upseerit ja ratsumiehet kuoliaiksi.

Kenraali joukkoineen saapui linnoituksen luo parahiksi nähdäkseen hyökkääjien palaavan onnellisesti takaisin luostariin. Heidän laulunsa, riemuhuutonsa ja naurunsa kuuluivat selvästi Müllerin korviin. Vieläpä jotkut yksityiset sotamiehet heristelivät verisiä sapeleitaan esikunnalle. Ruotsalaisen kenraalin vieressä olevat puolalaiset tunsivat Zamoyskin, joka oli hyökkäysjoukon johtajana ja nyt nähtyään esikunnan pysähtyi ja kumarsi sille kohteliaasti. Eipä kumma! Hän tunsi olevansa jo luostarin tykkien turvissa.

Pattereilta kohosi savua, ja viheltäen lensi kuulia upseerien joukkoon. Muutamat ratsumiehet pitelivät kupeitaan, ja vaikerrusta kuului.

— Olemme ampumalinjalla!... Takaisin! — komensi Sadowski.

Zbrozek tarttui Müllerin hevosen suitsiin.

— Kenraali, takaisin! Henki on kysymyksessä! Müller oli kuin jähmettynyt, ei puhunut mitään ja antoi johtaa itsensä pois kuulasateesta. Tultuaan päämajaansa hän lukitsi huoneensa eikä ottanut koko päivänä ketään vastaan.

Silloin Wrzeszczowicz otti johdon käsiinsä ja alkoi erittäin tarmokkaasti valmistella väkirynnäkköä. Uusia valleja luotiin, sotamiehet olivat kallionlouhijain apuna ruutihautoja laittamassa. Kuumeinen toiminta vallitsi koko leirissä, uusi henki näytti syntyneen piirittäjiin.

Muutamia päiviä myöhemmin levisi ruotsalaisten leirissä ja erikoisesti puolalaisten keskuudessa huhu, että louhijat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti aivan kirkon alle ja että riippui vain kenraalin omasta tahdosta, räjähdyttäisikö hän koko luostarin ilmaan.

Rajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn näännyttämät sotamiehet.

Wrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti sata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä ja pani toimeen kekkereitä.

Tuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella levisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin räjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät itkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä kohti ja huusivat:

— Älä tuhoa viattomia!... Niiden veri tulee sinun päällesi!

Tuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia päiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet väkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille, että eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran voivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta siksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan ääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri osa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin johdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen kanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä. Isä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja aatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi sydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.

Lounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä oli tekeillä.

Ruotsalainen sanansaattaja, toi kirjeen.

Munkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja siinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä, niin se räjähdytetään ilmaan.

Mutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu epäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.

— Tyhjää peloitusta! — huusivat priori ja aateliset.

— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä säälisi, vaan räjähdyttäisivät!

Ja niin todella kirjoitettiinkin.

Samaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan ympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.

— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin vain menemme taivaaseen!

Se taas, joka antoi lähetille vastauskirjelmän, sanoi tälle:

— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!... Ahdistaahan teitä puutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.

Näin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä oli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet, ja rauha palasi luostariin.

Joulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta kirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat ja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo vastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette lähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla ei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää. Jos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.

Mutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas koettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.

Tuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari joulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset sotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla, katselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä muistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin koristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi kaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.

Mutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien ääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien kasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että koettelemusten aika pian on ohi.

— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, — sanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän olkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille ovat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.

He toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista kruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo olisi ohi.

Priorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla oli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.

Kun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle tyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:

— Ketä varten, kunnioitettu isä, on tuo paikka?

— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen muistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu nyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet kiitollisessa muistossa.

— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin meillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.

Kyynelet nousivat isä Kordeckin silmiin. Czarniecki sanoi:

— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos Jumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan ajan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.

— Hänen nimensä ei ollut Babinicz, — sanoi priori Kordecki.