Part 13

— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen tästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta, rakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain turhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen takia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla kunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti ja lausui lopuksi:

— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos sinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä, että nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko maasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa henkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni ääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!... Rukouksemme ja Jumalan suojelus sinua seuraavat.

— Niitten seuraamina kuljen turvallisena ja kuolen mielelläni!

— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin, sillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi, lapseni, rakas poikani!

— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen pappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan jalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia. Mutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman tuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on hyödyksi minullekin.

— Etkö tahdo ripittäytyä ennen lähtöäsi?

— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru kimppuuni.

— Tee sitten se ensiksi.

Czarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen tunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti suorittamaan matkavalmistuksia.

Paria tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin kammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.

Tämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli muuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn, niin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli kallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.

— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy näkyviin! — sanoi Czarniecki.

— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!...

Kun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic pani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli valmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä riippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.

— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja sytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!

— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän muisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden suunsa eteen.

— Millä sinä sytytät langan? — kysyi priori Kordecki.

— Siinä onkin koko yrityksen _periculum_, sillä minun on iskettävä tulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen synnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu, ja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua takaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.

— Minkätähden? — kysyi priori.

— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun juostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen päässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen jälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.

— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä taivasta kohti.

— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole ikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä yritykselleni. Saattakaa vain minua portille.

— Aiotteko siis heti lähteä? — kysyi Czarniecki.

— Olisiko minun odotettava päivän koittoon? Rakas on henki minullekin!

He lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori jäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli Czarniecki siellä yksin.

— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.

— Jo meni! — vastasi Czarniecki.

— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut tämän skapulariumin hänen kaulaansa.

He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:

— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen jaloissaan.

— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.

He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina lakkasivat kuulumasta.

— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa... Suokoon Jumala hänelle menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.

— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen joukon vihollisia.

— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa... Uh!

Czamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus saivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä tuntui, kuin hän tukehtuisi.

Priori alkoi tehdä ristinmerkkejä.

Äkkiä ilmestyi heidän viereensä kolmas henkilö. Se oli Zamoyski.

— Mitä on tekeillä? — kysyi hän.

— Babinicz on lähtenyt räjähdyttämään rikki ison tykin.

— Kuinka? Mitä?

— Hän otti säkin ruutia, sytytyslangan, piikiven... ja meni.

Zamoyski tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Jeesus Maria! Jeesus Maria! — sanoi hän. — Yksinkö?

— Yksin.

— Kuka on hänelle antanut luvan siihen? Sehän on mieletöntä!

— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin että Babinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.

Zamoyski vaikeni. Czarniecki hengitti läähättäen.

— Rukoilkaamme! — sanoi priori.

Kaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus vallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli tuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.

— Ei siitä tule mitään! — sanoi Czarniecki syvään huoaten.

Äkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja luostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset olisivat iskeneet maahan.

— Hän on sen räjähdyttänyt! — alkoi Czarniecki huutaa.

Uusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi polvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:

— Jumalan Pyhä Äiti, anna hänen palata onnellisesti!

Muureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä mitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin nousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:

— Mitä on tapahtunut?

— Väkirynnäkkö!

— Ruotsalainen tykki on räjähtänyt rikki! — huusi eräs tykkimiehistä.

— Ihme! Ihme!

— Heidän suurin tykkinsä on haljennut! Se kolubriini!

— Missä on isä Kordecki?

— Muurilla! Hän rukoilee! Hän on sen saanut aikaan!

— Babinicz on räjähdyttänyt tykin! - huusi Czarniecki.

— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi meitä vahingoittaa!

Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille valleille ilmestyi tulta.

Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot kaikuivat.

Isä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.

Viimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut takaisin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa suunnitelmansa?

Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista, sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.

Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan edessään.

— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät varovaisiksi, — ajatteli hän.

Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen, sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.

— Se valli on paljon kauempana... suuntani on siis oikea! — ajatteli hän itsekseen.

Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.

Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen.

Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies. Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille. Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.

Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.

Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi kaivaten heitä.

— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä yönä rikotuksi kuusi tykkiä!

Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi... Kunpa tuo tyttö nyt näkisi hänet... se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin luulee hänen palvelevan ruotsalaisia... Mitä mahtaa Oleńka ajatella kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee: »Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!... Semmoinen on tuo Kmicic!»

— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi tyytyväisyys itseensä.

Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla lähellä.

— Saa nähdä, onko asetettu vartijoita? — ajatteli hän.

Tuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului tahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:

— Kuka siellä?

Andrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan.

— Ystävä! — vastasivat toiset äänet.

— Tunnussana?

— Uppsala!

— Sotahuuto?

— Kruunu!

Kmicic huomasi nyt, että oli vahdin vaihto.

— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.

Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti hänen askeleitaan kuulumasta.

Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.

Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.

Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.

Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä, ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.

Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli suojailma.

Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa ylös pyrkien tykkiä kohti.

Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.

— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se tartu kurkkuun!

Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.

Kmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.

Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:

— Kuka on siellä juoksuhaudassa?

— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen tänne ja isken tulta löytääkseni sen.

— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.

— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä omansakin. Sitä parempi!

Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit kohosivat nopeasti ylöspäin.

Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä, jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti uteliaisuus vaaran tunteen.

Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon ylempänä kuin äsken..

— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.

Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat ruutilaatikot räjähtämään.

Mutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.

Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko esikuntansa kanssa.

Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa makaavan Kmicicin.

Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei entiselleen.

Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän ääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz, Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek, Kaliński ja Kuklinowski.

Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan, hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät. Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:

— Minä tunnen tuon linnun... Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään Babinicz!

Kmicic oli vaiti.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja ilme tyyni.

— Sinäkö olet räjähdyttänyt rikki kolubriinin? — kysyi Müller.

— Minä! — vastasi Kmicic.

— Miten sinä menettelit?

Kmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat toisiaan hämmästyneinä.

— Sankari! — kuiskasi Hessenin prinssi Sadowskille.

Mutta Sadowski kumartui Wrzeszczowiczin puoleen.

— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme valloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?... Mitä arvelette? Antautuvatko he?

Mutta Kmicic sanoi:

— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin tekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!

— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasi Müller.

— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin siellä on yksikään mies hengissä!

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten Müller jatkoi kuulustelua:

— Onko nimesi Babinicz?

Andrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman kynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset unhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin loiste on sitä ympäröivä.

— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on Andrzej Kmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.

Tuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja suu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:

— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt heti! Nyt heti!

Muutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset olivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään. Mutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi, kun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:

— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta pyydän saada puristaa kättänne!

Mutta Kmicic kohotti päänsä pystyyn, ja hänen sieraimensa vavahtelivat.

— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan! — sanoi hän.

Zbrozek sävähti punaiseksi.

Kaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään. Ruotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät, mikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Sillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen ikkunan luo ja puhui:

— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta hän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet, kaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia, mutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen veroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä yksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta hänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että hänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi omin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas tyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin mies koko maassa...

— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. — Että hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.

— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo hänelle tehdä?

— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa uljuutta ja rohkeutta... Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua... Ammutan hänet vielä tänään.

— Teidän ylhäisyytenne!... Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin puolelle.

— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti Müller.

— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista, niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia... Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.

— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.

— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää henkensä? Sehän on mahdotonta!

— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi hänet minulle.

— Mitä te hänellä teette?

— Minä... minä nyljen hänet elävänä.

— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä teillä on häntä vastaan?

— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut lähettiläänä luostariin.

— Onko teillä jokin syy kostaa?

— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään meidän puolellemme... Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei kukaan elämässä ole minua niin loukannut.

— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.

— Parempi on olla siitä puhumatta!... Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan... Ah, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja joka maksoi minulle sillä tavoin... Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin kyllä neuvot... Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.

Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.

— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?

Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.

— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.

— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!

— No, ottakaa hänet!

Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa menetellä niinkuin haluaa.

Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman halveksivasti:

— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?

Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:

— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä löytää minut!

— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.

— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni Kmicicin luo.

— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman väsähtänyt, tarvitset hoitelemista... Minä sinua vaalin...

— Roisto! — vastasi Kmicic.

— No, no, maltahan pikkuisen!... Tulehan nyt!

Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.

Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä, ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.

Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.

— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa tervaa!

Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.

— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.

— Roisto! — sanoi taas Kmicic.

— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa...

Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.

— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.

Silmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.

— Päästäkää! — kuului everstin komennus

Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän korkeudelle.

Kuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja puhui:

— No, Kmicic?... Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa, ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa... Se olikin oikein, sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua. No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi...

— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.

— Kas näin... näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.

Sitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:

— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa...

Samassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.

— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui sisälle.

— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti paikalla puheilleen!

— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on kysymys?

— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.

— Onko joku ollut kenraalin puheilla?

— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä vain hevosen kaviot kestivät.

— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin, ja sitten puhelemme taas!

— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.

— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!

Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.

— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.

Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.

— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä, — katsellaksemme kummaa, sillä semmoista...

Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan. Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.

Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli tuntunut tutulta:

— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta asti olemme odottaneet tilaisuutta!

Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:

— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!

Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin änkytetyksi:

— Tekö?... Kiitos!

— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa, teidän armonne!... Pian!

Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.

— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?

— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta...

— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:

— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.

— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.

— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!

Hän istahti viljalaarin reunalle.

Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset liekit valaisivat.