Part 1

language: Finnish

TAKA-LAPPIA

Kirj.

Samuli Paulaharju

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

SISÄLLYS

Aluksi Tunturi Autiotupa Järvikansaa Tenolaisia Tenomies kalamiehenä Tunturien viljaa Karjanhoitoa Vanhaa tunturiväkeä Tämän ajan poromiehiä Poronhoitoa Taivaan ja maan merkkejä Kotaväen perukirjoista Kaarasjoki Lapin joulu Lapin nainen Lapin naisen käsitöitä Häätapoja Lapin lapsi Lapin katekeetta Pielpajärven kirkko Utsjoen kirkko Vanhat jumalat Sanaselityksiä

Aluksi

Kesällä 1910 jouduin ensi kerran käymään Taka-Lapissa, Inarin itärajalla, Patsjoen puolessa. Sitten kesällä 1914 kulkiessani Suomalais-ugrilaisen seuran lähettinä kolttain luona sain taas tutustua Inarin-maahan, etupäässä kaakkoiseen rajaseutuun ja sen kansaan. Mutta vasta 1925 pääsin uudelleen kiertämään Inarin suuria erämaita, jopa koko Taka-Lappia. Tätä matkaa varten sain avustusta Alfred Kordelinin säätiöltä. Jutaminen kävi Inarin kirkolta järviseutujen kautta ja Vaskojoen vartta Angeliin, ja siitä Inarijokea sekä Tenoa alas aina Jäämerelle asti, poiketen matkalla Kaarasjoella, Puolmakissa, Puolmakjäyrillä, Uuniemessä ja Vesisaaressa sekä palaten Utsjoen kautta Inarin kirkolle. Tuli sitten vielä toinenkin matka. Kesällä 1926 kuljin Patsjoen kautta Vesisaareen ja sieltä Taanaan, Reisivuonoon, Vuoreijaan, Hammerfestiin, Alattioon, Bossekoppaan, josta Repparfjordin ja Porsangerin kautta Kaarasjoelle. Täältä oli taas tuttu taival Tenoa alas Utsjoen Maddajäyrille sekä edelleen yli Petsikon Inarin kirkolle.

Näiden keräysretkieni tuloksia olen tämän kirjan kappaleisiin sovitellut, lisäten myös jonkin verran asioita ennen Länsi-Lappiin tekemiltäni retkiltä. Muistelijoina on ollut nuorta ja vanhaa lappia, kota- ja pirttikansaa, kalanpyytäjää, jokimiestä ja tunturilaista, miestä ja naista. Vanhimmat tietomiehet ovat olleet jo yhdeksättäkymmentään lähenteleviä ikävaareja. Kuollan-Lapin retken aikaisista puhekumppaneista moni jo makaa Inarin maassa, jopa kolme 1925:nkin kesän kertojamiestä, Andaras Kitti, Heikki Mattus ja Juhana Lantto, ovat isiensä luona. Nämä kolme vanhaa vaaria olivatkin parhaita "saarnujia", Heikki Mattus koulumiehenä, Lantto ja valkkopäinen Andaras vanhoina tunturimiehinä. Hiljainen, hyvänsävyinen Lantto-ukko vaipui jo parin kuukauden kuluttua, kun oli tietonsa sanellut, Kitti-äijä pääsi paremmille porotuntureille viime pääsiäiseksi, ja entinen edelläveisaaja ja nousevan lapin opastaja kutsuttiin lepoonsa kesän koittaessa. Näitä ikiteilleen menneitä mieluisia ukkoja kirjoitusmies saa kiittää monista kirjaanpanoistaan, uskoen, että vanhan Andaraksenkin ääni, joka ei enää tahtonut sujua joikaukseen, on saanut kirkkaamman soinnun. Hyviä muistelijoita olivat myöskin Jalven muori, Leppälän Uula ja Ollilan Piettar sekä Lemminvuonon Rasmus Porsanger ynnä vanha Piera Saara. Monet vielä sekä Inarissa että Tenolla ja Tunturi-Lapissa mahtoivat kirkkaasti joiatakin.

Kansan muistelusten ja tietojen kirjoitusmiehen on monessa asiassa täytynyt turvautua myös pappilain papereihin täydentääkseen kuulemiaan. Samoin on monesti tullut käytettyä kynää piirtämiseenkin sekä vielä useammin askaroitua valokuvauskoneella. Pieninä innokkaina piirtomestari-apulaisina on kynämiehellä ollut joitakuita 10-12, 20-vuotiaita lapinpoikia, kuten Sammel Valle Inarin Jurmusta, Juhana ja Uula Lantto Angelista, Niila Poini Kaarasjoen Inarijoelta ja Oula Lukkari Utsjoen Veätshagnjargasta. Muutamia heidän lyijykynänsä tuotteita on tushipiirroksina jäljennetty alku- ja loppukuviksi. Näinpä kirjan tekijä saakin monesta mainiosta otsakkeesta ja hyvästä luvunlopusta olla kiitollinen pienille apumiehilleen. Auliista valokuva-avustuksesta saan kiittää metsänhoitaja O. Virkkulaa, ja pappilan paperien monipäiväisestä penkomisestani taas kirkkoherroja J. Aholaa Utsjoella sekä T. Itkosta Inarissa.

Taka-Lapin pitkillä taipaleilla on erämiestä juovatellut vaimonsa, Jenny Paulaharju, myöskin lappeja haastatellen. Hänen muistiinpanoihinsa pohjautuvat suureksi osaksi naisen elämää, lasten hoitoa, häätapoja sekä naisten käsitöitä ja karjataloutta koskevat selostukset.

Lukujen alkukirjaimina on käytetty vanhojen lapinukkojen puumerkkejä, joita on poimittu kirkonarkistoista, ja otsakkeihin on jäljennetty Utsjoen entisten kirkkoväärtien, P. Helanderin, Andaras Helanderin ja Jousep Lukkarin sekä seksmanni J.W. Holmbergin käsialoja.

Oulussa marraskuulla 1926.

Samuli Paulaharju.

Tunturi.

Lapinmaa on suuri äärimmäisyyksien maa. Kun Lappi tahtoo laatiutua oikein järveksi, se levittäy rannattomaksi tuhatsaariseksi Inariksi, ja kun se paneutuu erämaaksi, se pystyttää miltei läpi käymättömän korven. Kun lappi laskeutuu matalaksi jänkämaaksi, syntyy ääretön aapa, ja kun Saamienmaa kohottaa kamaransa, nousee taivaita tavoitteleva tunturi.

Tunturit ovatkin laajan Lapinmaan kaikkein valtavimpia ja ihmeellisimpiä ilmennyksiä, sellaisia suuren Lapin Mestarin käsi-aloja, joiden rinnalla lattean Lannanmaan suuruudet painaltuvat matalaan maakamaraan. Aivan sanattomaksi etelän asukas joutuu ensi kerran nähdessään taivaan rannalla kohoavan tunturin, joka ylväänä ja paljaslakisena katselee yli metsien.

Yksinäisinä tahi harvalukuisten vertaistensa seurassa Lapin eteläisimmät tunturit saavat katsella ympäristöänsä, mikä Lannanmaata kohden vain latistuu, mutta pohjoiseen päin käy yhä ylpeämmäksi. Sellaisina Lapinkorven ensimmäisinä etumiehinä seisoo Tornion tiellä kolarilainen Yllästunturi, Ounaan pitkän tunturijuonnon komea loppunousu. Kittilänmaan etumaisimpina kumottavat Kumpu-, Levi-, Kätkä- ja Aakenustunturit, ja Sodankylän tien vartiota hoitavat Käyräs ja Luosto. Kemijärven takalistoilla on taas paljon kuultu Pyhätunturi seuralaisineen, Kuolajärvellä komeat naapurukset, Salla ja Rohmoivi, muita mahtavampina, sekä vielä Kuusamossa Ruka- ja Lunnastunturit monien pienten joukossa.

Maanselän vedenjakaja-ylämaa on jo palanen aitoa tunturien Lappia. Täällä korkeat pyöreälakiset "oaivet" epälukuisina sivuavat toisiaan ulottuen pitkänä jonona poikki maan aina mahtavaan Talkkunaoaiveen ja Korvatunturiin saakka. Mutta vasta näiden taivaanpankkojen takainen lappalaisten maa, Taka-Lappi, on täyttä tunturien maata. Vasta täällä saa nähdä Lapin luonnon kaikessa mahtavuudessaan, täällä koko maailma on, niin pitkälti kuin katse kantaa, alastonta puutonta erämaata, jossa ei metsä peitä silmän tietä. Koko neljän valtakunnan Lapin äärimmäistä takamaata vallitsevatkin yhtämittaiset ylpeät tunturit kohoten toinen toistaan korkeammalle, jopa Norjan-Lapissa yleten ikuisen lumen kattamiksi "gaissoiksi", kunnes Ruijan rannoilla kaikki pirstoutuvat tuhansiksi kalliopahdoiksi ja äkkipäätä aivan alastomina syöksyvät sumuiseen Jäämereen.

Toinen jumala lienee luonut ja myllertänyt Lapin tunturit ja toinen kyhännyt Lannanmaan kuuluisuudet, Pyynikit, Puijot, Pisavuoret, jylhähkön Kolin ja harmajan Vuokatti-Pöllyn sekä Perä-Pohjan korkeahkot Aavasaksat ja Ounasvaarat, Kivalon-penikat ja Karhujupukat. Etelän ylhäisyyksien tekijä lienee ollut hyväntahtoinen hymyhuulinen taivahainen Taatto, joka hymähdellen on paiskinut kallioita kokoon ja kuopaissut niiden väliin hymyileviä lehtorantaisia tuhatjärvlä. Vähän vain Ukko lienee kulmiaan rypistänyt Kolia kokoon pannessaan ja valmistaessaan Vuokattia sekä puristaessaan kourastaan Perä-Pohjan vaaroja. Mutta Lapin tunturien luoja on ollut mahtava korkeuksien Herra, totinen ja yksivakainen valtias, jonka synkkiä kasvoja ei liene koskaan hymy liennyttänyt. "Hän katsahtaa maan päälle, niin se vapisee; hän rupee vuoriin, niin ne suitsevat", saattaa hänestä sanoa. Ja kun hän tahtoo, niin "vuoret astuvat ylös, ja laaksot astuvat alas sijallensa, johonkas heidät perustanut olet". Valtavalla, koko maailmaa tärisyttävällä ukkosen jyrinällä Kallionjylkyttäjä lienee vyöräytellyt mahtavia vuoria helmoistaan ja sitten suunnattomalla voimalla ja pitkäisenjylinällä myllertänyt ne epälukuisiksi, taivaita tavoitteleviksi harjanteiksi, kumuiksi, keiloiksi ja kukkuloiksi. Ja niin onkin sitten syntynyt Lapin jylhä ja karu, mutta valtava tunturimaailma, joka ei hymyillen hemmoittele kansaansa.

Tuskin mikään vaikuttaa erämaan matkamieheen niin voimakkaasti kuin taivaanrannan täyttävä suurtunturi. Jo kauas, penikulmien päähän, se monilakisena ja ylväänä komottaa — muistamme vaikkapa suurta Pallastunturia Muonion ja Kittilän rajoilla tahi eteläisempää Yllästunturia, muistamme Inarin Maarastatunturista a ja Peldoaivea taikka Utsjoen kolmea komeaa Ailigasta, muistamme Ruijan monia mahtavia gaissoja. Oikein päiväkaupoin saa tunturia lähestyä, sen pysyessä aina vain yhtä etäällä, miltei yhtä käsittämättömissä kuin aavisteltu onni taikka itse korkeuden Herra. Näet sen joka päivä silmäisi edessä, tiedät sen olevan taivaan äärellä, vaikka et aina näekään, mutta et tunne pääseväsi sen lähemmäksi. Ja iltaan painuvassa päivässä tahi sydänyön auringossa tunturi heittää ylleen kaikkein värikkäimmän ja pyhimmän haltiahuntunsa sulkeutuen ihmislapsen pääsemättömään salaperäiseen satujen ja maahiaisten valtakuntaan. Monet suuret jängät ja vuomat saat vaeltaa, monet porojen polkemat ranniot kierrellä, monet purot kahloa tahi muuten ylitse keinotella, viimeiset voimasikin ponnistaa, ennenkuin olet päässyt tunturin jalkojen juurille.

Siinä se on edessäsi, kohoten niin korkeana ja ylväänä kuin itse Jumala. Maallisilla mittakaavoilla et saata sitä määritellä, niin valtava voima ja suuruus asuu suunnattomassa jättiläiskumussa, mikä harmaanruskeana, jylhäntotisena nostaa pyöreää lakeansa pilvien äärille asti. Tunnet itsesi vain pieneksi ihmisraukaksi, ja alhaalla aukeava maailma näyttää kovin kaukaiselta, matalalta ja vähäpätöiseltä.

Ja kuitenkin olet vasta erämaan valtiaan vierillä, puurajassa, jossa käkkyräiset koivut vielä kasvavat harvana outana, ja siellä täällä joukossa seisoo joku kuivunut piippolatvainen kuusenkärrikäs tahi matala männynkärväs taikka vielä elämästään taisteleva kuusiparka, joka ihan maahan kyyristyen nöyränä matelee tunturin rinteessä hädissään tarrautuen joka kynnellään kiinni kovaan kamaraan.

Sillä suuri tunturi tahtoo olla yksinään. Se ei suvaitse kiireellään eikä hartioillaan matalan maan kasvillisuutta, vaan ylpeänä, voimansa tuntevana valtiaana se tahtoo kohota kaikkien kuolevaisten yläpuolelle. Enintään ne saavat seisoa hänen juurellaan ja suojata hänen jalkojaan, mutta niiden, jotka uskaltavat yrittää ylemmäksi, täytyy madella maassa tahi kumartaa selkänsä köykkyyn. Ja sittenkin suuri valtias hetken kärsittyään karistaa ne pois tahi kohtelee niin yrmeästi, että itsepintaisimmankin täytyy vähitellen nääntyä ja kuolla. Vain ruskea riekko ja pieni kiiruna saattavat kesäisin asustella ylhäisimmissäkin pensaikoissa, ja yksinäinen tunturikurmitsa, kapustarinta, lentelee kuin haltialintu mättäältä toiselle lasketellen pitkiä haikeita vihellyksiä. Ja vilpoista tunturituulta noudattaen Lapin sataiset porolaumat laukkaavat pahimman räkän aikana tunturin raittiiseen ilmapiiriin. Mutta talven lähestyessä nämäkin elävät pakenevat armottomasta korkeudesta alemmaksi. Vain tunturien ylimpien rinteiden kuruissa ja notkelmissa lorisevat pienet hopeanhohtavat puroset kokoontuen kirkkaiksi kaltioiksi, joista sitten syvistä uumenista pulpunnut elävä vesi lähtee hyppelehtien rientämään alas avaraan maailmaan. "Sinä annat lähteet laaksoissa kuohua, niin että ne vuorten välitse vuotavat", sanakin toteaa.

Tunturin suuruuden tulet oikein tuntemaan vasta, kun lähdet kiipeämään sen pyhiin korkeuksiin. Ylin huippu näyttää olevan aivan edessäsi, ettei muuta kuin juoksaiset ylös. Mutta kun väsyksiin asti ponnistellen olet sinne päässyt, huomaatkin pettyneesi: olet vasta puolitiessä, tunturinlaki on vielä korkeammalla. Saatpa toistamiseenkin, vieläpä monet kerrat pettyä, sillä yhä vain ylin ja pyhin pakenee edestäsi. Mutta noustessasi saat sentään huomata, että on sitä helpompi hengittää, mitä korkeammalle kohoat. Sillä pyhien korkeuksien ilmapiiri on aina raitis ja puhdas. Kun vain jaksat alhaisen maan raskaasta, tukahduttavasta ilmasta kohota tunturien korkeille vierille, saat siellä tuntea uuden ja ihanan, ylhäisen ilmanalan, joka ihan kannattaa ja nostaa sinuakin ylöspäin pyrkiessäsi.

Pääset viimeinkin tunturin korkeimmalle laelle. Se on suuri, pyöreä ja tasainen tanner, joka saattaa joka suunnalle syöksyä jyrkkänä alas. Paljasta alastonta kivirakkaa se vain on, tahi tuulenpieksämä kova sammal ja jäkälä sekä joku lyhyt korsi kattavat kamaran. Ja ympärilläsi on avara erämaa levällään kuin suunnaton korkokartta. "Koko maailma" on täällä silmäisi edessä, niinkuin ennen muinoin Ihmisen Pojalla, koska hän kiusaajan kanssa seisoi sangen korkealla vuorella. Mutta Lapin tunturien korkeuksiin ei näy maailman valtakuntia eikä niiden kunniaa, vaan sieltä saa katsella ainoastaan köyhää ja karua Lapin maata. Ja — tämän saa suurten ponnistustensa palkaksi.

Mutta sittenkin: "Huutakaat korkeasti te korvet, riemuitkaat te, jotka kallioissa asutte ja huutakaat vuorten kukkuloilta". Sillä tämä köyhä ja karu maa on rikas ja suuri ja ihmeellinen. Tunturinnousija saa nähdä, miten koko Saamienmaa on täynnä tuntureita, tuntureita vielä tunturien takanakin aina kaukaisimpaan maailmanrannan sineen saakka, missä etäisimmät huiput nousevat pilvenlonkina taivaanliepeille. Toisaalla juoksevat pitkät monijaksoiset tunturienjuonnot, toisaalla kohoavat yksinäiset pyöreät oaivet ja tshohkat, skaidit, gielakset, vaddat ja varret. Ja näiden välissä välkkyvät monilukuiset järvet ja lammet, kohisevat virrat ja koukkuiset joet pikku lompoloineen, taikka aukenee tunturin alla ääretön alaston aapa tahi suuri käkkyrämäntyjen seivästämä ruskea jänkä. Joltakulta suunnalta saattaa näkyä kaukainen lapinkylä, toisaalta pieni pirtti, ja jostakin tunturin turvasta nousee yksinäisen erämaan eläjän sininen savusuitsu. Pilkoittaapa jonkin tunturin lomasta pieni valkea kirkkokin, syrjäisen erämaaseurakunnan vaatimaton Kaikkein Pyhin. Äärimmäisenä pohjoisessa täyttää taivaanrannan Ruijan tunturien pitkä piiri. Siellä komeat keilahuippuiset gaissat monikymmenlukuisina, lumisina ja sinisinä kiertävät ilman äärtä rakentaen suurta selkää halki Ruijan Tshorgashnjargaa kohden. Ylinnä muita ylpeilee pyhä ja suuri Rastegaissa, joka monesti peittää päänsä pilviin, joskus nousee pilvien ylitsekin kurkistelemaan maailmaa. Rohkealle kiipeejälle se näyttää huipultaan yhdeksän suohkanan maat — Utsjoen ja Inarin, Kaarasjoen, Koutokeinon, Porsangerin, Läijispiirin, Taanan, Puolmakin ja Uuniemen — lisäksi vielä suuren Jäämeren.

Alkuperäinen ja villi on tuntureille näkyvä erämaa. Se on vielä miltei samassa luonnontilassa, mihin Lapin suuri ja totinen Luoja ajan alussa sen laittoi. Suurta ja mahtavaa hän silloin rakensi, suurena ja mahtavana on hänen tekonsa pysynyt.

Tämä suuri ja mahtava erämaa on saamekansan vanha asuinmaa. Väkevämpäinsä vainoamana lappalainen on saanut kerta kerralta heittää monet mieluisemmat maat ja rehevämmät asuinpaikat joutuakseen viimein jylhän ja karun tunturimaan isännäksi. Mutta jylhässä ja karussa tunturimaassa lappi sai ammentaa vesistä kaikkein rasvaisinta kalaa, pyytää erämaista kaikkein komeinta villipeuraa ja jutaa tuhatpäisine porotokkineen parhaita jäkäläkankaita myöten tunturista tunturiin. Ja autio maa oli avoinna joka ilman äärelle, meni minne tahansa. Eikä siellä hako jalkaan pistänyt. Jopa moniin tuntureihin asettuivat kaikkein väkevimmät lapinjumalat, toiset taas ottivat sijansa tunturien, vaarojen ja vesien vierille merkillisen näköisiin pyhiin seitakiviin, ja muutamissa tuntureissa ja tievoissa nähtiin majailevan ihmeellistä, salaperäistä maahiaiskansaa. Osasipa hirveä Staalukin valita olinpaikakseen kaikkein kamalimmat erämaat.

Niinpä tunturienmaa tuli lappalaisten luvatuksi maaksi ja saamekansa tunturien omaksi kansaksi. Vanha lapinhenki huokui joka suunnalta, ja lappalaiseen meni tunturinhenki, niin että hän pian oli samaa verta koko erämaansa kanssa. Pieni nahkoihin puettu saamelaisäijä kepsutteli tunturien yläisillä puolilla yhtä tuttuna ja pehmeänä kuin pikkuinen ja karvainen gufitaräijä tunturien alaisilla mailla.

Sama erämaan kasvatti saamelainen on vieläkin. Järvet ja virrat, jängät, vuomat ja aavat ovat yhäkin hänen mielimaitaan, mutta kaikkein parhaita ovat korkeat vapaat tunturit. Matala käkkyräinen tunturikoivikko on hänen kaunein metsistönsä, vaivaiskoivu, "tunturipuu", hänen mieluisin polttopuunsa, ja vilpoinen tunturien tuuli hänen ihanin ilmanhenkensä.

Autiotupa

Vanhan avaran valtamaansa on pikkuinen lappalaisväki jaksanut kansoittaa kovin harvaan. Vain omille mielipaikoilleen järvien ja jokien rannoille se on raajinut pälven sinne, toisen tänne. Matkamies saa monesti päivämäärin painella tunturien palkaita päästäkseen lappalaisen lämpöisistä toisen lappalaisen lämpöisiin. Varsinkin ne lapinkeinot, jotka ajavat toisesta asutusta maasta toiseen, kulkevat leveiden autiomaiden halki. Niinpä Utsjoelle pyrkijän täytyy talven aikana taivaltaa neljättä penikulmaa autiota järvenselkää ja tunturia, ennenkuin Inarin Syysjärveltä lähdettyään joutuu Utsjoen Mierasjärvelle Sammel Laitin uuden pirtin piisin ääreen lämmittelemään. Kittilän—Inarin pitkän tien taivaltaja saa Ivalo-Matin jätettyään tunnustella erämaata viisin penikulmin päästäkseen Menesjärvelle, Jomppas-Jussan turviin, ja jos joku mieletön lähtee Enontekiön Nunnasesta oiustamaan Inarijoen Angeliin, hänen täytyy kuin metsän elukan tarpoa villitunturia seitsemin, kahdeksin penikulmin. Mutta puhkaistakseen autiomaan Koutokeinosta Päiveskentän kautta Kaarasjoelle lapinkävijä joutuu parin-, kolmensadan kilometrin eräpolulle.

Näillä loppumattomilla erämaan keinoilla, jotka eteläisessä Lapissa halkovat tummia korpimaitakin sekä Taka-Lapissa ajautuvat viittoja seuraten yli suurien tunturilakeuksien, matkamiehen ei kuitenkaan tarvitse joutua kokonaan paljaan taivaan armoille, ei aavalla tunturiselälläkään. Sillä valtateiden varsille on suuriin autiomaihin pystytetty penikulman, puolentoista päähän pikku pirttejä, "autiotupia", "välitupia", tienkävijän levähdyspaikoiksi. Utsjoen tien tunturitaipaleella matkaavainen saa huoahtaa kolmessakin pirtissä: _Perum-ämmirillä, Petsikolla ja Mierastuvalla_. Kittilän—Inarin tien kävijälle on varattu _Nilitupa, Mirhaminpirtti, Karvaselän ja Menesjoen_ välituvat. Ylimuoniosta Hettaan suoraan astuttaessa voidaan levähtää _Petäjämaan_ pienessä pirtissä ja Hetasta Näkkäläjärven lappalaisiin käytäessä _Kaijanmaan_ pikku tupasessa. Joka suunnalla, kaikkein etäisimmissäkin erämaissa, missä ei lappalainenkaan halua asustaa, on autiotupa saanut sijansa, kun sinne lapinkansa vain on tallannut valtatiensä. Isolta Inarilta Ruijaan vetävien vanhojen keinojen kulkijat saavat vieläkin levähtää Tshuolisvuonon suulla _Pisterinniemen_ pirtissä sekä _Tshuolisvuonon_ tuvassa ja _Kahkusaaren_ tuvassa Väylävuonon varrella, ja Inarin suurien selkien soutajat saattavat matkansa mukaan laskea maihin milloin _Kärppäsaaren_, milloin _Petäjäsaaren_ tuvalle. Inarin takaisen Iijärven tunturimaiden kiertäjä voi viivähtää vanhassa _Tshielgjäyrin_ tuvassa Iijärven takana, ja Inarista Tenolle oiustettaessa saadaan pysähtyä huokaamaan Muotkatunturien mailla, _Giellajoen ja Luomusjoen_ uusiin pirtteihin. Voipa tummien kiveliöiden kiertäjä löytää vanhan autiopirtin, _Skietshemtuvan_, Enontekiön, Inarin ja Norjan rajamailta, Nunnasen ja Angelin väliseltä suurtaipaleelta.

Jokaiselle lapinkävijälle on autiotupa kyllä tuttu käymätalo. Yksinäisenä, isännätönnä, emännätönnä se kyhjöttää kaukaisessa erämaassaan. Milloin vilkahtaa sen harmaa seinä harmaasta lepiköstä pikku tievalta, milloin se töröttää mäntyisellä kalliosaarella suuren järven ulapalla; milloin taas pitää vartiota kohisevan erämaan virran rantatörmällä. Joskus löytää pikkupirtin tunturijärven liepeeltä niin piiloutuneena, että vain palanen kirkasta järveä, korkeat rantakalliot, kohiseva pikku puronen ja halkopino mahtuvat samaan maailmaan eräpirtin kanssa. Mutta tapaa taas aukealla tunturiselänteellä jo kauas pilkottavan pirtin, joka ylhäisellä asentopaikallaan näyttää olevan koko Lapinmaan keskellä ja ylimmäisenä. Veden äärelle autiotupa on aina asettunut, ellei isomman niin ainakin pikkuisen tunturipuron kaltaalle, niin että puronen voi tarjota erämaan väsyneelle vaeltajalle raitista virvoittavaa vettänsä.

Isännätönnäkin autiotupa ottaa ja päästää vieraita kuin ainakin kestikievari, ja emännätönnäkin toimittaa matkamiehille lämpöisen yösijan yksin tammipakkasellakin. Kovan laajan lautsan se vain levittää makuusijaksi ja seinän takaa pitkästä pinosta tarjoo tunturimaan käkkyräkoivuista hakatuita puita piisiin; lainaapa joskus hyvän keittokattilankin, vesiämpärin sekä kauhan, ja akkunan edessä on pöytä raheineen aina valmiina. Ja majan ovelta on tasoitettu pieni palas tievan alle, niin että outokin heti osaa astua puron parhaalle paikalle, missä vesi on kirkkain ja rantamätäs matalin.

Hyvin hauska on levähtää erämaan hiljaisessa pirtissä, ja varsinkin on mieluista yöpyä yksinäiseen tuntuntupaan yläpuolelle matalan maailman. Alhaalle painunut kesäpäivä kyllä hiipii pohjoisella taivaalla tunturihuipulta toiselle, mutta vaisuna ja unihuntu silmillään, ja tunturi sekä tunturitupa verhoutuu herkkään ja pehmeään, punertavaan kesäyön harsoonsa. Pirtin piipusta nouseva, elämää ja asutusta ilmaiseva savukin ylenee punertuen ja hiljalleen häipyy yhteiseen yötunnelmaan. Mutta alhaalla maailmassa ja lapinjängillä asuu hallava autereinen murku, aapahaltioiden kostea öinen hengähdys... Iloisesti tuli liekehtii ja tarinoi avonaisessa harmaassa lapintakassa tuvan ovinurkassa. Hämärässä pirtissä tunturikoivujen tuli häilähtelee ja kisailee pienestä ikkunasta hiipivän öisen päiväpaisteen kanssa. Päivä levittää hienon punahuntunsa pirtin pöydälle, leveälle lautsalle, ja lopuksi ripustaa sen tummalle seinällekin yhä uuteen ja uuteen kohtaan, mutta lapintakka leiskahdellen yrittää aina pyyhkäistä sen pois. Viimein siirtyy päivä syrjään ja tunturikoivutkin valahtavat nukkuvaksi hiilokseksi. Pirttiin astuu hiljainen lyhyt tunturin kesäyö. Pirtinhaltiakin, joka tupaan tulijalle antoi äänettömän tervetulonsa, lepää jossakin lautsan alla tahi piisin takana. Pieni puro pihan vieressä vain ymmärtävän hiljaisesti, kuin matkamiestä uneen viihdytellen, haastelee haltioin ja gufittarien kanssa. Mutta muuta elämän ilmausta ei kuulu. Tunturimaja vieraineen on nukahtanut, ja erämaa haltioineen on sulkenut suureen syliinsä pienen pirtinkin.

Aamulla herättäessä lapinaurinko kiirii jo korkealla tunturien yläpuolella. Maailma on jälleen laajentunut ja ruvennut elämään. Suurena kumuna kohoaa taivas yli avaran tunturimaan, yli kaukaisten ilmanpieliä kannattavien gaissojenkin. Eilisiltainen, öiseen hämärään häipynyt polkukin on avautunut ja näyttää vetävän viitta viitalta avaraan rannattomaan maailmaan. Sinne on taas matkamiehen painuttava, ja palkaalle lähdettäessä tuntuu pirtin lämpöinen haltia äännähtävän: "Lihku matki!"

Hyvän suojan tunturien tupa suo vaeltajalle synkällä syyssateellakin, jolloin avara korkeuksien maailma näyttää häipyvän olemattomiin, yksin ylhäinen taivaskin alentuvan tavoittelemaan tunturikoivikkoa, jopa jänkien matalaa vaivaispensastoakin. Vettä tihkuvasta harmaasta hämäryydestä silloin pirtti nousee polun viereen avaten ovensa ja tarjoten takkavalkeansa iloisen loimun, joka kuivaa märät rievut ja lämmittää myrtyneen mielen.

Mutta vasta talvella, kun pimeä ja pakkanen ovat ohjaksissa tahi määrätön purkuilma riehuu tunturissa ja jängillä, on tunturin pieni tupa matkamiehelle pelastuksen pirtti. Miltei kokonaan lumeen hautautunut pahainen pöksä on umpeutuneen tien tarpojalle kuin taivaan talo, ja lapintakan tuli lämmittää suloisemmin kuin konsanaan kotoinen takkavalkea. Pohjaton yö on kyllä ulkona ja saattaa vielä myrsky seiniä ryskyttää, taikka taas pakkanen panee parhaansa ja pohjoinen taivas yhä vain loimuaa pakkasiksi, mutta pirtissä on lämmintä ja valoisaa. Keskellä autiointa lumitunturia lapinvaeltaja on löytänyt pienen turvallisen kodin, jonka onnellinen asukas, jopa isäntä hän sillä hetkellä tuntee olevansa. Tuli takassa vain hulmuaa, tohisee ja tarinoi, ja hehkuvia kipunoita kimmahtaa tuon tuostakin savutorvesta piirtäen mustaan yöhön kymmeniä kirkkaita kaarroksia... Lapin myrsky möyrytköön seinän takana mielensä mukaan... kunhan vain vanhat lapinhenget antavat pirtin asukkaalle yörauhan.

Sillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista yösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren erämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti, että kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on yöpyjä väliin ajettu pois kesken unensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan tuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että maa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin täytyi sieltä kesken yötä painua viisipenikulmaiselle talvitielle, kun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä pidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita ulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa ja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka vanhat tulivat jyristen pihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain lautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua, pantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta.

Autiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos ja sisälle sekä yöllä että päivällä, niin kesällä kuin talvellakin. Tuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti Hietanen Muoniosta, tulivat vaikka herrat Thingstad ja Iversen Berlevaagista tahi Sateri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli Filemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan vastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön isäntä, ja Ison-Kruunun sekä Oulun länin "Kuvernöörinviran puolesta" Ivar Poppius ja A.V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn paperin, N:o 4663, ensi pykälässä, että "Jokainen matkustaja tahi luvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan asumaan autiotuvissa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla olevia kruunun halkoja". Vain "Riekonpyytäjät, poromiehet ja kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla... eivät saa käyttää matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan".

Ja Suomen sekä Lapinmaan kansa vaeltaa tietä ja käy tuvassa, ynnä suuren maailman matkamiehetkin tulevat ja menevät. "Tästä ovesta on moni poika kulkenut", toteaa erään tuvan ovipieleen piirretty kirjoituskin. Oven ahkerasta käynnistä kyllä kertovatkin monen pirtin kiiltäviksi hankautuneet lautsat, kulunut lattia ja kaikkein enimmin lukemattomat nimikirjoitukset ja kuvat pitkin seiniä, ovi- ja ikkunapieliä. Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä lukevat lakia. "Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tahi muualle tuvissa sekä kaikellainen muu vahingonteko tuville tahi kalustolle on ankarasti kielletty", he sanovat, terästäen kuudennessa pykälässä: "Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10-20 markkaan". Vieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten apumiehinä ja muiden kulkijain kirjallisina neuvonantajina. "On kovin ruma että seiniin piirtelevät nimiä", joku moitteeton moittii, toisen toimittaessa ilmiannon: "Jauhiainen on pilannu huonee", ja kolmannen kirjanoppineen manatessa: "Net on laiskat ja sivistämättövät ihmiset sanno Pramatu".

Mutta matkamiehen, niin suomalaisen kuin lappalaisen sekä ulkomaalaisenkin, pitää sakon uhallakin saada kirjoittaa, piirtää taikka veistää nimensä tahi puumerkkinsä ja varsinkin "y.m:n" joka paikkaan, missä vähänkin on sijaa. Vielä enemmän, kun tunturikievarissa ei ole vieraskirjaa, johon saattaisi piirtää ja merkata, mutta seiniä kyllä on. Ja seinät sanovatkin tuvassa majailleen, milloin Gabriel Mujoa, Jaako Kempiä, Olli Tapijolaa, Magga Katarina Helanderia, J.V. Holmbergia, Piera Lensmania, Juhan Erkki Angelia, milloin ketäkin. Otto Grönholma antaa tietää tulevansa Norjasta, ja Villiam Mämmi ilmoittaa: "På väg till sverge, reser genom finlant till sverge". Mutta pitkä Roopinpoika on lyhykäisten lappalaisten kummaksi lyijykynäillyt käyntikorttinsa suoraan kattohirteen: "J.R. Robinson Clements Strand London". Nimismiehen ajelema viinatrokarikin on heittänyt vierailukorttinsa Petäjäsaaren pirtin oviseinään ohjeeksi jäljestä tulijalle: "kulki tästä kerran Villeeniki ohi". Jopa samassa pirtissä nähdään, että "tästä kulki kolme hessua ja yksi kuollehen ruumis".

Mutta "luvallisilla asioilla kulkijat" eivät riipustele autiotupiin ainoastaan luvattomia nimikcrttejaan, vaan paljon muitakin sydämensä kyllyyksiä. Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: "Jokainen autiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon rikat paikkaan, joka on vähintäin 10 metrin päässä tuvalta", ja tämän vielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa, lisäten paperiin: "Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian", niin jo muuan epeli niskuroi: "Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies". Toinen vähän toimellisempi kyllä todistaa: "Lattian lakasin muta en viiti kanta rikoja 10 m pähän".

Vaikeat ovat Lapin tunturitien taipaleet, jos ne niikseen heittyvät, ja matkamiehen täytyy toisinaan viimeisin voimin riehkaista talvisissa erämaissa. Moni matkustavainen onkin huokaillut tunturituvan seinille matkansa vaivoja. Niinpä muuan on piirtänyt Peruna-ämmir-tuvan ovipieleen: "minä tullin 5.6.-23 utsjovelta Ja lunta olli niin paljon että en voinut kostuvan paikoin olli 3 korteli Olli kova pakkanen". Toinen taas pelkää, kun "Lunta sataa oikein kosolta en tietä miten pitänee päästä yli petsikon". Tähän kyllä kolmas höräyttää: "huono mies kun yhen Petsikon ei pääse yli". Mutta Utsjoen lappalais-paralla on kyllä ollut kaikkein kovimmat kokemukset. Hänen matkakertomuksestaan saamme palasen lukea Perum-ämmir-tuvan oviseinästä: "minä dulin Jnarissa marrasgun vimisen Päivä mutta se oli gehnoton matka gun Jnarin laiset oliivat goonet däitä Pussia minun dian Palle". Mutta vieläkin kovemmat vastukset olivat inarilaisella Utsjoelta tullessaan. "Utsjoven Jsot tääi laukoivat tietää pitkin että olivat ainna poikitai nin kuin tunturi", Inarin ukko selostaa Petsikko-taivallustaan, lisäten perään: "eikö ollut Jso tääi".

Porojenmailla puhutaan poroista, ja poroissa tunturitupienkin lappalais-vieraitten ajatukset usein askaroivat. Perum-ämmir -tuvankin seinässä nähdään muiden kuvatusten rinnalla useita porokuvia selityksineen. Siellä muuan lapinukkopahanen päästää pitkäkoipista jutoaan puusta huutaen: "Ostaka hyvä ajohärgä tästä niin saatte monta lystijä tunnija ajosta". Seisoo siellä tunturinharjalla, Utsjoen tienviitan juurella, "Kouho utsjokilainen" kädet levällään uhkaamassa etelänmiestä, joka mäen alta ajaa porolla manaten: "kyllä piru väistyt silmäni verran". On seinälle kuvattu kokonaiset kilpa-ajotkin lapin judoilla. Siinä eräskin peskiukko rukattaa Jäärällään täyttä laukkaa arvellen saavansa ensi palkinnon, toiset ruukaltavat perässä minkä ennättävät, ja kaikkein kauimmaisena ajaa jutkistaa piippusuinen vaari laiskalla porolla. Mutta tämän viimeisenkin vain "ensimmäisen palkinon pitäs savuta".

Muutamat matkamiehet taas ovat vaivattuja muista asioista, kuka mistäkin. Joku tytär-ihminen purkaa harmiaan eräpirtin oviseinälle:

"Ennen minä kiviä ja kantoja niitän ennenku oman kylän poikia kiitän".

Muuan luvallisilla asioilla kulkija on luultavasti kateellisin mielin ahertanut esiin:

"Eigä se kellän niin hauska oo olla kuin Kunnan antin muialla".

Mutta kun Mamselli-Pekka on päässyt rikkaan lesken isännäksi, niin jo muuan, luultavasti osattomaksi jäänyt kilpakosija, paiskaa mielialansa Petäjäsaaren pirtin peräseinään, ihmetellen: "Miksi on tuolla mamselli Pekalla niin pitkä ja väärä nenä ja kuin se on vielä akanki saanu".

Yksinäisen erämaan tuvan suuressa painostavassa hiljaisuudessa lapintien taivaltaja, yksinään pitkää pimeää iltaa istuessaan ja sammuvaan hiilokseen tuijottaessaan, joutuu helposti mietiskelemään ikävänsä ja apean mielensä perusteita. Viimeistä savukettaan haiutellen hän saattaa silloin pistellä tyhjän savukelaatikon kanteen:

"Miksi kaipaa Ihmis lapsi miksi kaipaa ystävän miksi ei vihdy Ihmis lapsi miksi ei vihdy yksinän.

Siksi kaipa Ihmis lapsi siksi kaipa ystävän: kun on luotu Ihmis lapsi kuin on luotu lempimän".

Monet autiotuvan matkamiehistä lienevät ikuisia maailmanrannan kiertomiehiä, jotka alituisesti ollen menossa ovat polkeneet jänkää jos tunturiakin. Sellainen ikuinen vaeltaja saattaa lopulta jo katkerana kapinoiden vuodattaa sydäntänsä äänettömälle pirtillekin:

"Voi jos sais jo tästä kulkian elämästä laata ettei aina tarttis täsä autiotuvan pritsillä maata".

Mutta toinen maailman matkalainen ei viritä valitusvirttä, vaan alistuen kohtaloonsa ottaa vastaan tuulet ja tuiskut vain lauleskellen:

"Kulkia poika huikeissaan näkee myötä ja vasta maata ajatella tuulella tyventä ei kulkia poika saata".