Part 8

— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä mies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä. Muuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä hartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen vaatiessa on valmis teitä puoltamaan.

— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen nuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani. Saavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.

— Otettiinko teidät täällä huonosti vastaan?

— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema yhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen ruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin minä panen siihen vastalauseen.

— Kuinka niin?

— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä ovat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit, ruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä? Heidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset tekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä kuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua kiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi Puolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä palvelusta, jota he itse kärkkyvät?

Lisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja vaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen vinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.

— Jatkakaa! — sanoi hän viimein. — Puhutte todellakin omituisia asioita.

— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. — Mutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka siitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko tuhoutua.

— Miksi niin?

— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden, että se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi niin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?... Millainen on täällä hallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä... Valtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan... Sotajoukkoa ei ole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä se ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta, sillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla on voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä ovathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä puolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan, että heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa... Missä muualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista oman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt kuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä, vaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?... Mitä tällä kansalla on? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys, äly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä, mutta ei mitään muuta... Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset, kuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä ratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin täytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän hukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua... Vain mielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän maan asukkaina.

Lisola ei väittänyt vastaan. Sensijaan hän kysäisi äkkiä:

— Herra Weyhard, oletteko katolilainen? Wrzeszczowicz joutui hämilleen.

— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne! — vastasi hän.

— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin... Onkohan se totta?

— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se estääksemme häntä toimimasta... Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.

Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja kysyi:

— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?

— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.

— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.

Hän palasi taas Lisolan luo.

— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin häväistävän... Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.

— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä olen katolilainen...

Lisola naurahti ja kysyi leikillään:

— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?

— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat veroa, niin maksakoot munkitkin.

— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:

— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on myöhäistä!

— Myöhäistä on, — toisti Lisola.

Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan. Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt lähdettyään Kiejdanysta.

Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet, koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli, mutta kieltämättömän.

— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä todisteita esittää?... Totta hän puhui!... Tuo keisarin lähettiläskin myönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.

Kmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta »_myöhäistä_», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen yksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen voimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta kuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei yksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.

Koko yön hän oli kuumeessa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli auttamattomasti sairastuvansa. Vihdoin alkoi päivä sarastaa. Kmicic nousi vuoteeltaan ja meni ulos.

Valo kamppaili vielä pimeyden kanssa. Pilvet keräytyivät pitkiksi kaistaleiksi läntiselle taivaalle, mutta itäpuoli oli pilvetön. Taivaalla vilkkui tähtiä. Kmicic herätti miehensä, pukeutui pyhäasuun, sillä oli sunnuntai, ja lähdettiin matkaan.

Unettoman yön jälkeen Kmicic oli uupunut ruumiillisesti ja henkisesti. Tuo kalpea ja raikas syysaamu ei haihduttanut murhetta, joka jäyti hänen sydäntään. Toivo hänen sydämessään sammui kuin lamppu, josta öljy oli lopussa. Mitä tuopi hänelle tämä päivä? Ei mitään! Samat tuskat ja saman epätoivon! Mielen ahdistus ei vähene.

Päivä valkeni yhä enemmän, vaalea taivas muuttui viheriäiseksi ja kellertäväksi, ja kaukana taivaanrannalla alkoi eräs kohta niin välkkyä, että silmiä huikaisi.

Hänen miehensä, jotka olivat alkaneet laulaa, vaikenivat ja katselivat sinnepäin. Viimein Soroka sanoi:

— Ihmeellistä! Tuolla on länsi, mutta näyttää ihan kuin aurinko nousisi sieltä.

Todellakin tuo valo, joka ensin oli näyttänyt vain pisteeltä, alkoi kasvaa, ja siitä muodostui kehä, joka vielä suureni. Oli kuin joku olisi ripustanut taivaalle hyvin ison, valoa säteilevän tähden.

Kmicic ja hänen miehensä katselivat hämmästyneinä tätä valoilmiötä ymmärtämättä mitä oli heidän edessään.

He huomasivat talonpojan ajavan tietä. Kun Kmicic kääntyi katsomaan häntä, huomasi hän miehen ottavan lakin päästään ja rukoilevan valoon päin kääntyneenä.

— Mikä tuolla välkkyy? — kysyi Andrzej mieheltä.

— Jasnogorin kirkko!-vastasi talonpoika.

— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun päästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.

Niin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä tunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli sanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin joku olisi poistanut sen kädellään.

Hänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä riemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan auringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua. Häneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen suonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.

Mutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä kaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä pois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.

Äkkiä läpi tyynen ilman kajahti kirkonkellon kumahdus.

— Alas hevosen selästä!-huusi Andrzej.

Kaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic lausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen ääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.

Kun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin, taluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin hänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin katosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan. Kirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja kasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan juurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät pieniltä kuin linnunpesät.

Oli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja jalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista torneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen ilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin majesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli kokonaan toisenlainen kuin muu maa.

Väkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja erilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten hirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli kokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä uhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko lainehti vapaasti paikalla.

Portit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä mukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys näytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat Kaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.

YHDESTOISTA LUKU.

Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja laulut alkoivat taas kaikua.

Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä kasvoja.

Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.

Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen vaipuneena, innostuksen hurmiossa.

Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.

Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva, kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä, mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.

Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti vain messupapin ääni.

Munkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja suloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden lirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.

Mutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet vavahtivat.

Verho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti valovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.

Nyyhkytyksiä, itkua ja huudahduksia kuului yli kappelin.

— »_Salve Regina_», — huusivat aatelismiehet, — »_monstra Te esse matrem_». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti! Taivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»

Ja kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien valitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.

Kmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden, jota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki muu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli suurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat onnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen sotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen suojelijan rinnalla?

Hän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi. Hän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli... Hänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen sävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka olivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti ylöspäin innostuksen vallassa.

Sillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten hän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa puhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään ymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä uni loppuu ja todellisuus alkaa.

Ensimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet muuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa voittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»

— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä tuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki oli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.

Jumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa munkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski kirkkoa ja luostaria.

Priori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan kallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme. Tuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva katse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli hänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka hän oli ja mistä tuli.

— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä, onnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan olen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka pyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta ahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös silloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat minua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä on nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen vallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä, kunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä pyhäkköä ja luostaria.

— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi priori Kordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.

— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni surulla kiduttanut... Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla nostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät vihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo saastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.

— Mistä olette saanut sen tiedon? — kysyi priori Kordecki.

— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja keisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista Ruotsin kuninkaan luo.

— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen terävästi Kmiciciä silmiin.

Mutta Andrzej ei luonut silmiään alas, vaan jatkoi:

— En tiedä, onko vai ei... Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen luokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan. Molemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä, koska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin puheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen aarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.

— Ja te kuulitte sen omin korvin?

— Niin totta kuin olen tässä!

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi priori tyynesti.

Kmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin kuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:

— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet löivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja epäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.

Pappi katsoi häntä yhä silmiin.

— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa silmistänne.

Kmicic punastui:

— Kohdatkoon minua kuolema, jos se ei ole totta, mitä puhun!

— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?...

— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.

Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri, ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä puhua, lausui priori Kordecki:

— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.

— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin joukossa.

— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi Piotr Czarniecki.

— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.

— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.

— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen. Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene. Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.

Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:

— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen vihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen omaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he kiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme helposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.

Priori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi kääntyen koko seuran puoleen:

— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin kuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan paulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää Krakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti Krakovan antauduttua Varsovaan?

Kmicic ei osannut tähän mitään sanoa.

— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei halunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä. Carolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja lähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja olen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä lähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin huomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon kanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta sillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä, että kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle, joka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja maanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?

— Mahdotonta! — sanoi isä Nieszkowski.

— Ei se mene minunkaan päähäni, — sanoi Zamoyski.

— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui eräs toinen isä.

— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi Piotr Czarniecki tylysti.

— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja Kaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat ainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.

— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.

Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?

Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen: »Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa hänen kasvoillaan:

— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen sen tapahtuvan pian... Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota varoitusta varteen.

Tähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:

— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!... Älkää korottako ääntänne!

Sen jälkeen hän lausui kokoontuneille:

— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle tulokkaalle?

— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.

— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on kysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä harminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte meille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa teitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että pelkäätte puhuvanne ristiin.

— Hyvä on! Kysykää! — sanoi Kmicic purren hampaitaan.

— Sanotte olevanne Samogitiasta?

— Niin.

— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia ja Radziwill petturia?

— Niin.

— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan isänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on herra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?

— Se on minun asiani!

— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette vastata muihin kysymyksiini?

Andrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen soittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä kysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää se Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle jumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä kerran itsensä ja sanoi:

— Kysykää!

— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa tapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan tuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.

Kmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä. Czarniecki kuunteli ja sanoi:

— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen, joka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta. Ettekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?

— En.

— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on vuodattanut veljesverta kuin Kain?... Ettekö ole Samogitiassa kuullut puhuttavan Kmicistä?

— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin kuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä kestän... Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen kauempaa minua kiusata!

— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän nyt ole kysymys tästä ritarista.

— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin puoleen hän kysyi:

— Te ette luullut, että uutisianne epäiltäisiin?

— En, niin totta kuin Jumala on taivaassa! — vastasi Andrzej.

— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta Andrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui hänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle kaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita kiviä.

— Kas tässä!... sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon takia!... Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä... Kaikki on sotasaalista, bojaareilta otettuja... Katsokaa!... Tarvitsenko minä palkintoja?... Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle... mutta vasta ripin jälkeen... puhtaasta sydämestä... Niin se on... Niin minä palkintoa tavoittelin... On minulla enemmänkin!...

Ottakaa!