Part 11

Samanlaisissa hirsitaloissa kuin Tenon kansakin tämä Kaarasjoen kirkkosiljon korkeamielinen väki asuu. Vain isoisempia parhaat talot ovat, mutta rautainen uuni täälläkin antaa pirtille talvilämpöisen, ja turvekatto vihannoi kesällä niinkuin tenolaisenkin pirtissä, kasvattaen keskikesän kauneudeksi päivänkukkia ja muita koreita ruohoja. Taloja on pitkin jokinientä sekä latoja, navetoita, aittoja. Kylätie vaeltaa vakaisena majatalon rannasta pappilan, vallesmannin, kirkon ja koulun, kauppiasten ja muiden pääpaikkain kautta, polut pujottelevat ja juoksentelevat kuin lappalaiset ympäri kenttää talosta toiseen, kierrellen pienistä veräjistä tahi kiipeillen yli aitojen, jotka epälukuisina ovat kyläniemellä toimittaneet oikean suurjaon, pirstoen kentän lukemattomiin pikku palstoihin. Vanhaa lappia haastavat kylän monet pienet patsasjalka-aitat, lava-aitat ja ahkiot aittojen luona sekä vanhat turvehökkelit ynnä talojen turpeiset katot samoin kuin katonalainen kansakin. Mutta valtaherrojen ja porvarien näökkäät, valkeiksi sivutut, peltikattoiset talot ja komea koulukartano puhuvat ylpeää darokieltä, niin myös pieni valkea kirkkokin ylhäisine kukkoineen katsoo valoisaan etelään, vaikkakin temppeli aivan vaatimatonna tasamaan olijana painautuu talojen taakse.

Mutta vanha kyläsiljo riitelee Lappinsa puolesta. Nurmea ja karjanrehua se kyllä lupaa nostaa, mutta Lannanmaan leipäheinälle ja hedelmille se ei ole suopea. Jo Fellmanin aikaiset kainulaiset koettivat suostutella siljoaan kasvattamaan edes ikivanhaa ohraa, ja kasvattihan se jotakin, mutta Lappi itse korjasi saaliin. Tämänaikaiset ukot ovat erästä entistä pahpaansa seuraten heittäneet heinäpeltoonsa kauraa, Johan Palttokin "kilvanut kaksikimmenta mihtuu", ja lehmänheinän mitalle kenttä on kylvön kasvattanut. Mutta perunaan on Kaarasjoenkin siljo saatu suostumaan; Lukkar-Jousep, suurin peruna-ukko, kaivaa pellostaan joskus seitsemän, kahdeksan tynnyriä. Ja valtaherrat poimivat tarhoistaan sipulia, porkkanaa ja punajuuriakin.

Mutta karjanhoitaminen on elättävämpää työtä kuin perunapellon penkominen. Joka talossa, niin hyvin järvi- ja jokilapin syntyisessä kuin kveeninsukuisessa, on lehmiä kolmin, neljin, viisinkin, enimmäkseen valkoisia sarvipäitä, vielä lampaitakin kymmenkunta, toistakymmentäkin. Ja kaarasjokelainen muuttaa niinkuin tenokansakin karjoineen kesämajoille. Pari penikulmaa koukkupolvista jokea ylöskäsin on Assebakten kesäpaikka, ja siitä vielä penikulma koskia sauvoen tullaan Buollanjargan kesäkentälle. Parikymmentä karjakuntaa asuu Assebakten pitkällä kapealla rantakentällä, ja Buollanjargassa on toistakymmentä kesävierasta. Pikku-pikkuruisia turvekattoisia hirsipirttejä tai turvegammeja, turvenavetoita ja sautsapuoreja, monilukuisia aitauksia ja heinäsauran luovia on koko kesäkenttä täynnä. Joku karjapirtti on kiivennyt rantavaaran vierteellekin. Ja heti kentän reunasta kohoavat korkeat hiekkaiset tievat, joiden takana asuu villi erämaa ääretönnä kuin iankaikkisuus. Koko talon kansa, pirttiväestä navetta- ja tallikuntaan sekä sautsapuoren asukkaisiin asti, elää kesäkentällä. Päivätöikseen karja käy tuntureissa, mutta iltapuolisin koko kesäranta on karjanlaitumena, 30-40 maidonkantajaa saattaa siinä kuljeskella, pari, kolme hevostakin joukossa. [V. 1900 Kaarasjoella oli 186 lehmää, 246 lammasta, 59 hevosta.] Lampaat vain mielensä mukaan milloin näpertävät kenttää, milloin pitkässä jonossa perä perää kepsuttavat omatekoisia, syviksi uriksi tallattuja polkujaan turvetaloonsa lepäämään. Miehet kesätöikseen onkivat lohta tai pyytävät verkolla siikaa ja harria — "hauki ja ahven ei ole hiva kala, emme tikkaa niistä" — tai makaavat pirtissä, naiset tekevät käsitöitä, lapset taajovat rantakentällä, ja Johan Klemetsen Paltto ajella sätkyttää vasta ostamallaan "moottorbootilla" jokea ylös ja alas tärkeänä kuin "kapseeni". Huonommat ja toimettomammat saavat soutaa ja sauvoa veneellä, elleivät tahdo laukata pitkin rantapolkua, joka kyllä on "akkurat som kongsvei".

Karjalla ja kalalla sekä pienellä perunapellolla Kaarasjoen talokansa elää. Monella hyvällä isännällä on vielä hevonenkin — Klemmas-Klemmalla, Klemmas-Iisakilla ja Lindillä on parikin hevosta —, jolla ajelee kauppiaille ja herroille rahtia. Toisilla taas on muutamia poroja lappalaisten hoidoissa, toiset elävät miten kuten päivästä toiseen. Onpa muutamilla äijillä vesisahakin rahaa sahaamassa. Parikymmentä parhaanpuoleista isäntämiestä rakensi aikoinaan vesisahan Giemasjoen korkean suukönkään alle, aikoen ruveta sillä karskuttamaan kokoon komeita kruunuja. Alussa kyllä ei koko hoidosta tahtonut tulla mitään, kun Vesisaaresta saatu sahamestari oli "sellainen trolli, että lasketti vettä aukirennilla niinkuin saavista, ettei juula pierinut ihtaan". Mutta kun Johan Klemetsen Paltto kirjoitti insinöörille, että sahamestari on trolli, että mitä nyt pitää tehdä, niin saatiin neuvot ja laitettiin umpiränni ja laskettiin vettä vain luukunraosta, jolloin juulat ja sirkkelit alkoivat pyöriä kuin villit ja sahata ylijoelta uitettuja petäjiä laudoiksi. Mutta eivät sentään sahanneet tarpeeksi paljon kruunuja. Päinvastoin mylly karskutti miesten omia kukkaroita, niin että yhä vain piti laitokseen työntää kruunuja sen sijaan, että niitä olisi sieltä saatu. Johan Palttokin aivan tuskastui, kun oli pannut osaltaan 60 kruunua, luopui pois ja sanoi, ettei hän enää viitsi köyhäin kanssa rähjätä. Se oli viisas teko, sillä Giemasjoen vesisaha laskettiin pian konkurssiin, jolloin Juun Klemetsen yngre seitsemän miehen etunenässä huusi sen 400 kruunusta, ja juulat ja sirkkelit alkoivat uudelleen pyöriä. Paltto-Johan on saanut rahaa kyllä muutenkin, sillä hän ei olekaan "tien teolla rikastunut, mutta hommaamalla". Äijä on toisinaan ostellut poroja, poronlihoja ja taljoja vieden voitoikseen niitä rantaporvareille. Paltto onkin napaäijiä vertaistensa joukossa, jopa niin yletön, että hänellä mielestään "on paremmat päivät kuin Norjan kuninkaalla". Sillä ukon "ei tarvitse mennä talvellakaan ulos... panee rengin vain polttopuitakin noutamaan". Vaikka hyvät päivät Paltto-ukolla oli kyllä silloinkin, kun hän pistooli vyössä kahdellatoista porolla 26 vuotta ajoi postia tunturien ylitse lähes parikymmentä penikulmaa Alattiosta Kaarasjoelle, ja piti olla taipaleella yhtä hyvin pyryssä kuin pakkasessakin. Eikä ole Paltolla ollut pahat päivät istuessaan seitsemän muun miehen kanssa 25 vuotta "häradstyyrissä". Ja hätäkös oli miesten siellä istua jaarittelemassa, kun "ordföörarina" oli lukkari Mats Isaksen Aikio. Tämä, Matti lisakinpoika, Inarista tulleen kirkkomestarin, Jounas-Iskon, poika, oli oikein Ruijan ensimmäisiä miehiä, "oppinut ja viisas äijä, joka tiesi ainakin yhtä paljon kuin net, jotka ovat olleet simenaareissa, ja osasi laulaa kirkossakin, vaikkei ollut simenaarissa ollutkaan, eksaamissa vain". Osasi Lukkar-Matti kyllä "saarnata terveyttä Ruotsin kuninkaallekin". Kesällä 1873 kun Oskar II matkusti Ruijassa, Kaarasjoen etumies Tenolla Suoppanjargassa piti hänelle komean lapinkielisen tervehdyspuheen, jonka professori J.A. Friis tulkitsi.

Mutta pää-äijiä ja tunturiennapoja ovat Kaarasjoellakin ylilappalaiset, jotka porojensa kanssa alituisesti vaeltavat maailmanrannalla. Nämä suuräijät sukuineen ovat Kaarasjoen tunturikunnan oikeita rintaperillisiä, jotka jo niinä aikoina kuin lannanmiehet Tornionlaaksosta tänne tunkeutuivat, olivat vallanneet ja tehneet alamaisekseen koko erämaan. Täällä vieläkin tunturimiesten joukossa vaeltaa sellaisia vanhoja sukuvaareja kuin Vuolabba, Sombi, Poini, Tuuri, Raudna, Siiri, Saara, Bigga, Jomppainen, Uttsha, Kemi, Guttorm, joista useat ovat satojen vuosien ikäistä tunturien valtiassukua. Omilla kotanimillään ukkoja kyllä vain kunnioitetaan, kuten Ingas-Matti, Oulas-Niila, Pieras-Aslakas-Matti, ja Pieras-Aslakas-Piera, Pikku-Heikki ja Pikku-Niila, Puorju-Jouni ja Puorju-Piera...

Ikivanhaan tapaansa Kaarasjoen tunturilaiset vaeltavat poroineen joka kevät Jäämerelle sekä taas talveksi palaavat tuntureihin ja metsäseutuihin. Joulun edellä jo saavutaan Kaarasjoen tienoille, ja joulua ollaan Kaarasjoen kirkolla. Silloin on koko 700-800-lukuinen tunturiseurakunta koolla [v. 1900 oli Kaarasjoella 679 asukasta, niistä tunturilappalaisia 191, poroja oli samaan aikaan 15,615], tunturi- ja karjalappi viettämässä sydäntalven kaamosaikaa, käyden vuoroin kirkossa pappia kuulemassa, vuoroin seurapirtissä riemuitsemassa, vuoroin taas juoden ja tapellen kyläsiljolla. Sitten kyllä taas jaksetaan mennä metsäkotaankin elämään.

Varsinkin entisaikaan Kaarasjoki oli kova juomaan ja tappelemaan, eikä ensinkään omistanut Jumalan armoa eikä tunnustanut uskoa. Vain vanha Aslakas-Andaras yksin oli uskomassa jo Koutokeinon mellakoista asti, mutta kaikki muu kansa eli synnissä. Pirtin permannolle vain asetettiin viina-ankka, josta miehissä ja naisissa kilvan särvettiin ja sitten ajeltiin hevosilla ja poroilla ympäri kylää kiljuen ja paiskien tyhjiä viinapulloja vallesmannin talon seinään, niin että se oli aivan karrella, eikä vallesmanni uskaltanut pistää nenäänsä ovesta ulos. Mutta kun Aapa-Hans ja Olli Koskamo tulivat saarnaamaan sinne Jumalan lakia ja iankakkista kadotusta ja helvetin tulta, niin kansaa luokonaan kaatui ympäri pirttiä ja ulkopuolellekin pitkin seiniä, muutamat mennen aivan hengettömiksi. Viina-ankkoja lyötiin palasiksi, pulloja pirstottiin ja viina laskettiin hankeen, itkettiin ja huudettiin, ja kymmeniä ihmisiä tuli luonnostansa hulluiksi. Oula Porsangerkin silmät vain päässä seisoen laukkasi ympäri kylää huudellen: "Sotomma tyhjäksi... Sotomma tyhjäksi!" Mutta kun Olli Koskamo sitten rupesi todistamaan kansalle syntien anteeksi saamisesta ja veriyljästä Kristuksesta, niin tunnoiltaan lyödyt vähitellen selvisivät, ja ainakin viisikymmentä Kaarasjoen parhaimpia ja isoimpia miehiä heräsi, lisäksi paljon vaimoja sekä nuorta kansaa. Ja siitä alkaen on Kaarasjoen kirkkosiljolla aina joulun aikana, ensin Sammelin ja Lukkar-Jousepin pirtissä, sitten seuratuvassa, saarnattu Kristuksesta, Aapa-Hans ja Olli Koskamo kaikkein ahkerimmin. Vanha Olli on joskus innostunut saarnaamaan Siionin tyttäristä, jotka "ovat ylpiät ja käyvät kenosa kauloin, kiilussilminä, kävelevät ja korjasti astelevat niinkuin jalat sidotut olisit", saarnaamaan viisikin tuntia yhteen menoon täydelle pirtille, jossa on istunut kuulemassa Kaarasjoen pappikin ja kaksi tinkaherraa, jopa Kristianian professorikin. — Sitten Aapa-Hansin ja Koskamon jälkeen on kaarasjokelaisille käynyt uskoa saarnaamassa Niila Jomppainen ja Kitti-Uulakin. Ja synninpalkaita kulkenut tunturimaa on tehnyt parannuksen. Poronvarkaudetkin ovat vähentyneet. Suuri metsäpeikkokin, Sarrin-Sammu, tuli aikoinaan niin uskoon, että kulki harmaissa eteläntakeissa taloja myöten puhuen Jumalasta, meni nöyränä kirkkoonkin ja notkisti polvensa kuin paavi.

Isoja tunturiukkoja ovat Kaarasjoenkin entiset ylilappalaiset olleet, tuhansienkin isäntiä. Niinkuin Piera Raudnakin, joka oli ainakin 4,000-5,000:n mies. Piera olikin gufittarien sukua; muuan vanha poroäijä oli hänet kerran löytänyt tunturista, ottanut ruokkopojakseen ja ruvennut nimittämään Banneksi, poikaseksi. Ja Banne-Pierana tunturien löytöläinen pysyi koko ikänsä sekä tuli rikkaaksi mieheksi, kun kerran tavoitti tunturista suuren gufittarien poroelon. Saipa Piera rikkaan emännänkin, Oula Vuolabban Kristin, Kadja-Nillan tädin, jota sanottiin Golle-ahkuksi, Kulta-akaksi, sillä hän oli löytänyt maantavaran ja hänellä oli kiisoissaan paljon kultaa ja hopeaa. Mutta Banne- Pieran kuoleman jälkeen suuri porolauma taas katosi tuntureihin, ja Golle-ahku kätki taas kiisansa maahan Tshalbmerai-geavtsheen, Pyssyjoen rantaan Porsangerinvuonolla. Ei niitä ole hänen tyttärensä Banne-Biggakaan löytänyt, eikä Biggan poika Rasmus Larsen ole edes etsinytkään.

Mutta ikuisesti erämaita kiertänyt Kaarasjoen porolappalainen ei ole enää isiensä vertainen. Entiset äijät eivät säikkyneet tunturia eivätkä kovintakaan lapinsäätä, tunturissa vain olivat joukkoineen yöt päivät, pojatkin avorinnoin viilettelivät pakkasviimassa. Jos viima näytti pojanpahasia leikkaavan, isä vain neuvoi: "Menkää kivien taakse piiloon... se on teidän rouko". Mutta nyt jo tunturilaisetkin tekevät pitkiä mutkia taloja myöten saadakseen suojaisen yösijan. Ja moni pehmennyt poroisäntä on jo rakentanut Kaarasjoen kirkonkylille hirsipirtin, jossa eukkoineen ja lapsineen kellettelee rautauunin lämpöisissä talven pahimmat pakkasajat, pannen vain renkinsä ja poikansa hoitamaan penikulmien päässä palkivaa porotokkaa. Joskus vain ukko asioikseen käy katsomassa porosiidaansa, joka kyllä ei tule niin hyvin hoidetuksi kuin silloin, jos äijä itse siellä aina isännöisi. Mutta on kyllä sellaisiakin tunturien vaareja, joita voidaan joikaillakin, niinkuin Rasti-Jussaakin:

"Rasu-Jussan elo on on on, kaksituhatta on on, Rasti-Jussan elo on on on, elo on kaksituhatta. Maahkaraijanuoraa uimaan huuhtoi ja hosui poroja, Rasti-Jussa hosui, porot laukkasivat ja uivat nuoran poikki, Maahkaraijanuoran".

[Maahkaraijanuora = Magerön salmi.]

Mutta moni rikas porojen isäntä on aivan yhdettömiin menettänyt isonkin elonsa, eikä ukkopahaselle ole lopulta jäänyt muuta kuin paljas paltsaraja päälle ja likainen akka. Meren rannalle, Läijisvuonoon, turvegammin asukkaaksi ja kalanonkijaksi, on tavallisesti ollut tällaisen tuntureiltaan hävinneen miehen matka. Läijisvuonon pohjukassa eleleekin useita entisiä porojen isäntiä kurjan turvekodan isäntänä raviten itseänsä rasvaisen poronkuun ja ytimen sijasta itse pyytämällään merikalalla. Talvellakin äijät kelkkoineen, kattiloineen ja puukalikkoineen laahustavat jäätyneelle vuonolle, onkivat kututurskaa avannosta, keittävät sitä heti nälkäänsä, työntävät loput säkkiin ja vievät eukolle kotaansa. Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Piera Saara, joka ennen satojen porojen kanssa kesäkausin kierteli Porsangerin vuonon rantoja tunturista tunturiin, kiertelee nyt akkoineen ja kerjuupusseineen Lemminvuonon rantoja talosta taloon.

Koulukin tekee pilaustaan tunturilaisissa, sanoo lapinkansa. Kun tunturien raittiissa tuulissa karaistut lapset tuodaan kuumiin, ahtaisiin hirsihuoneisiin ja siellä makautetaan "alastomina" roukojen alla, niin siitä he pilautuvat niin pehmeiksi, etteivät enää viihdy kylmissä loudekodissa, joissa savu kirvelee silmiä, pakkanen istuu suovvumuorralla, ja tuuli puhuu alta ja päältä sekä kaiken lisäksi maataan ja nukutaan täysissä vaatteissa ja eletään siivottomuudessa kuin ainakin lappalaiset. Koulun käynyt, ihmistapoja ja darokieltä oppinut, puolitoista-kymmeninen lapintytär ja poroisännän alku ei enää alistukaan vanhaan isien aikaiseen lappalaiselämään. Nousevista tyttäristäkin on paljon mieluisempaa käyskennellä korkeakantaisissa narukengissä kuin karvaisissa, heinillä täytetyissä lapinlänttänöissä.

Entiset suuret poroisännät olivat tunturiennapoja, mutta vanha Fandrem oli entiseen aikaan koko Kaarasjoen napa ja Ruijan napa. Fandrem oli Komagfjordista tullut kauppamies, niin iso ja rikas, että täytti koko suuren ahkion, ja hyvä porohärkä piti olla häntä vetämässä. Ukolla oli kauppatalo joen rannalla, nykyisen majatalon paikalla. Yksinään Fandrem hallitsi koko Kaarasjoen kaupantekoa myyden ja ostaen kaikenlaista tavaraa, viinaakin mitaten niinkuin muutakin kalua, Viina olikin parasta kauppatavaraa, varsinkin silloin, kun ylilappalaiset olivat lähimaissa. Siihen aikaan näet "Lapissa oli vielä se saatanan valta", ja ylilappalaiset olivat kaikkein ahkerimpia viinanjuojia. Kalliita hopeariksejään ja taalereitaan sekä porojaan he kyllä raahtivat vaihtaa Fandremin viinaan. Mutta kauppaäijä oli viisas ja järjellinen mies, eikä viinan villitsemiä tunturilaisia varsin pettänyt, vaikka auttoikin heidät hyvälle joikausluonnolle. Oli Fandrem vielä sellainen mies, että tunsi koko Ruijan ja tiesi sen asiat ja menot niinkuin olisi ollut koko Ruijan kuningas, eikä vain Kaarasjoen kauppasaksa. Kaikki maaherratkin asioissaan usein "nojasivat häntä vastaan". Ja isot Norjan herrat, kun ajoivat halki Ruijan Alattiosta Vesisaareen — silloin ei ollut vielä "tampin" kulkua — poikkesivat Kaarasjoella aina Fandrenin- äijän taloon, ja talon rikas isäntä antoi heille parhaan kestityksen sekä toimitti hyvät ajoporot ja kyytimiehet. Mutta kun iso Fandremin-äijä istui suureen ahkioonsa ja lähti ajamaan, niin joka paikasta huudeltiin: "Tule meille, tule meille!" Pikkuiset tunturimiehetkin kumartelivat lakki kourassa kotansa ovella piipittäen: "Boade deihki!" Taanan rikas kauppamieskin otti hänet huoneeseensa niinkuin kuninkaan, mennen suuräijää vastaan ihan laivarantaan asti. Ihmeissään tenolaiset katsoivat, kun Taanan porvarikin Fandremia oikein lakki kourassa kumarteli. Koko Ruija tunsi Kaarasjoen ison rikkaan, ja hyvin kyllä saatettiin hänestä sanoa: "Käydä Ruijassa näkemättä Fandremia oli samaa kuin käydä Roomassa näkemättä paavia".

Iso Fandrem on jo aikoja sitten edesmennyt, poikakin jo makaa Kaarasjoen pienessä vanhassa kalmistokoivikossa muiden edesmenneitten erämaan asukasten joukossa. Kaarasjoelle on noussut uusia suuria kaupanmiehiä kolmin, neljin, mutta Ruija tuskin lienee saanut uutta omaa kuningasta, jota vastaan kaikki maaherrat saattaisivat nojata.

Vanha Kaarasjoki jo makaa manalaisten maakunnassa. Kylän keskelle, pieneen koivikkoon, on kuolleitten kansa koottu. Mutta kaikkein vanhimmat raatajat maatuvat joen takana hiekkatievassa. Sinne entiset äijät on viety levolle, kuka ahkiossa, kuka puunauloilla kootussa lautakiisassa. Sieltä vain matalista maakuopista nousee muinaisten tunturienkiertäjien lahoneita luita ennen aikojaan ylös. Ovatpa etelän tietomiehet käyneet niitä vasiten kaivamassa.

Kaarasjoki, entinen pieni erämaan lapinsiljo, on kasvanut Ruijan suurimmaksi tunturikyläksi. Sinne on keräytynyt jo niin paljon kansaa, että metsän elukatkin pelkäävät ja karkaavat pois lähimailta, vesilinnutkin kaikkoavat muualle koko joelta, missä sätkyttäjä-vene ahkerasti ajelee. Ihminen on erämaassakin sellainen peto, etteivät metsän eläimet kestä hänen naapuruudessaan. Eivätkä liioin oikeat hiljaiseloon kasvaneet lappalaisetkaan. Omaan rauhaansa tottunut tenolainenkaan ei vaihtaisi jokivarren pientä majaansa Kaarasjoen suurkylän isoisimpiinkaan pirtteihin. Tuskin, vaikka saisi osuuden Giemasjoen vesisahaankin, eikä sittenkään, vaikka tehtäisiin osalliseksi suureen moottorisahaan, jonka koko Kaarasjoki yhteisvoimin on vasta saanut valmiiksi Lukkar-Jousepin ollessa päämestarina.

Mutta kaarasjokelainen kyllä viihtyy laajalla komealla kotiniemellään, jopa on ylpeäkin suurkylästään. Mutta hänpä onkin korkeahenkinen kylänasukas.

Lapin joulu

Marraskuun lopulla, jo tuomiopyhän tai ainakin ensimmäisen adventtisunnuntain tienoissa, suuri päivä katsahtaa viimeisen kerran Taka-Lapin tunturimaata, heittäen sen sitten viikkokausiksi omien valojensa hoitoihin. Tunturien takainen maa muuttuu silloin päivättömän pohjoisen kotimaaksi, jossa asuu vain yksi ainoa pitkän pitkä yö. Vain määräajoin, aina kahden kellonympäryksen täyttyessä, hipuu etelätunturien ylitse hiljainen kalpea päivän haamu, josta yöpuolen kansa arvaa, että päiväpuolen lapset parhaillaan taajovat korkeimmassa valkeudessa. Päivän harmaa häivähdys viivähtää vain muutaman tunnin, ja taas kaikkivaltias yo rupeaa isännäksi tahtoen uuvuttaa iankaikkiseen uneen jokaisen, jossa elävä sielu asuu. Kummallinen, päivää pakeneva kuukin uskaltaa nyt ylpeillä mielin määrin, näytellen milloin kapeaa näköpuoltaan laidalta ja toiselta, milloin taas antaen koko muotonsa komottaa sekä pohjoisesta että etelästä. Pimeimmän Jäämeren kuohujen kautta nousevat ruijantuletkin saattavat roihuta entistä rohkeammin, jopa kilpailla kuun kanssa öisten hankien valaisemisessa. Taivaan nastatkin killittävät kirkkaammin. Ylpeä sarva laukkaa säihkyvin sarvin avaruuden kentillä, ja sivakkamiehet koirineen katsovat sitä tulisin silmin. Pienet taivaan neitosetkin tiirailevat ylhäisyydestään, mutta suuri taugak vakavana yhä osoittelee pyrstöllään, missä näkymätön päivä milloinkin piilee.

Mutta yöhön ja pakkaseen painettu tunturimaan kansa ei sentään yöhönsä vaivu. Se on siitä saakka, kun on tunturien taakse sortunut, saanut yhä uudelleen ja uudelleen taistella pimeän kaamosajan kanssa. Tunturimies kuuhkii poroineen vain petäjäoudassa, pitää kodassaan tulta, valvoo ja nukkuu. Pirttilappalainen polttaa näkövalkeaa takassaan tai tuhrailee lampun valossa yhtä päätä. Vanhat lappalaiset laittoivat pienen puukoperoisen, merikalanrasvalla ravittavan _traanilampun_ pirttinsä seinänaulaan palaa tuikuttamaan, niin että Lapin pikku pirtissä kiilui pienen pieni elävän tulen silmä, kansa asui valossa ja toinen näki toisensa, vaikka seinän takana oli pohjaton yö. Koperoon vain kaadettiin yhä uutta voimaa, ja kupin laidalla olevalla tikulla kohenneltiin sydäntä.

Juuri silloin, kun kaamosaika on kaikkein kovimmillaan, ja päivänhaamu kaikkein nopeimmin häivähtää ohitse, suuri _juovla_, joulu, saapuu lappalaisellekin. Se on tänne, kaiken pimeydenkin ja pakkasen keskelle yhtä haluttu mielivieras kuin konsanaan päiväpuolen maille. Yksitoikkoiseen talven yöhön se tuo aivan eri tunnun, pimeään kotaan ja pieneen pirttiin se antaa elämää, jopa se kantaa matkassaan suuren lupauksen uudesta päivänkoitosta, niin että jo siitäkin koko Lapinmaa saattaa riemuita. Varsinkin vanha lappalainen piti kaamosajan taittojuhlaa vuoden kaikkein suurimpana ja merkillisimpänä pyhäaikana, jolloin elämä juovatti aivan toisia palkaita kuin muina aikoina. Joulua varten piti hyvin varustautua. Jo kesällä kuivattiin suurimmat ja lihavimmat kalat joulukaloiksi, varattiin myös poronmaidot ja parhaat juustot, ja syksyllä teurastusaikana pantiin talteen parhaat paistit. Tenolainen suolasi ja kuivasi sekä säästi parhaat lohensa, varasipa hän joulukseen maitoakin. Jos lehmä oli joulun alla ehtymässä, niin tenoemäntä jäädytti ja talletti maitoa joulun hyviksi. Sillä tenolaisen joulu kaipasi maitoa niin kovin, että sitä piti hankkia naapurista, vaikka penikulmien takaa, ellei itsellä ollut.

Pimeässä Lapissakin oli, niinkuin päiväpuolenkin mailla, hyvä syöminen ja juominen joulun tärkeimpiä menoja. Mutta vanhojen lappalaisten piti muistaa muitakin yhtä tärkeitä asioita. Jouluaatto, _ruohta-beivi_, oli joulun ankarin ja pyhin päivä. Jo täksi ajaksi piti laittaa kaikki kuntoon: puita pilkkoa niin paljon, että riitti sekä ruohtapäiväksi että joulunpyhiksi, ja vettä piti varata aina yöksi kotaan. Koko kotasiljo smakko-muorraa myöten oli siistittävä aivan puhtaaksi, ei saanut jättää risuakaan hangelle, samoin piti pirtin pihamaalta korjata pois kaikki kelkat ja puut ja joutavat risut. Sillä ruohtapäivän yönä oli näkymättömien olioiden joulu- ja markkinapäivä, jolloin ne viettivät häitään ja kraviaisiaan ajaen kovasti ympäri koko neljän valtakunnan Lappia. Siinä oli menossa koko näkymättömien ja ruohtagallesten ja juovla-staalujen joukkokunta, jutaen pitkissä raidoissa, mikä rukattaen porolla, kuka koiralla, mikä ajaen sonnilla, jäärällä ja pullivasikallakin, kuka istuen keiturin kelkassa, jopa toisilla oli jutoina jäniksiä, oravia ja hiiriäkin. Kotien ja pirttien pihoitse ruukallettiin täyttä vauhtia, ja jos ahkiot tarttuivat kotasiljolla vaikka risuunkin, niin ajajat heti suuttuivat ja tuottivat kotaväelle onnettomuutta. Jotakuta ajajaa saattoi matkalla hyvin ruveta janottamaankin. Äijä pistäytyi silloin lähimpään kotaan juomaan, imien vaikka veren nuorimmasta lapsesta, ellei kodassa ollut vettä varattuna.

Tätä näkymättömän väen ja ruohta-gallesten markkinamenoa jotkut rohkeat tunturimiehet uskalsivat joskus mennä sivusta katsomaan nähdäkseen, millaisia äijiä siinä ajelee. Kitti-Andaraskin kerran ruohtapäivän keskiyönä, kun koko kristitty markkinakansa nukkui, meni tovereineen Pielpajärven kirkkosiljolle kolmen tien haaraan istumaan ja kuuntelemaan. Mutta ei näkynyt sen kummempaa, kuin että vanha kolttaäijä ketunnahkalakki päässä astui pimeästä kysyen Kittilän, Utsjoen ja Inarin teitä. Kitti-Andaras äyskähti:

— Mistä pärgalakista sinä olet, kun et tietä tiedä?

— Nah, ketunnahkalakki-äijä vain tuhahti, lähtien kepsuttelemaan kirkolle päin.

Vanhassa Lapissa tällainen ankara _säldi-igja_ kesti pari viikkoa. Silloin jok'ainoa vuorokausi iltapuolesta aamuun saakka oli pyhitettävä hiljaisella elämällä. Ei kukaan saanut tehdä minkäänlaista työtä, eivätkä lapsetkaan taajoa, eivät edes mennä lähitievalta mäkeä laskemaan, eipä yhtä sivakkaluikua pihatörmältä Tenolle. "Siellä on mäen alla Staalun laukku... joudutte sinne... Staalu tulee ja vie metsään ja syö", vanhemmat peloittelivat lapsia. Ja pienet peskipojatkin olivat niin kauhuissaan, että luulivat jo näkevänsä Staalun killistelevän tievan takaa, eivätkä uskaltaneet mennä kelkkamäen lähellekään. Joku poika tai tyttö saattoi kyllä ylpeillä, että hän potkaisee laukun rikki, mutta kun sanottiin, että laukku on rautainen, niin eipä tehnyt mieli sitä koetella. Kaikkein siivoimmin piti pienen väen olla ruohtapäivän iltana. Jos silloin pahasti taajoi, joutui ehdottomasti Staalun käsiin. Näin surkeasti oli kerran sattunutkin kotalapsille Turkihanvaarassa, Koutokeinon Oskalon lähimailla. Siellä lapset olivat omin päinsä kodalla — vanhemmat olivat menneet joulukirkkoon Koutokeinoon — ja taajoivat hyvin kovasti, ripustivat koiran kaulaan kelloja ja ajelivat sillä sekä muutenkin elämöivät huolimatta vähääkään, vaikka naapurikodan muori kävi heitä kieltämässä, ettei saa taajoa, Staalu tulee. Viimein Staalu tulikin niinkuin täysikuuna istuen ensin koivunlatvaan, sitten smakko-muorralle, jo räppänän reunalle, siitä jo suovvu-muorralle ja siitä viimein rumana äijänä hypäten kotaan, jossa heitti lapset toisen toisensa perästä kattilaan, keitti ja söi. Sitten Staalu muutti kaikki, kodat ja porot ja porokoirat sekä kotiin palanneet vanhemmatkin, kiviksi. Ja samat kivet nähdään vieläkin Turkihanvaaralla Rengajäyrin takana, ollen ne yhäkin näkyväisinä varoituksina vaarallisen ruohtapäivän rikkomisesta.

Ruohtapäivänä ainakin tenolaisella oli eri syötävänsä kuin muina joulunpyhinä. Silloin hän ravitsi itseään vain kesällä pyydetyllä kotivirran luossalla, kuivalla _raak-guellilla_ ja suolatulla lohella, sekä pisteli vielä lisäksi ruisjauhopuuroa maidon kanssa — ja juuri tätä varten olikin maitoa varattu. Lihaa tenolainen ei uskaltanut ruohtapäivänä syödä, sillä hän oli vanhoilta kuullut, että se olisi halkaissut vatsan. Kalaa Koutokeinonkin lappalaiset keittivät ruohtapäivän syötäväksi, joko Alattiosta tuotua merikalaa tai oman seudun tunturijärvistä saatua rasvaista siikaa ja taimenta.

Mutta sitten jo joulupäivänä koko Lappi sai syödä, mitä mieli teki, eikä tarvinnut pelätä, että vatsaan tulee liikoja reikiä, sai pistellä poronpaistia, rintaa, kylkeä ja kuuta sekä konttiluun makeinta ydintä. Jopa jokaisen piti saada kaikkea, mikä vain parasta oli, sillä "suuri vika tuli, jos joku jäi ilman".

Hyvä oli pimeän kaamosajan vaarallisina päivinä valita ruokansa, hyvä oli olla kovin taajomatta ja vielä parempi oli istua sanan ääressä lukien vaikka salmakirjaa. Vanha Laiti-Hanskin luki ahkerasti salmakirjaansa sekä aamuin että illoin. Silloin ei kyllä "se", eikä mikään muukaan ilmestynyt. Mutta kaikkein parasta oli mennä "markkinaan" kuulemaan papin pauhaamista joulukirkossa. Silloin kyllä kaikki meni parhain päin, jos vain kotiin jääneetkin osasivat elää oikein.

Vanhalappi olikin kyllä niin pyhä, että juti joulumarkkinaansa suurella kansanpaljoudella. Silloin rukatettiin kirkolle kaukaisimmiltakin metsäperiltä, tunturilaisetkin jättivät siidaansa vain pari henkeä poroja paimentamaan, ajaen itse pitkissä raidoissa jutamakuntansa pääraition pyhälle siljolle. Matkaa saattoi olla kymmenen, toistakymmentäkin penikulmaa, mutta vanha joulutapa ja joulukirkko kutsui, ja vanhalappi kuuli kutsun. Piti vain lähteä jo päiviä ennen ja ennättää kirkkosiljolle ainakin ruohtapäiväksi. Helisten ja kilisten ajettiin pitkissä jonoissa pitkin hiljaisia erämaita. Kaamosajan taivaantulet, tähdet ja kuutamo vain antoivat vaisua valoa öiselle taipaleelle, jota myöten kirkkokansa juti. Joka mies ja nainen, poika ja tytär, ajoi omassa ahkiossaan. Kiedgamkääröt vain nukkua tuhersivat emonsa ahkion nokkaan kaaristettuina. Ja miehet, vaikka olivatkin pyhiä kirkkomiehiä, joikasivat matkan menoksi. Talvisessa erämaassa kirkkokansa joutui yötäänkin viettämään. Suuren nuotion ääressä vain syötiin ja levättiin, ja porot kaivoivat eväänsä hangen alta.

Erämaista keräytynyt kansa asettui kirkko kentälle pieniin kirkkotupiinsa. Mutta tunturimiehillä, joilla tuntureita jutaessaan oli aina koti matkassa, ei tavallisesti ollut kirkkosiljolla omaa tupaa. Mutta äveriäinä äijinä he olivat tervetulleita muiden majaan. Inarinkin Pielpaljärvellä kirkkotupiinsa tullut järvikansa jo kaukaa kuuli tunturilaisten tiukujen helinän ja riensi heitä vastaan tielle. Ja kilvan siinä koetettiin tulijoita palvella, saatella omalle pirtille ja päästää poroa valjaista. Jota rikkaampi ja ylpeämpi tunturimies oli, sitä useampi oli häntä palvomassa. Toiset järviäijät kumartelivat lakki kourassa tupansa ovelta ja puhuttelivat kuin herroja toivotellen:

— Buurist, buurist poattamist! [Terve, terve tuloa.]

Herran näköisiä tunturilaiset olivatkin. Sillä kaikki, sekä suuret että pienet, olivat parhaissa parseeleissa, joulukirkkoa varten laitetuissa uusissa purkapeskeissä, karhunnahkaisissa sieppureissa, koipikengissä ja kirjokintaissa. Siinä suuret Tshorgashnjargan miehet parhaina joukossa, niinkuin Pieras-Jouni ja Stuorra-Jouni, Panne-galleskin ja Oulas-Aslak sekä Paados-äijä, Tomma-Piera ja Piettar-Ivvarkin. Komeina ukkoina liikkuivat omien tunturienkin kiertolaiset, Kitit, Länsmanit, Vuolabbat, Pieskit, Jomppaiset. Köyhän inarilaisen silmät tämä loisto ihan häikäisi, ja oli erinomainen kunnia hänen majalleen, kun suuri tunturiennapa saattoi sen pienestä ovesta sukeltua sisään.

Parhaina väärteinä otettiin tunturilaiset tupaan, ja annettiin parasta, mitä pieni pirtti oli saanut kokoon: kalaa kaikenlaista, lehmän maitoa ja voita ynnä lampaanjuustoa. Tunturilaiset taas puolestaan tarjosivat rasvaista porokeittoansa sekä konttiluuta, ja näin puolin sekä toisin oltiin väärtejä ja väärtinarvoisia. Vieläpä inarilaiset saivat ylilappalaisilta lupaan pailakoita taamottaviksi, luvattiinpa heille tappoporojakin ilman mitään, kunhan käyvät tunturista noutamassa. Ja suden repimiä poronraatoja oli heille tarjona, milloin vain hukka niitä tuntureihin laittelee.

Pitkin suurta siljoa erämaan kansa käyskenteli pirtistä pirttiin, joka pirtissä syöden ja juoden. Eikä tarvinnut pelätä vatsan repeämistä, jos ruohtapäivä oli mennyt ohitse. Viinaakin saatiin. Sillä kirkkokentälle oli saapunut Tornion porvarejakin ja lantalaisia tavaroineen ja viinoineen tekemään kauppaa lappalaisten kanssa. Siljolla voi ostaa tavaroita, ja viinaa sai salaisin puolin jossakin syrjäpuolessa, vaikka kirkon takana koivikossa. Viina oli kylmän tunturien kasvattipojista hyvää ja lämmittävää. Sitä kyllä vanha kristitty lapinmieskin saattoi vaikka kirkonseinustalla ruuvikorkkisesta tinalaskustaan kallistaa hopeaiseen pikku tserkkiinsä ja kulauttaa kurkkuunsa. Se lämmitti miehen, lämmitti naisenkin, saattaen hyvän joulumielen vielä paremmaksi, niin että tunturien yksinäisyydessä koko pimeän syksyn jutanut väki tunsi voimakasta iloa, kun kerrankin taas oli pitkästä pimeästä päästy yhteen. Toisinaan puskeuduttiinkin samaan karvapeskiseen kasaan, joka kirkkosiljolla lumihangessa pyöri ja hyppi niin voimallisesti, että vahva hikihöyry ja viinahöyry ynnä suuri joikaus vain kohosivat pimeään avaruuteen. Eikä tästä taajomisesta joulustaalokaan pahastunut, päinvastoin hän ikivanhana tunturilaisena sille ymmärtäväisesti hymähteli. Ymmärsihän vanha tunturipeikko, että tulisessa Lannanmaan viljassa oli niin väkevä voima, että se teki pienen tunturikotolaisen melkein mielettömän iloiseksi. Vanhat vakavat äijätkin, jopa hiljaisen akkaväenkin se saattoi samaan hyppyrysyyn ja joikaukseen.

Pitkin iltaa ja yötäkin kirkkokansa taajoi kentällä. Pimeää siljoa valaisivat vain taivaan tähdet tai kuu ja ruijantulet, ja monien pirttien matalista savupiipuista loimottivat honkaisten halkojen liekit ylös taivaalle. Niinkuin suuret joulukynttilät ne valaisivat öistä lapinkenttää.