Part 8

Jo pennusta pitäen koira on tottunut toimeensa. Emoltaan se on jo perinyt hyvän halun, ja koiran isäntä vielä valinnut pentupahnasta parhaansa: tavallisesti urospuoliset sikiöt, joilla on pitkä pääkallon niskaluu ja takajaloissa kaksinkertaiset pikkukynnet sekä turvannokka myötäänsä kostea ja jotka selälleen käännettyinä eivät pysy kohdallaan, vaan heti vierähtävät kyljelleen. Mutta pienet naaras-vielpikset isäntä on useinkin vetänyt hirteen. Muuten tunturilappi ei välitä koirarotunsa jalostamisesta. Hallit saavat vain oman etsiskelynsä mukaan taajoa, ja sitten poromies toimittaa pentupahnassa valintansa. Kotakentällä pieni pentu saa jo opetella haukkumaan poroa, kotalaisten usuttaessa terhentämään vielä äkäisemmin. Isompana se pääsee jo tokkaankin katsomaan, miten mestarihaukkujat menettelevät, ja pian pikku rakkikin on mukana hampaat irvessä ja ääni kimakkana. Mutta jos se yltyy haukkumaan, laukottamaan ja puremaan poroa tokassakin, saa se selkäänsä. Jokaisella paimenella on oma koiransa, joka juovattaa vain häntä ja tottelee hänen käskyjänsä, makaa kodalla silloin kuin paimenkin ja taas hänen mukanaan lähtee tokkaan. Mutta muiden saman kotalaistenkaan seurassa se ei halua lähteä virkatöihinsä. Muutamat paimenet kulkevat kaksin koirin. Lantto-Jussaakin aina juovatti kaksi pystykorvaista karvarakkia, ja vuoroonsa hän niitä laukotti. Ensin viittasi toista oikealla kädellä, jotta tshouh, tshouh, mutta toista vasemmalla kielsi, sitten taas viittasi toista vasemmalla kädellä ja toista oikealla epäsi. Näin koirat saivat vuoroonsa levätä ja laukata, eivätkä koskaan väsyneet. Sillä jos poromiehen koira vaipuu, on hän laumoineen hukassa. Joskus koira on kovin innokas laukottamaan poroa ja ajamaan sitä aivan armottomasti. Sellaisen villikon kaulaan ripustetaan puuhaarukka tai iso puukalkare, tshulkku, eikä silloin rakki saata kovin kovasti laukottaa eikä tyhjään taajoa. Ovatpa jotkut koirat niin villejä, että purevat kuin hukat kuoliaiksi vasoja sekä kermakoita. Sellaisesta rikoksesta koira saa kovan selkäsaunan, vieläpä se, ellei tee parannusta, joutuu hirteen.

Koko parttio, toistakymmentä avosuuta, on ison lapinkodan palveluksessa, ollen vuoroin työssä, vuoroin levolla tahi kodan luona räyhäämässä. Siinä on monennäköistä haukkujaa: mustakarvaista Murjua ja Tshähpistä, punaruskeaa Runnea ja Ruisea, valkeaa Jievjaa, vaaleaa Kuugea ja Skuolehvia, kirjavaa Kirjistiä, harmaata Rannea, valkeajalkaista Piittusta, pilkkaniskaista Tilkkua, sepelkaulaista Sirkistä, vielä Karrista, Tshammoa, Tsorgia, Tshuorista ja Nästiä. On joukossa joskus pitkäkarvainen Borgi, närpeäkarvainen Naugi ja paksu Parri, jonka pitkät peräkarvat kähärinä reuhuavat. Jossakussa siidassa on vielä kovakurkkuinen Shaihki, kippurahäntäinen Seippu, reppukorvainen Luuhke ja iso riippukitainen Lumpu. Vieläpä muiden mukana pieni Penne, lyhyt tassukka Norri ja töpöhäntäinen Naappulkin panevat parastaan, ja joukossa koettaa kiepsahdella aivan hännätön Jorbikin, vaikka se ei oikein osaakaan hallita menoaan, vaan töksähtelee tuon tuostakin turvalleen, koska sillä ei ole häntää, joka on "koiran styyri".

Kodassa taljavuoteella koirat saavat isäntänsä kanssa nukkua, ja verivelliä keitetään vartavasten heidän ateriakseen. Velli aamulla ja velli illalla on heille varattu, ja päivällä haukattaessa heitetään vielä suupalasia. Ruokapalkoilla ja kotasijan oikeudella tunturimies saa parhaan palvelijansa. Jos hän joskus rupeaa sitä toiselle luovuttamaan, hän saattaa vaatia hinnaksi hyvän poron, eikä oikein hyvää koiraa myydä monesta porostakaan.

Mutta porotokka ei sentään pysy koossa vain pelkkien koirien avulla, vaan tarvitaan vielä paimeniakin, ihmisälyä, ohjaamassa koirien taitoa ja toimintaa. Iso karja vaatii useita raitioita, tuhannenkin tokka tarvitsee jo neljä hoitajaa, jotka kaksittain käyvät vuoroin paimenessa, vuoroin lepäävät. Poromiesten omat pojat ja tyttäret joutuvat jo toisellakymmenellään porosiidaan, ja ellei poromiehellä itsellä ole menijää, täytyy hänen ottaa vieraita raitioita. Entisillä suurilla tunturi-isännillä oli renkejä ja piikoja kaksin, kolmin kumpaistakin. Jotkut ahneet äijät eivät kyllä raskineet palkata palvelusväkeä, mutta silloin tuli karja huonosti hoidetuksi. Pikku-Hannunkin tokka katosi lopuksi Näkkälän tuntureihin sekä joutui pitäjän kauppasaksalle. Mutta ne, jotka monien raitioiden kanssa aina olivat elonsa äärellä, menstyivät paremmin. Eikä palkkaväelle tarvinnut suuria maksaa, eikä juuri kaivella kiisasta kalliita silparahoja. Niinkuin Lannanmaan isäntä ennen hyvitti työmiehensä pellonviljalla, niin tunturi-isäntäkin korvasi renkinsä ja piikansa työt tunturielossa. Kitti-ukkokin antoi piialleen vuodessa kolme vasavaadinta, Kadja-Nilla työnsi neljä, ja Lantto-Jussa sai Ruijan lappalaisilla "renkyessään" vuosipalkakseen neljä hyvää tiinettä vaadinta. Joidenkuiden pienien piikatyttöjen isä sai tyttärensä palkkana periä poroisännältä pari, kolme tappoporoa. Lisäksi palvelijat saivat vasannahkoja peskikseen, koipinahkoja kenkiä varten, vieläpä verkatakinkin. Lantto-Jussalle annettiin Ruijassa kaikki arkiset pitovaatteet sekä vuoden lopussa kirkkopeski, lakki ja verkatakki. Jos rengille maksettiin rahapalkka, ansaitsi parhain mies sata kruunua, joskus 30 speisiä. Hyvä oli rikkaassa lapinkodassa palvella, poronkuutakin ja vasanlihaa sai syödä ja röyhtäillä, antoipa hyvä isäntä viinaakin. Monet rengit ja piiat jo palvelusvuosinaan kokosivat omiin merkkeihinsä poroja pikku parttion, ja toimekkaat piiat pääsivät joskus palveluskotansa emännäksi.

Pororaitiolla oli kyllä ankara työ. Talvellakin, pyryllä ja pakkasella sekä kevään ja syksyn lumisohjuissa ja vetisillä jängillä piti koko vuorokauden yhteen menoon olla tokkaa vartioimassa, vaikka sitten taas vuorostaan sai vuorokauden makailla kodalla.

Mutta silloin kun hukka oli mailla, paimenet eivät paljoa joutaneet huoahtamaan. Entiseen aikaan hukkia olikin hyvin paljon. Lantto-Jussankin tokkaa kerran ahdisteli viisi-, kuusikymmeninen susilauma, ja Inarin Suolujäyrillä nämä "helvetin hurtat" monina talviöinä esiintyivät sellaisella metsäläisulvonnalla, ettei Jurmun lukkari saanut nukkumarauhaa. Hukkien ulvonnan kuuluessa piti porotokka pitää hyvin koossa ja koirien kanssa alituisesti valvoa, ettei yksikään elukka erkanisi kovin kauas toisista. Raitiot hiihtivät yhtä päätä elon ympäritse tai ajoivat porolla ahkiossa istuen ja kovasti huudellen. Sivakkamiehet löivät tuon tuostakin sauvalla sivakkaa tai kuivan puun kylkeä ja hoilasivat rumalla äänellä:

"Ho-ho, ero-go guu-umppee, don suoladet, poattek dee-eikkii!"

[Ho-ho, mene pois hukka, sinä varastat, tulet tänne.]

Muutamat taas kovasti joikailivat hukan nuottia:

"Luossagaissan alla hukka laukkaa, sitten hän näkee poron, sitten hän rukattaa jälkeen, sitten hän kaataa poron, sitten hän syöpi poron. Kun hän on poron syönyt, niin hän juoksee pois".

Mutta kaunista lapinjoikua susi ei pelkää, oikein rumaa karjuntaa vain.

Pimeän keskiyön aikana hukka ei kyllä ole kärkäs käymään poron kimppuun, peläten metsässä risun rapsaavan silmään, mutta hämärässä iltayössä se uskaltaa ja kaikkein parhaiten aamun vaietessa. Silloin se tulee jos tulee, ajaa poron aavalle jängälle, missä ei ole risua silmää sorkkimassa, ja kaataa elukan. Oikein nälkäiset pedot eivät pelkää karjuvaa ihmistäkään. Silloin kun paimen huutelee tokan toisella reunalla, sudet sieppaavat toiselta laidalta poron, repivät ja syövät sen karvoineen kaikkineen, ennenkuin raitio ennättää häsyihin. Pahimmat roistot eivät enää säiky pyssynkään pauketta, ja paimenen varomattoman, liian rohkean koiran ne helposti saalistavat. Mutta vasavaadin on joskus sikiönsä puolesta niin äkäinen, että uskaltaa hyökätä vasaa ahdistavan rosvon kimppuun. Sammel Laitikin oli pikku poikasena poroja kaivattamassa, kun susi häsähti erään vasan kimppuun. Silloin emo julmana kävi sarvillaan häkyröimään ja laukottamaan sutta niin, että sen hädissään täytyi turvautua Sammeliin. Mutta kun poika päästi kovan karjunnan, peto pelästyi vielä enemmän ja pakeni poron sarvillaan sohikoidessa metsään. Monta kertaa sudet kyllä tulevat suurin laumoin ja saattavat samana yönäkin surmata samasta tokasta kolmattakymmentä poroa, kuten kerran Lasse Porsangerin ja Sammel Laitin nelisataisesta karjasta, niin että oli vain raato raadon vieressä, ja taas toisesti, lokakuussa viisi vuotta sitten, Tshalkkulaisten ja Sammel Laitin yli 1,000:n laumasta puoli toistasataa.

Hyvillään hukat vain olivat, kun saivat oikein raastaa tunturimiehen eloa ja vetää verta ja höyryävää lihaa suureen nälkäiseen kitaansa. Niiden silmät sitten vain loistivat pimeässä kuin kahdenkymmenen äyrin silparahat, ja elukka ulvoi hyvillään. Kevujoellakin sudet kylläisinä kokoontuivat Paldojäyrin lähelle Gumppi-kirkun pikku kukkulalle kuin kirkonmenokseen yhteiseen suureen ulvontaan. Kadja-Nillan poroja metsäläiset olivat saaneet vatsaansa ja siitä sitten talviaamuna veisasivat villiä kiitosta. Lieneekö sitten Kadja-Nilla erehtynyt ydintä kaivaessaan ja jättänyt jonkun poronkonttiluun osan eheäksi putkeksi, ja siitä hukka heti saanut kiikertin, katsonut sillä, nähnyt ja rukattanut Nillan tokkaan.

Mutta vanhaan aikaan poroja ahdistavassa susijoukossa saattoi joskus olla ihmishukkakin. Koltta-äijät ja jotkut muutkin pahat noitalappalaiset näet voivat noitua ihmisen hukaksi. He etsivät vain käyrän puun, soju-muorran, sujauttivat sen latvan maahan asti ja taikoen työnsivät ihmisen siitä alitse vastapäivään — ja heti ihmisrukka lähti hukkana laukkomaan. Aslak Pannenkin tokkaa sellainen ihmishukka oli juovattanut kolme vuotta tappaen paljon poroja. Viimein oli Aslakan eukko saanut sitä ampua, ja metsästä oli alkanut kuulua kuin surkea ihmisen valitus:

"Hoo hoo hoo hoo, hoo hoo hoo hoo!"

Ja kun vasta kuukausien perästä oli uskallettu mennä katsomaan, oli metsästä löytynyt hukanraato, jonka nahan alla oli ollut lappalaisen tuppivyö.

Talven kuluessa porotokka, muutellen paikasta toiseen, vähitellen jutaa pohjoiseen päin, ja kotakansa seuraa mukana, raitiot ja isäntäväki kotineen, kaikkineen. Ja elo on aina päivän ja yön huolena. Hurskas lappalainen ei kiroile porojaan, siivosti vain sivupuolesta koirilla haukuttaa ja ohjailee. Raudn-Niiias-Pierakaan, ristinkirjalle opittuaan, ei enää kiroillut, vaikka paimenteli 12,000 poroa. Vain silloin kun häpeemätön hukka tulee tokkaan, hurskaskin lappalainen saa lasketella "pärgalakkeja" suun täydeltä, samoin kuin silloinkin, kun suurta porolaumaa muutettaessa tulee sekaannus.

Suurlauman liikehtiminen onkin kuin koko maailman menoa. Siinä tuhannet sorkat naksuvat, sadat kellot ja kulkuset kilisevät, kalisevat ja isot häränkellot möykyttävät, vasat ja emot roukuvat, raitiot puolin ja toisin kiljuvat ja kiroilevat koirilleen ja toisilleen, ja maa jytisee, niin että neljänneksen päähän kuuluu, missä elo on menossa. Jos kesällä ukkonen liikkuu samoilla mailla kuin suurtokkakin, ei kuulla ukkosen jyminääkään, salamain vain nähdään leimahtelevan.

Tällainen suuri meno saattaa tulla kevättalvella, kun porot ihan itsestään lähtevät jutamaan pohjoiseen, Inarin porotkin Muotkatuntureita kohden. Silloin kantavat vaatimet johtavat koko jutamakuntaa, sillä porot vanhasta vaistostaan aina kiirehtivät poikimaan entisille syntymä- ja poikimasijoilleen. Vaatimet menevätkin sellaista vauhtia, etteivät hyvät härätkään tahdo pysyä matkassa. Kova kiire niillä vain on, jängät, metsät ja vaarat nulkataan samaa menoa, eikä paljon malteta syödäkään. Jotkut emot laukkaavat vielä neljänneksittäin, vaikka vasan jalat näkyvät, jotkut saavat vasan kesken menoansa ja sitten roukuen juoksevat ahkion perässä, jossa pikku tulokasta vedätetään.

Toukokuussa vaatimet vasovat, ja silloin ne tavallisesti ovatkin jo vanhoilla vasomakentillään, kankaalla jonkun vetisen jängän reunassa. Siellä vaatimet, raitioiden tarkasti valvoessa, saavat asua vain omassa rauhassaan, sillä härät ja hirvaat ja kaikki urosporot kermakoita myöten on erotettu eri tokkaan ja viety syrjään koko vasomissiidasta. Asian ymmärtämättöminä niistä ei olisi muuta kuin vastusta. Kermakatkin tuppautuvat haistelemaan pientä kummannäköistä lynkäpolvea, laukottavatkin sitä ja kopsivat koparoillaan, vaikka se olisi omia sisaruksia. Siksipä emo on äkäinen viimevuotiselle kermakalleenkin ja ajaa sen heti pois. Mutta keskenään kaikki vaatimet ja vasat elävät hyvässä sovussa. Jos pienet ällipäät joskus aivan sekautuvat keskenään ja eksyksissä nostavat surkean rouvunnan, selviää asia kinastelematta, ja jokainen emo roukuen ja nuuskien löytää pian omansa. Ja kaikki ovat saaneet parhaan ja ovat tyytyväisiä. Mutta joskus nuori aivan kokematon vaadin hylkää vasansa. Vastasyntynyt sikiö kun alkaa hoippuen lähestyä kantajaansa, nuori emorukka säikähtää oudonnäköistä oliota niin pahasti, että laukkaa pakoon. Eikä se sen jälkeenkään enää huoli sikiöstään, vaan täytyy vasaparka, jota ei kukaan muukaan kykene hoitamaan, surmata. Kuolee vasoja kyllä paljon tappamattakin. Sattuu vain vasomisaikana kylmät ilmat ja lumisateet, niin pienet arat vasaparat paleltuvat kuoliaiksi. Huonona keväänä saattaa isosta tokasta kylmettyä vasoja kymmenittäin, ja pienet kotalapset saavat peskinahkoja sekä viimevuotiset kermakat pääsevät taas emonsa armoille. Muutaman kymmenen menetys ei isossa tokassa, jossa saadaan satoja vasoja — Kutturallakin oli usein kolmesataa — paljon tunnu. Mutta sellainen kato jo tuntuu, mikä kerran sattui Kitti-Hansin suurlaumalle. Tuli kova lumipurku ja kylmä sää surmaten äijän vasat niin tarkoin, ettei jäänyt kuin kolme viluista raukkaa.

Mutta _runo_ ei saa vasaa niinkuin muut vaatimet, vaan se jää syystä tai toisesta tilapäisesti mahoksi. Eikä urosmainen _stainak_ tee vasaa milloinkaan. Se onkin väkevä ja luja kuin härkä ja sarvet sillä on kuin kunteuksella, ja _piippu-stainakan_ "pahta heilaa ja hengaa kuin piippu". Mutta oikeiden hyväonnisten vaatimien vasa, kylmettymisistä ja muista turmista pelastuneena, juoksee emonsa perässä niin ketteränä ja nopsana, että poron isäntäkin sitä hyvillään katsoo ja joikaa:

"Vasa ja vasa, niin se se niin se, roukuu ja roukuu, emonsa perässä, niin se se niin se, roukuu ja roukuu".

Keskikesällä, kun vasat ovat niin varttuneet, että saattavat seurata emoansa erämaan retkillä, päästetään porot omiin valtoihinsa. Tuntureihin ne heti kaikki kapaisevat, härätkin ja muut porot yhtyvät samaan seuraan. Muotkatuntureihin keräytyvät Kittien, Länsmannien ja muiden lähiseutulaisten porot. Siellä onkin tilaa suurellekin laumalle, penikulmittain kun on vaaroja, tshohkia ja oaiveja, Gaissavaarasta ja Kaskugielaksesta Vihellyspäähän ja Pirunhartioihin asti. Laaja tunturisto kesäporon poljeskella on myöskin Maaresta-, Viipas-, Appis- ja Hammastunturien juonto, samoin kuin Utsjoen ylpeät Paistunturit sekä monet Ailigakset ynnä itäinen Kaldoaiven seutu. Pitkin tuntureita ja tunturijänkiä porot vapaina samoilevat. Eikä tarvitse niiden nyt kaivella kuivaa jäkälää hangen alta, vaan ne saavat mielin määrin haukata kesän rehevää ravintoa, puiden lehtiä, maan ruohoa ja jänkien saroja sekä makeita kortteita. Palavimman päiväpaisteen ajaksi porot vain painuvat varjoisiin metsiin, mutta yöksi taas juoksaisevat viileille tuntureille.

Vanhat tunturimiehet paimensivat porojaan kesälläkin, niinkuin Norjan lappalaiset vieläkin tekevät, Koutokeinon ja Kaarasjoen tunturilaisetkin ovat itse aina porojensa mukana Jäämeren rantatuntureissa, merivuorissa, alituisesti huolehtimassa elostaan. Vain Puolmakin ja Uuniemen poromiehet laskevat tokkansa merituntureihin hajalleen kuin riekkoparven. Jäämerelle Ruijan porot kyllä menisivät väkisinkin, vaikka yksittäin, elleivät pääsisi tokissa, samoin kuin taas sieltä talveksi oman päänsä mukaan palaisivat pois. Suomen tunturiäijät hoitivat rajasulun jälkeen kesäporonsa omilla tuntureilla, ollen aina itse matkassa. Ja kotakansalla koko joukkoineen oli kyllä työtä ja huolta suuresta elostaan. Yötä päivää raitiot olivat tokan mukana. Viileähkö kaalo alkukesä kyllä meni hyvin ja helposti, joiaten vain ja päivää paistatellen. Mutta kun tuli kuuma heinäkuu sääskineen ja saivartajineen, se oli seka porokunnan että kotakunnan kaikkein raskain ja kamalin aika.

Sillä pieni sääskipaholainen on Lapinmaan suuri vitsaus ja pahin peto.

Kesäkuulla jo lentää hoipperoi kömpelö _jienga-tshuöikka_, joka kyllä ei vielä kykene suuriin kiusantöihin. Mutta vasta kesäpäivän palauksen jälkeen, heti kun ilmat lämpenevät, alkaa oikean _tshuöikkan_ vuoro. Vanhat lappalaiset sanovat, että sääsket tulevat Stokholmista Ruotsinmaalta, toiset taas ovat nähneet niiden nousevan maasta. Tulivat mistä tahansa, sääsket itse sanovat, että heidän pitää jo juhannukselta olla Lapinmaassa laulamassa, vaikka kahden sauvan varassa. Niinpä ne sitten ovatkin, kaikkein pahimmin tunturien varjoisissa notkelmissa, missä ilmanheki ei liiku. Miltei mustana pilvenä ne inisevät ilmassa kiusaten kaikkia, joissa elävä henki on. Ahkerina niiden pitääkin olla, kun niillä ei ole elämänaikaa enempää kuin kolme päivää ja kolme yötä. Jos ne eläisivät kauemmin, tulisi Lappi sääskillä niin täytetyksi, ettei siellä mikään muu voisi elääkään.

Pahaisen sääsken apupirulaisina pörisevät isot _poattso-poarut_ ja _njunni-poarut_, jättäen porotokkaan kamalat jälkensä. Edelliset painavat takapäänsä poron selkään ja työntävät siihen aineksensa, jotka vasta kevättalvella mätänevät ilkeiksi kurmuiksi täyttäen ja reikien toisinaan poron koko selkänahan. Njunni-poaru taas purkaa sisunsa poron sieraimiin, niin että siitä syntyy pahoja matoja, _saulakoita_, elukan kurkkuun. Kevättalvella poro niitä joukoittain yskii hangelle.

Miljoonaisissa parttioissa sääsket piirittävät poron, ja tuhatlukuisin tokin poattso- ja njunni-poarut pörräävät mukana, niin että elukat ihan hulluina laukkaavat sinne ja tänne, työntyen viimein tuulisille tuntureille kokoon suuriin tokkiin. Silloin ne saavat paremmin olla rauhassa, sillä porojen erittämä väkevä hikinen höyry peloittaa räkkää.

Pahimman räkän aikana vanhat lappalaiset ajoivat porotokkansa joka päivä tunturien rinteille suuriin aitauksiinsa ja laittoivat savuja tuulenpuoleiselle laidalle, ja silloin elo viihtyi hyvästi. Aitaukset, _gärdet_, oli rakennettu maahan kaadetuista lehtikoivuista ja risuista, ja niitä oli useilla porolappalaisilla sopivissa tunturimaissa koivumetsien läheisyydessä. Mutta puuttomiin tuntureihin jotkut suuret tunturiäijät kasailivat porokaarteita kivistä. Sellaisia vanhojen vuorelaisten suurtöitä on Utsjoen tuntureissa ainakin kolme. Jalven lähimailla on entisen Kitti-Jounin rakentama pieni Paukkuoaiven _gädge-gärde_ jo kovin maahan sortuneena, ja Paaduksen lähellä tunturissa on Ivvar Pieskin latoma Paaduksen kivikaarre, joka vielä korkeaseinäisenä kohoaa Paadusjoen varrella, louhisella perustalla. Mutta isoin ja parhaiten säilynyt ja parhaalla maalla on Erttigvaaran kaarre. Sekin on vanhan Pieskin suurtöitä, ja sitten jälkeenpäin Kadja-Nilla on sitä korjaillut ja laajentanut. Tämä kivikaarre onkin kuin mikäkin tunturipeikkojen linnoitus, kuudettakymmentä metriä leveä, pyöreähkö kenttä, ympäröitynä laakakivistä ladotulla, paikoin lähes puolitoista metriä korkealla aidalla. Se on aivan autiossa tunturimaassa, Erttigvaaran huipulta neljänneksen päässä etelään, pieneen tunturipuroon kallistuvalla rinteellä, ja pitkät maahan sortuneet, kivistä, koivunrungoista ja risuista ladotut johtoaidat, saajat, ohjaavat sekä yläpuolen että alareunan leveälle veräjälle. Parituhatta poroa sanotaan kaarteeseen yhtaikaa mahtuneen. Vastatörmään porot siihen ajettiin, sillä poron luonto on sellainen, että se aina pakenee — hukankin edellä laukatessaan — vastatörmään, mutta alaspäin se ei mielellään juokse. Kaarteeseen porot kyllä, kun olivat opastuneet, menivät mielellään, oleskelivat sen savuisessa ilmassa iltapuoleen ja sitten taas lähtivät ruokamailleen.

Porokaarteita vanhat lappalaiset eivät käyttäneet ainoastaan sääskiä savuttaakseen, vaan yhtä paljon myöskin lypsytarhoina. Sillä entiseen aikaan kaikki tunturilaiset lypsivät eloaan, kesäpuolesta aina marraskuulle asti, niinkuin Enontekiön, Koutokeinon ja Kaarasjoen lappalaiset vieläkin tekevät, jopa Niila Vallenkin Kaaren Kaamasmukassa. Inarin ja Utsjoenkin raitiot joskus, kun ovat janoissaan, lypsävät poroa kouraansa ja ryyppäävät suuhunsa.

Kaarteessa miehet heittelivät suopungilla vaatimia kiinni, sitten pojat niitä pitelivät ja naiset kävivät nykäisemässä maidon pyöreään pahkanaappuun. Vasa kyllä vieressä roukui osaansa, ja emon irti päästyä se heti rupesi heruttelemaan tyhjää ruokamaataan. Vähän ajan päästä sieltä kyllä tirahti jotakin sillekin, ja vasa saikin pitkät ajat pitää omat jälkivuoronsa. Mutta kun sitten poron nisät töhrittiin poronsonnalla, johon oli vielä sekoitettu poronverta ja vasan omaakin lantaa, oli se niin sydäntä ellottava paikka, että vain harva vasa kykeni siitä ruokailemaan. Mutta lappalaiset ottivat vasankin osan, ja vasaparka sai vain nälissään roukua.

Isot kattilat ja leilit lypsettiin täyteen poronmaitoa. Lappalaiset söivät sitä vähän siltäänkin, ja se oli paljon parempaa ja terveellisempää kuin lehmän ja lampaan maito. Paljon ei sitä saanut syödä, sillä se oli niin väkevää, että kovotti lappalaisen vatsan aivan lampaan papanoille. Niinpä laitettiinkin maitoa paljon kuivamaan. Hyvin puhdistettuja vatsalaukkuja ja tshalmaksia täytettiin tuoreella maidolla — vatsalaukkuun mahtui kolme kannua, tshalmakseen kannu —, pantiinpa sekaan hiukan mustikoitakin, mutta juoksutinta ei tarvittu. Sitten sidottiin laukunsuu kiinni ja pisteltiin neulalla pieniä reikiä, että hera pääsi valumaan pois. Ulkona luovassa sateelta suojattuna, puuristikoilla, maitovatsat litteähköiksi painettuina kuivattiin sekä lopuksi kodan suovvumuorrassa, kunnes kyllin kovina ja kuivina vietiin aittaan. Kymmenkuntakin maitovatsaa saattoi olla isolla poromiehellä kotaväen vatsojen hyviksi. Tehtiin myöskin juustoja, vuostait. Poron tungalla, toggilla, juoksutettiin äsken lypsetty maito kattilassa, ja juustoaine puristettiin reikäpohjaisessa pyöreässä kaavassa, kiertussa, kiinteäksi korttelin, puolentoista levyiseksi kiekoksi. Semmoisena juusto vain kuivattiin ulkona luovassa ja kodan orressa. Samankokoisia kaikki juustot olivat, ja kymmenittäin kotaeukko niitä ennen teki, myi ja söi. Mutta Näkkälän poroemäntien sanotaan poronmaidosta valmistaneen voitakin. Isossa kattilassa eukot vain olivat paljaalla kädellään velkuttaneet maitoa, ja paljon oli tullut väkevää voita. Lehmiä hoitavat poroemännät panivat joskus vasta poikineen poron maitoa lehmän maidon sekaan keittäen väkevää terniä, ja se maistui lappalaisen suussa oikein makealta.

Samalla kun porot olivat kaarteessa sääskisavussa tai lypsettävinä, toimitettiin peurakorvien vasojen merkitseminen. Se oli tarpeellinen toimitus, sillä parhaitenkin paimennetut porot pääsivät tuon tuostakin sekaantumaan toisiin tokkiin, eikä niitä voinut sieltä mitenkään muuten tuntea ja erottaa kuin korvaan leikatuista merkeistä. Lisäksi vielä peurakorviksi jääneet vasat villiintyivät kovin helposti ja pelkäsivät ihmistä enemmän kuin merkityt. Mahkara-Jouninkin vasoja jäi kerran peurakorvina Jäämeren niemelle, ja ne olivat kohta niin villejä, ettei niitä tavoitettu muuten kuin ampumalla.

Suurpuukollaan poromies sivaltelee vasan korviin omat pykälänsä, "sanansa", jotka ilmoittavat elukan olevan hänen porotokkansa jäsen. On satoja poronomistajia ja satoja erilaisia merkkejäkin tarvitaan. Leikataan monenlaista lovea, halkeinta, isoa ja pientä viillettä: _rastää, pihtää, guoviriä, skievniä, njauhkia, tsärgiä, tsoastakia, luddistasta_... Näistä jokin tai useampiakin nipistetään vasan oikeaan tai vasempaan tahi molempiinkin korviin, niin että saattaa olla toinen peurakorva, toinen merkitty tai molemmat merkityt monellakin sanalla, vaikkapa: vasemmassa alla skievni ja siinä tsärgi, päällä pihtä, oikeassa päällä njauhki ja siinä tsärgi, päällä ja alla pihtä.

Vasaa merkitessään vanhat ukot työnsivät silpomansa korvanpalaset leikkauspaikalle maanpeittoon, ennenkuin laskivat elukan irti.

Peurakorvista ja merkityistäkin poroista lappalaiset joutuivat hyvin usein keskinäisiin riitoihin. Varsinkin ennenvanhaiset tunturilaiset olivat tavattomia toraamaan, sillä vaikka "sielu heillä kyllä oli, he olivat muuten niinkuin elävät, tappoivat ja söivät kuin hukat toistensa poroja". Ruijan puoleltakin joskus kuului Angeliin pakanallinen meno, kun Kaarasjoen lappalaiset siellä oikein riitelivät ja kiroilivat ja syyttivät toisiaan poron varastamisesta. Joltakin äijältä oli taas hävinnyt muutamia elukoita, jonkun härkä oli löydetty metsästä kinttusuonet poikki viillettyinä. Käräjilläkin ukot siellä toisiaan uhkailivat, mutta kun ei kukaan ollut nähnyt korven tihutöitä, täytyi tyytyä vain toisiaan haukkumaan, kiroilemaan ja joikaamaan, sekä sitten taas sopivassa tunturikurussa ottamaan lainansa takaisin tai maksamaan velkansa tuhoamalla toisen elukoita. Torailivat Suomenkin tunturiäijät eloistaan monta kertaa, ja moni tuntureita kiertävä peskipoika päästi päiviltä sattumalta kohtaamansa yksinäisen poron, useampiakin. Metsän elukoitahan ne vain olivat, vaikka olivatkin saaneet korviinsa joitakuita naarmuja. Jotkut ahneet tunturipojat kähvelsivät ja tappoivat poroja vanhan isävaarinsakin karjasta, ja kerran eräät inarilaiset iskivät ja nylkivät rikkaan Pieras-Jounin tokasta pari nulppoa sillä aikaa, kun äijää kohdeltiin talossa hyvänä väärtinä. Heinäpuoressa pojat vain Jounin matkaan sonnustautuessa paloittelivat saalistaan ja joikailivat.

"Kaksi nulppoa, niin niin, syömävälissä heitettiin, niin niin niin, ja nyljettiin, niin niin, eikä Pieras-Jouni tiennytkään, niin niin niin".

Hyvin moni lapinmies joutui "metsän elukan" hävittämisestä kaakinpuuhun ja linnaan. Mutta oli sellaisiakin tunturipeikkoja, jotka mestaroivat poron entiset merkinnät omikseen. Siinä kyllä tarvittiinkin taitoa. Muutamat purivat hampain elukan korviin omat pykälänsä kuolleelle lihalle, niin että merkityt kohdat vähitellen itsestään lohkesivat pois. Toiset taas keväällä sarvien kasvaessa leikkasivat korviin merkkinsä ja vielä viilsivät puukolla sarvenjuuret ympäriinsä. Eikä sarvi siihen enää milloinkaan noussut. Poro jäi nulpoksi, ja sillä saattoi vaikka kirkkaana päiväsydännä ajaa entisen omistajan kodalle, omistajan tuntematta jutoaan. Vanhan Kutturan sanotaan Patatuntureissa monet kerrat häärineen poronkorvien kimpussa. Siitä sitten Kutturan tokka nopeasti nousikin tuhatlukuiseksi. Pariin, kolmeen otteeseen Kuttura kyllä joutui korvanparannustöistään asustamaan Lannanmaan kivitaloissa. Mutta Menes-Jussa, taitava suopungin heittäjä, ei viitsinyt ruveta merkkejä mestaroimaan. Hän vain pisti poroja puukolla ja söi, joutui Kittilän linnaankin, tuli takaisin ja taas pisti poroja ja söi, joutui jälleen linnaan parit kerrat, mutta tuli taaskin takaisin poroja tappamaan ja syömään, kunnes viimein äijäpaha katosi tunturiin niin tarkoin, ettei löytynyt muuta kuin kahvipannu. Suuri porojensurma oli entinen Jullas-Mahti-Klemmakin, joka joutui töistään kahdeksan vuoden palvelukseen, ja erinomaiset tunturityöt veivät kerran 1858 vanhan Kitti-Andaras-Andaraksenkin Trondhjemin linnaan, josta päästyään Andaras kuitenkin vielä huijaili komeassa kaupungissa, niin että Trondhjem sai aihetta velkoa Utsjoen kunnalta ukolle antamaansa 15 taalerin 2 ortin avustusta, mitä se kyllä ei saanut. Mutta eri mies oli entinen Kitti-Hannu, Kunku-Hansiksi sanottu ja hyvin tunnettu menoistaan aina Porsangerissa asti. Monet kerrat äijä tarttui kiinni pororötöksistään, saaden raippoja, seisoen rautakaulassa ja viimein joutuen Käkisalmen linnaan syytettynä inarilaisen tappamisesta. Ikipäiviksi mies joutui, "kun oli voimassa se Vanhan Testamentin laki, mutta keisari armahti sitten". Kahdeksan vuotta tunturimies palveli Suomen kruunua, palaten takaisin lihavana ja komeana ja hyvissä parseeleissa. Mutta kun äijä pian taas rötösteli Ruijan puolella, niin joutui hän Trondhjemin linnaan neljäksi vuodeksi. Eikä siellä saanutkaan syödä muuta kuin suolaista silliä ja vanhan konin lihaa. Laihana ja resuisena Hans horjuen palasi Norjan kruunun palveluksesta, ja nälissään ensi töikseen tappoi lihavan pailakan, ahmien ensi paloikseen sen paistit ja kuut sekä imien ytimet.

Mutta kun porot pääsivät Ruijan puolelle, niin sinne ne usein katosivat, samoin kuin taas vuorostaan ruijalaisten porot Suomen tuntureissa. Piera-Niilaltakin kerran hävisi 300:n tokka niin tarkoin, ettei karvaakaan löydetty, samoin Tshalkku-Niilalta karkasi ja katosi suuret parttiot. Vanhat viisaat Ruijan tunturipeikot olivat yhtä hyviä mestareita kuin Suomenkin poroäijät kadottamaan poroja sekä puremaan korvamerkkejä.

Sattui tunturimiehelle toisinaan suurempiakin menetyksiä kuin sataisen tokan katoaminen naapurimaan tuntureihin. Tuli joskus hirveä pororutto ja kaatoi koko karjan. Siitä on ainakin kolmekymmentä vuotta, kun rutto alkoi Peldo-oaivesta tappaen härkiä ja emäporoja ja vieden vasat perässä. Piera-Niilaltakin se tappoi Muotkatuntureihin samaan makaukseen kolmesataa elukkaa, eikä Kitti-Uulankaan tuhantisesta tokasta jäänyt kuin yksi kermakka ja muutamia vaatimia. Äkeissään Uula tappoi viimeisenkin kermakan sanoen: "Siina on nit koko vuuen saalis!" Piera-Niila ja Kitti-Uula eivät olleet kyllin nopeita pakenemaan pois ruttotunturista. Mutta toisilta lappalaisilta ei mennyt koko eloa, kun he kiireesti, niinkuin Kitti-Andaraskin, lähtivät jutamaan pois rukattaen vastatuuleen, minkä ennättivät, että rutto yhä vain jäisi jäljemmäksi. Sillä rutto ajaa aina myötätuuleen, vaikka ihimisiä surmaamaan lähtenyt espanjan paha rutto, joka alkoi Inarin Pyhäjärvestä, kulki laitatuuleen, jutaen päivää vasten Viipastuntureihin ja Maarestaan tappaen lappalaisia, mutta ei saanut surmatuksi Kitti-Andarasta, koska hän aina maatessaan sulki peskinsä sepaluksen ja peitti tyynyllä nenänsä. Sattui taas joskus hyvin kuuma ja kuiva kesä, jolloin ei satanut vähääkään, ukkonen vain jyrisi, niin että tunturit jalmahtelivat mutta ei vain annettu sadetta. Silloin pororievut nälkyivät ja laihtuivat ja lopuksi kuolivat, vasatkin suurin joukoin. Kitti-Andarakseltakin joutui hukkaan 300-400 poroa ja vasaa. Se oli paha vuosi. Mutta tuli taas kerran ankara sadekesäkin, vaikka niin lämminsyksyinen, että paarmojakin oli mikkeliin asti. Alituisesta sateesta kurmujen tekemät reiät eivät päässeet kuivamaan eikä paranemaan, vaan rupesivat kasvattamaan matoja mädättäen poron koko selän. Sekin oli paha vuosi, vei melkein puolet karjasta.

Suuria kylmiä tuntureita ja suunnattomia vetisiä aapoja sekä jänkiä iät kaiket samoilemaan pantu pororukka saa kyllä kokea monet taudit ja tuskat. Kun kuivana kesäaikana poron koparat kuluvat ja sitten menee niihin vesi sekä kauan samaa kesämaata polkiessa virtsan ja lannansekainen sotku, niin siitä tulee pilaus, paha _slubbu_, saattaen koparan märkimään. Siitä koko jalka turpoaa, ja tauti nousee suonia myöten sydämeen ja tappaa. Varsinkin etukoparasta kuolee äkisti. Toisiinkin poroihin tauti helposti tarttuu, eikä sitä saata parantaa millään keinolla, ei tervalla, ei pikiöljyllä, eikä pajunparkkivedellä. Ei parane myöskään päätauti, _oaive-vihki_, kun se iskee poroon, eikä liioin _vaibmu-tauda_, sydäntauti, joka kasvattaa märkää sydämen ympäryskalvoon ja ajaa siitä surman sydämeen. Umpitaudit kyllä saa paranemaan rasvaa ja karvoja syöttämällä ja hullun _vuerrii-taudan_, pyörätaudin, korvasta verta leikkaamalla, mutta kun vihamiehen panema kirous sattuu jutoon, niin se keikahtaa ajomatkallakin ahkion eteen samoista jalansijoista sukkelammin kuin puukolla pistäen.