Part 7

— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.

Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä alettu epäillä.

Upseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.

— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.

— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.

— Mistä minä sitten saan maksun?

— Päämajasta... Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.

— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä tämä tämmöinen on?... Voi pyhä Neitsyt...

Mutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:

— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.

Upseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:

— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet joutuisi häviölle.

Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan.

Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset unhottamaan arvonsa.

Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään, kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen mellakan aikana pakoon.

Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta. Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa ja Puola ainaiseksi raunioina.

— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista Ruotsin maakunnaksi... Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän kuin kukaan muu!

Tämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä. Hän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai kääntyisikö takaisin?... Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan ruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana. Muuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa häneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti häntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli kaikille aivan outo.

Tuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä... Ei ole syytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina. Ei kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa on jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi kuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon soimauksia!

Mutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät millään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle tuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin sietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.

Hän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja toimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka puolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei toivoa!

Ennen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti tietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin. Siellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan, tekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.

— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi Andrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.

Eversti Israel (se oli tämän komendantin nimi) naurahti partaansa ja sanoi:

— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä kuljetatte noita rahoja.

— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän armonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka pitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.

— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän poistuessaan.

Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.

Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä, vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja. Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.

Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään olisi voinut hänestä olla kauheampi.

Hän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:

— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!

YHDEKSÄS LUKU.

Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg, varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen vihamiehensä Radziejowskin kostoa.

Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa, joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.

Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta, muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.

Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana, näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.

Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.

Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä, toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.

Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.

Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.

Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.

Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.

Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset, jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.

Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja. Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot. Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo oli mennyt kaikilta.

Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.

Mutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän sanoi:

— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat, mutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani ja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin, että ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin erehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.

— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin mahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa, emmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita taistelussa kuin ruotsalaiset?

— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä myöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää kuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa mukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme kahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.

— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani loistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?

— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he kasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet ja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki auringossa, käden ja miekan kaltainen... Jumala, armahda meitä syntisiä!... Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen puoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu... Oi ihmiset, ettekö näe, että lähestyy _dies irae, dies illa_! Olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut noutaa... Minä näen!

Staarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe tuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten aivan kuin itsekseen:

— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä Jumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama... Ah, Częstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!

Hän vaikeni uudelleen.

Aurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja joinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan ääni kajahtaa.

— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen edes jollakin painostavan äänettömyyden.

Vastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan huoneeseen päin ja huusi:

— Oleńka! Oleńka!

— Hyväinen aika, — huudahti Kmicic, — ketä te kutsutte?

Tällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa ihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä eteen.

Ovi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö, pitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä kahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja hiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.

— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat Krakovan päällikön palveluksessa.

Sitten hän kääntyi tyttärensä puoleen:

— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue meille sitten pyhän Birgitan ennustus:

Tyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua takaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan huonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi lukea sointuvalla äänellä:

— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän valtakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän tuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon hän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen...»

— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon ikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.

— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää päälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa veljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa neljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen Eerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen vankeuteen...»

— Huomatkaa, — sanoi staarosta, — tämä on jo toinen!

Tyttö jatkoi lukemista:

— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset ja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan valtaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen jälkeläisilleen!»

— Ymmärrättekö? — kysyi staarosta.

— Jumala lisätköön ikää Jan Kasimirille! — vastasi Kmicic.

— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit johtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle...»

— Se on jo neljäs, — keskeytti staarosta.

— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei tahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».

— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen sopii nykyisiin oloihin.

Neito luki seuraavaa:

— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää yksinkertaiset... joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät, mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»

— Siinä se on! — sanoi staarosta.

— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.

— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.

— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! — huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota meitä, vaan pelastus!

— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.

— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.

Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.

— Herra Szczebrzycki? — kysyi staarosta.

— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen kimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.

— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi ukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta... Entä mistä te tulette?

— Sochaczewista.

— Kuuluuko jotakin uutta?

— Jokainen uutinen on uusi paha sanoma, herra staarosta. Uusi onnettomuus...

— Mitä on tapahtunut?

— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin vojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle ovat jo allekirjoittaneet sopimuksen.

Ukko alkoi puistella päätään ja kääntyi Kmicicin puoleen.

— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy semmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!

Kmicic repi epätoivoissaan tukkaansa. Mutta herra Szczebrzycki jatkoi:

— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat sotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle. Hetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.

— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika katua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.

Mutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa päätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Mihin teillä on niin kiire? — kysyi häneltä vanhus.

— Częstochowoon, sillä minäkin olen syntinen.

— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt teidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.

Kmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko oli jo kömpelö jaloiltaan.

— Voikaa hyvin, neiti! — sanoi Kmicic! — Olen teille hyvin kiitollinen!

— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te menette Częstochowoon...

Tässä on kultaraha... ottakaa se ja tilatkaa sillä messu...

— Kenen puolesta? — kysyi Kmicic.

Tyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:

— Andrzejn puolesta, että Jumala johtaisi hänet pois väärältä tieltä.

Kmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt vähään aikaan sanomaan mitään.

— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä olen?... Vain ennustuksia yhtä mittaa... Nimenne on Oleńka ja tilaatte messun syntisen Andrzejn puolesta!... Se ei voi olla pelkkä sattuma, se on Jumalan sormi... se on... ah, minä menetän järkeni!... Jumal’auta, minä menetän järkeni!...

— Mikä teitä vaivaa?

Mutta Kmicic tarttui rajusti hänen käsiinsä ja alkoi puristaa niitä.

— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!... Jos tuo Andrzej tekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle uskollisena?... Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!

— Mikä teidän on?

— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.

Kyynelet nousivat tytön silmiin.

— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän nyyhkyttäen.

Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, suuteli hänen jalkojaan ja puhui:

— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!... Minullakin on oma rakas Oleńkani... Kääntyköön teidän Andrzejnne oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena... Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon balsamia sairaaseen sydämeeni!... Jumala teidät palkitkoon! Jumala teidät palkitkoon!

Hän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.

KYMMENES LUKU.

Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa, vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.

Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan, mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut luottamusta tulevaisuuteen.

Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon. Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr Wisniowiecki.

Alettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset, jotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän kunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt uskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat kääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään isänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä selvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus tahi lopullinen tuho riippui hänestä.

Maanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia, joista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi ruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan avoimin sylin ja suosionosoituksin.

Suuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä, lukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta puolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen palvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan hänen viittaustaan.

Samaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava Chmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.

Liettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt sotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis antamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.

Kaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan häntä voiton johdosta.

Talvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat suurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.

Andrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli Kruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne uusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota johtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä oli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas ja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän oli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle astuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka hän on ja minne menossa.

Andrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn olevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole maksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:

— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette, jo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin tuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille aatelisille hän on sangen suopea.

Keskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli nähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni hänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.

Majatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja joita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic oli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään vaunussa istujalle.

— On varmaankin joku ylhäinen..., — ajatteli Kmicic.

Samassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan näköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli sisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.

Upseeri tempasi soihdun ratsumiehen käsistä, kumarsi vielä kerran ja sanoi:

— Tänne, teidän ylhäisyytenne!

Kmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti hänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän ylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa kuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon kanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.

— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, — vastasi mustaviittainen.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti jatkaa matkaa?... Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän ylhäisyyttänne.

— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi tulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa kuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa. Sillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni kapteenille, joka sitä johti.

Upseeri lähti täyttämään käskyä. Andrzej pidätti häntä kysyen:

— Kuka se on?

— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin hovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.

Hän poistui tämän sanottuaan, mutta palasi pian.

— Teidän ylhäisyytenne käsky on täytetty, — sanoi hän.

— Kiitos, — vastasi Lisola.

Ja perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti Wrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.

— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän. — Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin illallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan vojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.

— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain vielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee Varsovaan ja Preussiin.

— Onko varmaa, että ne antautuvat?

— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten ole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin Chmielnicki lyö ne.

Lisola painoi älykkään päänsä alas.

— Kauheita, ennenkuulumattomia asioita! — sanoi hän.

Keskustelu oli käynyt saksaksi. Kmicic kuunteli tarkkaavasti joka sanaa.

— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se, minkä oli pakko tapahtua.

— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa sitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei ole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.

— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä kärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.

Lisola katsoi häneen tarkkaavaisesti.

— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta olette?

— Olen tshekkiläinen.

— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!... Olemme siis saman hallitsijan alamaisia.

— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi Wrzeszczowicz kumartaen.

— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola. — mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen hallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin hänen valtansa alainen.

— Sitä en kiellä.

— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon kuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän suopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat ystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat puolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?

— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään panevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.