Part 19

— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin omillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa ja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani, toimintahalun ajamana... Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää sukua, mutta samanlaisia kuin minä... Siellä täällä löimme jonkun kuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä... Meistä alkoivat kiertää pahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät haastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa jälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä paholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi kuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on kuitenkin suuressa kunniassa.

— Koska katui ja kuoli hurskaana, — huomautti kuningas.

Hiukan levättyään Kmicic jatkoi:

— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku Samogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi kylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa taisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä vieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka kaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää... Kuitenkin menin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan seudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että unhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin hänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan entisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan kunnollisen elämän.

— Ja noudatitte hänen neuvoaan?

— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön... Mutta vanhat synnit vetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä selkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi...

— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi kuningas.

— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli tappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan tekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin aateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla... Mutta minut voitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua, mutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka lyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden joukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.

— Oivallista! Niin tataarilainenkin kosii!

— Se oli rosvon teko, sen myönnän. Mutta Jumala lähetti minua rankaisemaan herra Wolodyjowskin, joka kokosi aatelismiehet, ryösti tytön käsistäni ja oli vähällä ottaa minulta hengen. Se olisikin ollut minulle sata kertaa parempi Silloin en olisi Radziwillin kanssa vahingoittanut teidän majesteettianne ja isänmaata. Mutta saatoinko tehdä toisin? Syntyi uusi oikeusjuttu, rikosasia, josta oli kuolemanrangaistus tiedossa. Olin ymmällä enkä tietänyt, mitä tekisin. Silloin äkkiä tuli avukseni Vilnon vojevoda.

— Puolustiko hän teitä?

— Hän antoi minulle kirjeellisesti samaisen Wolodyjowskin kautta tehtävän suoritettavaksi, ja siten jouduin hetmanin vallanalaiseksi, eikä minun tarvinnut enää pelätä tuomioita. Turvauduin senvuoksi vojevodaan kuin hukkuva pelastajaansa. Kokosin rykmentin koko Liettuan pahimpia huimapäitä. Parempaa rykmenttiä ei ollut koko armeijassa. Vein joukkoni Kiejdanyyn. Siellä Radziwill otti minut vastaan kuin oman pojan, muisti, että olimme sukua toisillemme, ja lupasi suojelustaan. Hänellä oli omat tuumansa. Hän tarvitsi rohkeita miehiä, jotka olisivat valmiit mihin tahansa, ja minä, hölmö, annoin itseni houkutella. Ennenkuin hänen aikeensa tulivat ilmi, vannotti hän minua ristin kautta, että en missään tapauksessa häntä hylkää. Luulin, että oli kysymyksessä sota ruotsalaisia tahi venäläisiä vastaan ja tein mielelläni valan. Tulivat sitten nuo kamalat kemut, joissa allekirjoitettiin Kiejdanyn sopimus. Petturuus oli ilmeinen. Muut päälliköt paiskasivat: miekkansa hetmanin jalkoihin, mutta minua pidätti valani niinkuin ketju koiraa enkä voinut hänestä luopua.

— Olivathan hekin kaikki vannoneet meille uskollisuutta, jotka sitten meistä luopuivat! — sanoi kuningas surullisesti.

— Vaikka minä en ollutkaan jättänyt hänen palvelustaan, en tahtonut kuitenkaan olla osallisena petoksessa. Jumala yksin tietää, miten kärsin. Kiemurtelin tuskissani niinkuin minua olisi tulella poltettu, sillä morsiamenikin, joka tuon ryöstöni jälkeen oli sopinut kanssani, nimitti minua nyt petturiksi ja katsoi minua inhoten. Mutta minä olin vannonut, olin vannonut, että en hylkää Radziwillia!... Oi, tuo tyttö, niin nainen kuin onkin, voittaa järkevyydessä monen miehen, eikä uskollisuudessa teidän majesteettianne kohtaan ole hänen veroistaan!

— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi kuningas.

— Hän luuli saavansa tehdyksi minusta kansalaisen ja isänmaanystävän, mutta kun hän näki yrityksensä epäonnistuneen, alkoi hän minua vihata yhtä paljon kuin oli aikaisemmin rakastanut. Samaan aikaan Radziwill kutsui minut luokseen ja alkoi taivuttaa puolelleen. Niin selvästi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän minulle todisti, että oli tehnyt oikein ja että se oli ainoa keino pelastaa isänmaa, joka jo oli joutumassa tuhon omaksi. En osaa esittääkään hänen suunnitelmiaan, niin suurenmoiset ne olivat ja niin paljon onnea ne lupasivat isänmaalle. Sata kertaa viisaamman kuin minut, yksinkertaisen sotamiehen, olisi tuo suuri valtiomies saanut vakuutetuksi. Silloin olin täydellisesti hänen puolellaan ja vakuutettu siitä, että kaikki ovat sokeat ja hän vain näkee totuuden, kaikki ovat syntisiä ja hän yksin vanhurskas. Olisin silloin ollut valmis menemään hänen puolestaan vaikka tuleen niinkuin nyt teidän majesteettinne puolesta, sillä en osaa rakastaa enkä vihata puolittain.

— Sen olen huomannut! — sanoi Jan Kasimir.

— Tein hänelle huomattavia palveluksia, — sanoi Kmicic, — ja saatanpa sanoa, että ilman minua tuo petos ei olisi voinut kantaa mitään myrkyllisiä hedelmiä, sillä hänen oma sotajoukkonsa olisi tehnyt hänestä lopun. Jo olivat kapinassa hänen rakuunansa, unkarilainen jalkaväki ja kevyt ratsuväki, ja jo olivat nämä käyneet hänen skotlantilaistensa kimppuun, kun minä tulin miehineni ja tyrehdytin koko kapinan. Ainoastaan Wolodyjowski pääsi karkaamaan vankeudesta ja vei yliluonnollisella rohkeudella miehensä Podlasieen ja yhtyi Sapiehaan. Pakolaisia kokoontui sinne melkoinen määrä, mutta miten paljon kelpo sotureita sitä ennen sai surmansa minun toimestani, sen tietää vain Jumala. Kerron kaikki totuudenmukaisesti niinkuin ripillä. Podlasiessa Wolodyjowski otti minut kiinni eikä aikonut säästää henkeäni. Pääsin kuitenkin erinäisistä syistä hänen käsistään ja palasin taas palvelemaan Radziwillia. Mutta katkeraa oli minun siellä olla, monet ruhtinaan teot saivat sydämeni kouristumaan, sillä hänessä ei ole uskoa eikä omaatuntoa, ja sanansa hän pitää samaan tapaan kuin Ruotsin kuningas. Aloin silloin sanoa hänelle mielipiteitäni päin silmiä. Hän suuttui minuun. Sitten hän lähetti minut viemään eräitä kirjeitä. Läksin mielelläni, sillä en jaksanut enää olla paikoillani. Pilwiszkissä kohtasin ruhtinas Boguslawin. Kunpa Jumala antaisi hänet käsiini, mihin kaikin voimin pyrin, niin kostaisin hänelle kaikesta.

— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas Boguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.

— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään ensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania viittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli toimivansa _pro bono publico_, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein suurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä hän minulle puhui... »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me taas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että saisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille, ja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu minulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»

Kuningas peitti käsin kasvonsa.

— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski... Täytyihän käydä niinkuin kävi!... Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä, erilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!

— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi järkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama olisi siihen käynyt... Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä minun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En tahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala lähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas Boguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle, vangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen päänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.

— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät petettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi ryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki anteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko hän?

— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja ampui päin naamaa... Tämä arpi tässä!... Mieheni hän voitti yksinään ja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta kyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!

— Ja kostaakseen teille hän kirjoitti tuon kirjeen?

— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi... Wolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä laudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi... Kuitenkin minä tietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja kehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni. Jumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!

— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, — sanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?

— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi, otin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin Częstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä ollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin isänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja poistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte. Ja jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on ollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa minut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan muu minua lohduta... Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni ja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta minä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne... ja Jumala näkee, että tahdon palvella teitä molempia!

Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja lohdutti häntä:

— Olet minulle rakas kuin oma poika!... Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki, sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa itkemästä!

— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.

— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.

— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia, nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä voitolle!

Jan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:

— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?

— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.

— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus, jommoinen sodan aikana helposti voi sattua...

— Enkelit häntä varjelevat!

— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin, on teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten sanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä Kmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin koituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas soturi... Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen joukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös saada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin ahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja hyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne Babinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät teidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko Puola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo mainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä oikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte jollakin tavoin tyydyttää... Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja vakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä teille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.

— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut noin suurta hyvyyttä!

— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat. No, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että tuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte pian vielä lisää pieniä rojalisteja.

Kmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.

— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas vuotamaan Kuka siellä?

Sisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt kuningasta linnasta.

— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin käsin nostamassa Kmiciciä.

— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani, joka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka, minua nostamaan hänet vuoteeseen!

KAHDEKSAS LUKU.

Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia, jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.

Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.

Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin taisteluun.

Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.

Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.

Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut, tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut, sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan entisyytensä.

Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki, Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill, mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet muut ylhäiset henkilöt.

Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.

Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:

— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi, että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia välttämään oikeata rangaistusta.

Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja, ja hän nautti oman äänensä kaiusta.

— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen, — sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa... Sanon vain sen, että jos Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua kohtaan.

— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! — vastasi Sapieha arvokkaasti.

— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös kuulla Zaglobaa... Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten joukkojen ylipäällikkönä.

— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?

— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin vahvistaa vaalini.

Vojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.

— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te teitte minusta hetmanin... ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin tavoin palvella isänmaata!

Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:

— Menkää rauhassa!

— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.

Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:

— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!

— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi pieni ritari.

YHDEKSÄS LUKU.

Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.

Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.

Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.

Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas, suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.

Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin muurien isäntä.

Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä mukaan.

Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.

Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa, niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!

Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.

Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!

Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas tahtonut pyydellä häneltä lisää.

Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin, hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä, oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi...

Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta, eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta. Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi, sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen... Mikä odottaa häntä siellä?

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät piirteet olivat muuttuneet.

Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset. Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista vihaa majesteetin loukkaamisesta.

Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot, jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.

Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.

— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava isänmaalle.

Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa, hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota ajatellessaan hän vapisi.

Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se, mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.

Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää heiltä saaliin.

Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle. Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.

Viimein alkoi Tykocinin piiritys.

Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon, puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.

— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes Radziwill!

Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.

Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta saamansa kirjeen.

Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:

»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa voimiaan, ja _quod attinet_ Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»