Part 5

Näihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin jo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen päinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja olevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat, ettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha ruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät tuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona oli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli jo tulessa.

Tiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua pakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat asukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo pyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että kysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen sotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan lunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista kärsineet asukkaat kyenneet tekemään.

He pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin neuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta uljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen Wolodyjowskin ja sanoi hänelle:

— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää Wolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa suojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa, ja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion osoituksena.

Sitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:

— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa, kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!

Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä, siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan sotamiesten silmissä.

Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi huolestua sen kohtalosta.

— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä Wolodyjowskille?

— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön, on tehnyt koko elämänsä ajan.

— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules contra plures.

— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa, saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä tiedusteluretkelle.

Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään tietoja.

Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä, Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti leiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä Bobrownikin luona.

— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet väittivät, että se oli muuta.

He eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli outoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi oli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta arvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten mielestä viisituhatta tahi enemmänkin.

— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, — sanoi ratsumestari Lipnicki.

Hän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa on kokonainen suuri sotajoukko.

Jostakin käsittämättömästä syystä levisi heti yli leirin huhu:

— Radziwill tulee!

Tämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet riensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu säädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille määrätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä erilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin pohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat jotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra Lipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat eräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»

Päälliköt juoksivat järjestämään joukkoja.

Kun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi suuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt Wolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään mies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja herra Lipnicki?

— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan. — Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänyt Kiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?

Mutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill! Radziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.

— Jan, pelasta, nyt on aika!

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Skrzetuski.

— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi vainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän asioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.

— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin sotajoukko on tulossa?

— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin se toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.

— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä. Hän juuri on tulossa eikä kukaan muu.

— Kuulethan, että se on tavattoman suuri joukko.

— Jumalan kiitos! Herra Sapieha näkyy siis olevan tulossa.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet. Lipnicki meni vastaan.

— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet toisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!

— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta minä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni. Mennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät... heh!

He menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi vähän väliä ja huusi kovalla äänellä:

— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill, niin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!

— Näytämme hänelle! — huusi sotajoukko.

— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme valmiit! Sytyttäkää kokot!

Puita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat liekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen Borownikin suuntaan.

Pimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisi Skrzetuskia liepeestä.

— Aloittavat tulen! — sanoi hän levottomana.

— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen kuului iloisia huutoja.

Ei ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla ratsuilla joukko miehiä huutaen:

— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät sotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin, että olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista päästetyksi huudoksi.

Zagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä vallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.

Vähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa etunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies. Kasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset. Hänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä teki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen tapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli hän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka tunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli Minerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa saattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo mies.

— Odotimme kuin isää! — huusivat sotamiehet.

— Tulipa johtajamme! — lausuivat liikutettuina toiset.

— Vivat! Vivat!

Zagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda pysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.

— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua. — Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja itse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa ateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä riemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne. Sydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria ja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton. Seisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta, vaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta, ei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!... Kun sitten sadat kielet kertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi, Vitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill...

Sapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle leiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen eleen ja sanoi:

— Tulee vielä Radziwillkin. Parin päivän kuluttua hän on täällä.

Zagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja toiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken Sapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti sitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:

— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän merkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten suurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet alkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:

— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette luovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.

— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua pelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla kunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.

— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. — Matkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen isäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja nälkäisiä.

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen jäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti kerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta ja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta tulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty. Maljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin luona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko, jonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli jo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen puolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.

— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät pian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.

Sitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi tuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli lähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja pyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.

— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta emme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut syödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.

— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha, — ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko, että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic Radziwillin.

— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.

— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.

Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa, että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.

— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.

Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:

— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?

— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.

— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut vertaisellenne.

Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan, että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi, johon viikate kalahtaa.

— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas, että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.

— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.

— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi sananpartta, jonka kuulin Liettuassa...

— Miten se kuului?

— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi Zagloba tyynesti.

Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.

— Hyvinpä minut höyhensi!... Sallikaa minun syleillä teitä!... Kun rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!

Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen saapuneen jo mainitun kaupungin luo.

KUUDES LUKU.

Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä, kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea riippuvaisuutensa.

— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.

Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija, uskalsi kerran tämän johdosta vastata:

— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.

Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä kaiken varalta oma joukkonsa.

Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.

Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle, mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.

— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme Chowańskin kimppuun.

Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä, jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.

Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä, Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet hänen nimensä kuolemattomaksi.

Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun, kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin. Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa. Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.

Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa, Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa. Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.

Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.

Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi vapaat kädet Puolassa?

Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili, että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.

— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, — ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten silloin käy?

Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka, oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.

Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai petturin nimen.

Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran...»

Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan, äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.

Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa, johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli käheällä äänellä:

— Palaa! Palaa! Palaa!

Tämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän edellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt Taurogista.

Se sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan nuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen syntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz työskenteli.

Hän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei sallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään kullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan määräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.

Kun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia menoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi hokea kiihtyneellä äänellä:

— Olen taas saanut takaisin nuoruuteni ja terveyteni!

Mutta ruhtinas Boguslaw katsoi häneen terävästi ja sanoi:

— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?

— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita... Mikäkö minua vaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu... Mutta älkäämme puhuko siitä... Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?

— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä, _Marie_ on kuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka. _Ma foi_! Ei kellään koko maailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.

— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut... Entä mitä viestejä tuot _de publicis_?... Mitä vaaliruhtinas puuhaa?

— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?

— Tiedän.

— Mutta ne eivät oikein luota häneen... Danzig ei tahdo ottaa vastaan hänen joukkojaan... Saksalaisilla on hyvä nenä.

— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee meistä?

— Meistä?... toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:

— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve... Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään... Kirjoitti, ettei unohda meitä.

— Ei unohda? Kuinka niin?

— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle... Hän kirjoittaa, että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä... Minä uskon sen, sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset Liettuan valtaistuimelle.

— Kun vain se toteutuisi!... En minä sitä valtaistuinta itseni takia tavoittele!

— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi aluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.

— Entä ruotsalaiset?

— Ruotsalaiset mielellään näkevät meidät itäpuolellaan.

— Vuodatat balsamia haavoihin.

— Balsamia — ahaa!... Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle balsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee sillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet itsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja — ajattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!...

Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua _de publicis_.

— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen Kmicicin kautta?

— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet Kmicicistä?

— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.

— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää taivaan valtakuntaan.

— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.

— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.

— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.

— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.

Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:

— Niinkö?... Hyvä on!... Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on minun vallassani...

— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw. — Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä... Luulin alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia siitä, että hän elää.

— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!... Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet nyljettäisiin elävänä.

— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi. Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni. Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia, luin sen... Tässä se on!

Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.

Ruhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja huusi:

— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!

Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:

— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä tulemaan minun huoneeseeni!

Hän poistui.

Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä. Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi. Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.

— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.

— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.

— Mutta _quo modo?_

— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.

— Mutta kuka sen tekee?

— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes tätäkään tavaraa.

— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta samalla kertaa!... Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi... Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on ammuttava... Mutta en voinut, en voinut...

— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?

— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.