Part 15

— Kuinka? Eikö ollut Babinicz?

— Olen jo kauan tietänyt hänen nimensä, mutta rippisalaisuutena. Mutta kun hän lähti vaaralliselle retkelleen, sanoi hän minulle: »Jos kuolen, niin saakoot tietää, kuka olen, jotta oikea maine jäisi nimelleni ja vanhat syntini olisivat pois pyyhityt.» Hän lähti ja jäi sille tielleen, ja siksi voin nyt ilmoittaa teille: hän oli Kmicic!

— Tuo kuuluisa Kmicic Liettuasta! — huudahti Czarniecki tarttuen päähänsä.

— Niin! Sillä tavoin Jumalan armo muuttaa sydämet!

— Ah, nyt ymmärrän, kuinka hän saattoi ottaa suorittaakseen tuon tehtävän. Nyt ymmärrän, mistä johtui tuo rohkeus ja miehuus, jonka veroista ei ollut muissa! Kmicic, Kmicic! Tuo peloittava Kmicic, josta koko Liettua kertoo!

— Tämän jälkeen hänestä ei kerro vain Liettua, vaan koko Puola!

— Hän meitä ensimmäisenä varoitti Wrzeszczowiczista!

— Hänen neuvostaan suljimme ajoissa porttimme ja ryhdyimme valmistuksiin!

— Hän ampui ensimmäisen ruotsalaisen jousellaan!

— Ja miten monta tykkiä hän heiltä turmelikaan! Entä kuka surmasi de Fossin?

— Entä se iso tykki! Kenen ansio on, että emme pelkää huomista pommitusta?

— Muistelkoon jokainen kunnioittaen häntä ja ylistäköön kaikkialla hänen nimeään, jotta oikeus tapahtuisi! — sanoi priori Kordecki. — Suokoon Jumala hänelle iankaikkisen rauhan!

— Ja ikuinen valo loistakoon hänen ylitseen! — vastasivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta Czarniecki ei voinut rauhoittua, vaan hänen ajatuksensa palasivat yhä Kmiciciin.

— Vaikka hän oli vain tavallisena sotamiehenä, — sanoi hän, — niin hänessä oli jotakin, joka vaikutti, että johto heti siirtyi hänelle. Minua ihmetytti usein, että miehet vapaaehtoisesti tottelivat tuollaista poikaa. Totta puhuen hän oli päällikkö minun patterillani, ja minä itse tottelin häntä. Kunpa edes olisin tietänyt, että se oli Kmicic!

— Ihmetyttää minua kuitenkin, — sanoi Zamoyski, — että ruotsalaiset eivät ole ylpeillen ilmoittaneet hänen kuolemastaan.

Isä Kordecki huokasi:

— Hän lienee lentänyt ilmaan yhdessä tykin kanssa.

— Antaisin hakata käden itseltäni, jos se palauttaisi hänet henkiin! — huudahti Czarniecki. — Että tuommoinen mies kuin Kmicic on antanut räjähdyttää itsensä ruudilla!

— Hän antoi henkensä puolestamme! — huokasi isä Kordecki.

— Varmaa on, — sanoi Zamoyski, — että jos tuo kolubriini vielä olisi paikallaan patterilla, niin en näin iloisin mielin ajattelisi huomispäivää.

— Huomenna Jumala antaa meille uuden voiton! — sanoi isä Kordecki. — Noakin arkki ei voi hukkua vedenpaisumukseen.

Näin he puhelivat, ja sitten palasivat taas munkit kirkkoon ja sotamiehet vartioimaan muureja ja portteja. Suurta valppautta ei kuitenkaan tarvittu. Myöskin ruotsalaisten leirissä vallitsi tyyni rauha, sillä heilläkin oli juhlista jaloin.

Oli ihmeen kaunis yö. Tähdet tuikkivat taivaalla vuoroin punertavina, vuoroin sinisinä. Kuun viheriä hohde valaisi lumikenttiä linnoituksen ja vihollisen leirin välillä. Oli niin tyyntä, että semmoista ei ollut koko piirityksen aikana ollut.

Keskiyön aikana ruotsalaiset sotamiehet kuulivat hiljaista urkujen hyminää, sitten yhtyivät siihen ihmisäänet, lopulta kaikki kirkon kellot. Iloa, lohdutusta ja suurta rauhaa henki näistä sävelistä, mutta ruotsalaisten sydämiä alkoi ahdistaa yhä suurempi alakuloisuus ja epäilys.

Zbrozekin ja Kalińskin sotamiehet menivät lupaa pyytämättä aivan luostarin muurien luokse. Heitä ei päästetty sisälle, koska pelättiin salajuonia, mutta heidän sallittiin olla muurien luona. Jotkut heistä polvistuivat lumeen, toiset nyökkäilivät surullisesti ja huokailivat tahi löivät rintoihinsa luvaten parannusta. Kaikki kuuntelivat hartaasti ja kyynelsilmin soittoa ja laulua.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan tukahdutti taas tykkien jyske kaikki muut äänet. Kaikki patterit savusivat, maa tärisi, kirkon katolle lensi kuten ennenkin pommeja, kuulia ja kranaatteja, putkiin kiinnitettyjä tulisoihtuja, joista tippui sulavaa tinaa, ja putkettomia tulisoihtuja, rautakappaleita ja palavia tappuroita. Ei koskaan vielä oltu ammuttu noin taukoamatta, ei koskaan ollut semmoinen rauta- ja tuliaalto pyyhkeillyt luostaria. Mutta ruotsalaisten tykkien joukosta puuttui tuo kolubriini, joka yksinään kykeni tuottamaan niin suuria vaurioita, että väkirynnäkkö olisi ollut mahdollinen.

Muuten piiritetyt jo olivat niin tottuneet tähän kaikkeen, että jokainen tarkoin tiesi tehtävänsä ja puolustus sujui ilman komennuksia. laukauksiin vastattiin laukauksilla, jotka yleensä olivat vielä paremmin tähdättyjä.

Illemmalla lähti Müller katsomaan auringon viimeisten säteitten valossa pommituksen tuloksia, ja hänen katseensa sattui kirkon torniin, joka seisoi rauhallisena, taustanaan sininen taivas.

— Tämä luostari seisoo iankaikkisesta iankaikkiseen! — huudahti hän kiivaasti.

— Amen! — sanoi Zbrozek tyynesti.

Illalla kokoontuivat upseerit kenraalin päämajaan neuvotteluun tavallista synkempinä. Müller aloitti keskustelun.

— Tämänpäiväinen pommitus, — sanoi hän, — ei ole tuottanut mitään tuloksia. Ruutimme alkaa loppua, miehistö on sulanut puoleen alkuperäisestä, ja jäljelläolevatkin ovat haluttomia eivätkä usko voittoon. Ruokavarastoja meillä ei ole, emmekä voi toivoa saavamme apujoukkoja.

— Ja luostari seisoo yhtä vakavasti paikallaan kuin ensimmäisenä piirityspäivänä! - lisäsi Sadowski.

— Mitä meille jää? — Häpeä...

— Olen saanut käskyn, — sanoi kenraali, — että joko selvittäisin nopeasti loppuun tämän asian tahi vetäytyisin pois ja menisin Preussiin.

— Mitä jää tehtäväksemme? — toisti Hessenin prinssi.

Kaikkien katseet kääntyivät Wrzeszczowicziin. Tämä sanoi:

— Pelastaa kunnia!

Müller naurahti katkonaisesti ja käheästi aivan kuin olisi kiristellyt hampaitaan.

— Herra Wrzeszczowicz tahtoo opettaa meitä herättämään kuolleita! — sanoi hän.

Wrzeszczowicz ei ollut kuulevinaan.

— Kunniansa ovat pelastaneet ainoastaan kaatuneet! — sanoi Sadowski.

Müller alkoi tulistua.

— Ja tuo luostari seisoo yhä tuolla?... tuo Jasna Góra, tuo kanakoppi?... Eikä minun ole onnistunut sitä valloittaa?... Ja mekö peräydymme? Näenkö minä unta?

— Tuo luostari seisoo yhä, — toisti Hessenin prinssi, — ja meidän on pakko peräytyä... voitettuina!...

Syntyi jonkin aikaa kestävä äänettömyys. Näytti siltä, kuin kenraali ja upseerit olisivat tunteneet jonkinmoista hurjaa nautintoa ajatellessaan omaa nöyryytystään ja häpeäänsä.

Sitten ryhtyi Wrzeszczowicz puhumaan selvästi ja painokkaasti:

— Usein on tapahtunut, että piiritetty linnoitus on maksanut lunnaita piirittäjille, ja nämä ovat poistuneet voittajina, sillä se, joka maksaa, tunnustaa siten itsensä voitetuksi.

Upseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja ylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.

— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi Wrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa, vaan sanotaan, että emme tahtoneet.

— Mutta suostuvatko he? — kysyi Hessenin prinssi.

— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin: sotilaskunniallani!

— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet kylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä teidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?

Müller kääntyi Wrzeszczowiczin puoleen:

— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle tuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä viimeisestä olen teille kiitollinen.

Kaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla kysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.

Seuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori Kordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten maksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.

Saatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen iloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut istua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.

Hessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat matalalla äänellä.

— Mitä luulette? Suostuvatko he? — kysyi edellinen.

— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua tämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta, etenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen kunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain kenraalin pyytäneen liikaa.

— Paljonko hän määräsi?

— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta aatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.

— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän olevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät meidät kunnialla menemään.

— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän Wrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat, niin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin kymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.

— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz... hän voi vielä päästä korkealle...

— Vaikka hirsipuuhun!

Keskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia odotti vielä kaameampi kohtalo.

Heidän keskustelunsa keskeytti laukausten jyrinä.

— Mitä tämä on? lannoituksesta ammutaan?! huudahti Müller.

Hän hyppäsi paikaltaan ja riensi ulos.

Toiset juoksivat ulos hänen jäljessään ja alkoivat kuunnella. Säännöllisten laukausten ääni kuului todellakin linnoituksesta.

— Mitä ihmettä tämä on?... Tappelevatko he siellä keskenään vai mitä? En käsitä! — huusi Müller.

— Minä selitän asian teidän ylhäisyydellenne! — sanoi Zbrozek. — Nyt on Tapanin päivä, ja nuo ovat kunnialaukauksia Zamoyskien, isän ja pojan, kunniaksi.

Samassa kuului linnoituksesta eläköönhuutoja ja niiden jälkeen taas laukauksia.

— Niillä on runsaasti ruutia! — sanoi Müller nyreänä. — Se on uusi letkautus meille.

Mutta hän oli saava vielä toisen ja kipeämmin koskevan letkautuksen. Ruotsalaiset sotamiehet olivat jo niin läpeensä kyllästyneitä ja miehuutensa menettäneitä, että lähimpiä pattereita vartioivat joukot nuo laukaukset kuultuaan pakenivat suin päin.

Müller näki kokonaisen rykmentin parhaita smoolantilaisia tarkka-ampujia epäjärjestyksessä sivuuttavan hänen päämajansa. Hän kuuli myös upseerien tätä katsellessaan sanovan toisilleen:

— On, on kuin onkin jo aika lähteä täältä!

Vähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi jäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat kärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat kasvot ilmaisivat levottomuutta.

Viimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli torvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.

— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen laitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.

Müllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran poikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli tähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.

Kenraali kiersi auki käärön, ja pöydälle putosi nippu joululeipiä.

Silloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän sanoi:

— Puolalaista joululeipää!

— Eikö muuta? — kysyi joku joukosta.

— Ei mitään muuta! — vastasi kenraali kuin kaiku.

Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys, hampaiden kiristys tahi sapelin kalina.

— Herra Wrzeszczowicz! — sanoi Müller uhkaavalla äänellä.

— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi äänettömyys.

Sen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua alkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä, jalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa, tykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.

— Alkaneeko aamulla taas uusi hyökkäys? — kyselivät vahdit porteilla.

Mutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt pilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet peittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat kaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen sakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko luostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja suojellakseen sitä tuliammuksilta.

Viimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet aamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat hevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena. Hänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu laiha hevoskaakki.

Talonpoika alkoi hakata käsiään yhteen, hyppiä jalalta toiselle ja huutaa:

— Avatkaa, hyvät ihmiset!

— Kuka siellä? — kysyttiin muurilta.

— Omaa väkeä, Dzbowista!... Toin kunnioitettaville isille vähän metsänriistaa.

— Kuinka ruotsalaiset ovat päästäneet sinut tulemaan?

— Mitkä ruotsalaiset?

— Jotka piirittävät luostaria.

— Oh, ei siellä ole enää yhtään ruotsalaista!

— Kiitetty olkoon Jumala! Ovatko he menneet pois?

— Ei näy enää jälkiäkään lumen alta!

Tiellä näkyi nyt joukko porvareita ja talonpoikia, kuka hevosella, kuka jalan. Joukossa oli naisiakin, ja kaikki huusivat jo kaukaa:

— Ruotsalaiset ovat poissa! Ruotsalaiset ovat poissa!

— Ne ovat menneet Wjeluniin!

— Avatkaa portit! Ei siellä leirissä ole ainoatakaan miestä.

— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! — alettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.

Sotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista, asunnoista, kirkosta.

Uutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja, aatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat. Toiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset purskahtelivat nauruun tahi itkuun.

Jotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita saapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.

Iloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä metsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten poistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.

Muutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä. Luostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot soivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja ne kuuli koko Puola.

Lumi peitti näkyvistä ruotsalaisten jäljet.

* * * * *

Keskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki itse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin alttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten kantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan valtaistuimen luo kiitosta veisaamaan.

Tykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä rappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät keskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori aloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:

_»Te Deum laudamus!»_

NELJÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti. He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.

Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa, sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat heidän herruutensa loppumista Puolassa.

Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:

— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?

— Kuinkas muuten, teidän armonne!

— Missä me nyt olemme?

— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!

— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä meidän armollisen kuninkaamme asunto on?

— Glogowassa.

— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!

— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään, epäröi, harkitsi ja lausui viimein:

— Toisin ei voi olla.

— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz

— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!... Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja Kuklinowskista voitte puhua... Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina, sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.

— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt Częstochowossa...

— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?

— Toimin käskynne mukaan!

— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä tulla vakuutetuksi... Hän on sitten myöhemmin todistajani!

Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan. Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti selviää voittajana.

Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen. Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut ajamasta Jan Kasimirin asiaa.

Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen: »Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle, kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu. Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se tuhoutuu.»

He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.

Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.

Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten, aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.

— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit hämmästyneinä.

Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.

Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät olleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui ruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi pienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä ja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.

Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat ratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.

Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa, Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin, nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen ja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti »metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi, ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa. Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin. Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille rattoisiksi.

Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin. Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan Kasimirille.

Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä, että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista säännöllistä sotaväkeä.

Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi auttamattomasti äskeiset voittajat.

Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa, nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella ja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka olivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia, kuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen oivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti ryhtyi neuvotteluihin.

Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja kehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski kenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken vastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.

Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se oli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä nousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata käden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase kädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä uusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.

TOINEN LUKU.

Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita. Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään köydenpunojan luona.

Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.

Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään. Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja kuului urkujen ääni.

Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut, vaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen, mutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.

Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö, sillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat häneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan suortuvat kätkivät ne näkyvistä.

Kmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:

— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi voittaa uteliaisuuttani!

Kuka on tuo?

Hän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.

— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? — vastasi puhuteltu.

— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.

— Se on kuningas.

— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea evankeliumia, ja kuningas nousi.

Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin — niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi tekemänsä vääryydet.

Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi, ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.

— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät ja sydän tunsi.

Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui, kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.

Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn viereen.

— Kuka te olette? — kysyi hän.

Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.

— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.

— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta heräten.

— Mikä on nimenne?

— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin seudulta.

— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!... Saanko kysyä, tuletteko Liettuasta ja Vitebskistä?

— En... Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen näköinen.

— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä? Częstochowon luota?

— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!

— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra puolustautuu?

— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo peräytymäisillään.

— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte tulevanne itse luostarista?... Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät läpi?

— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.