Part 14

Jo parissakymmenissään lapintyttö voi joutua naimisiin, saattaapa joku tulla valituksi jo 18 vuoden vanhanakin. Kolmenkymmenen ylitse päästyään nainen on jo kolkkakymmenellä, mutta jos tyttärellä vain on paljon rahaa ja tavaraa, käy hän kyllä vielä hyvästä neidosta, voipa rikas muori saada kosijoita vielä 70-80 ikäisenäkin. Mutta 20-25:n välillä tyttärillä on parhain menonsa ja valinta-aikansa. Saaran tunturikodan 16-17-vuotias Kristikin, raitiotyttö, sanoo palvelevansa ja ansaitsevansa poroja, kunnes 20 vuotta täytettyään menee naimisiin. Eikä Kristillä vielä edes ole mielipoikaakaan.

Harvaan kansoitetussa tunturimaassa nuorilla on harvoin yhdessäolon iloa. Talvisilla markkinoilla joskus tavataan, mutta kaikkein parhaiten suurina pyhinä kirkkosiljolla. Saman järven rantalaiset kyllä voivat milloin tahansa soutaa toisiinsa, samoin taas Tenoa saattaa sauvoa ylös ja alas, ja talvella pääsee porolla yli pahojen jänkienkin. Pojat hyvinkin osaavat ajaa etäisiinkin tyttäriin, ja tyttöset paneutuvat mieleisen miehen iloiksi parhaisiin pukuihinsa ja helyihinsä, jopa päästävät tulijan poronkin valjaista vieden sen jäkäläpaikan ääreen. Saattaapa käyntien yhä uudistuessa kylänkävijä pois lähtiessään jo olla niin hyvissä sovuissa, että valjastaakin tytön ajokkaan ahkionsa eteen lähtien sillä viilettelemään kotia kohden, tyttären samassa ahkiossa istuen myötäillessä mukana jonkun matkaa. Niinpä sitten tunturipoika, mieli kirkkaana kuin kevätpäivä lennättelee lainaporollaan joiaten sen iki-ihanaa omistajaa, ja kotatyttö taas vaalii ja hoitelee ja hyvänä pitää poikansa poroa ajellen sillä ahkerasti ja muistellen jutonsa erinomaista isäntää. Mutta ennenkuin pojat käyvät etsiskelemään kaukaseutujen tyttäriä, he kyllä jo etukäteen tiedustelevat hänen rikkauksiaan ja muita avujaan. Tenopoikakin juovatellessaan Inarin tyttöä kävi naapureilta kuulustelemassa, onko tytöllä 50 poroa, niinkuin sitä mainotaan.

Näin on asia saatu jo hyvälle palkaalle, niin ettei kosiskelijan, lähtiessään kosioretkelle, tarvitse antautua aivan tiettömälle taipaleelle, eikä tytönkään kodassa tai kotipirtissä kovin hämmästytä, jos kerran sitten hiilet takasta äkkiä poukkuvatkin lattialle ilmoittaen vieraita saapuvaksi, ellei ennen niin ainakin huomispäivänä samoihin aikoihin. Saattaapa syötäessä jonkun suusta pudota palanenkin, vieraan osa, niinikään ennustaen väärtien tuloa, saattaapa samoista syistä joku kenkiessään saada paulansa moniin solmuihin.

Jopahan kerran koirat ulkona oikein ärhentelevät, ja kohta ajaakin jänkätietä, tunturikeinoa tai Tenon töyrää kotikentälle komea väki mitä komeimmin vaalituilla härillä, niin että kulkuset ja tiuvut vain helkkävät. Ajajat ovat parhaassa väriloistossaan, ja härkien kirjovyöt sekä monet tupsut välkähtelevät punaisina ja keltaisina. Edellä tulla tomauttaa yrkäpojan puhemies, perässä hän itse, ja vielä mukana kosijan isä, jopa jo äitikin asioita valvomassa. Suurina väärteinä tulijat saatetaan sisään, ja "buörre bäivit" sanotaan. Viina on hyvä asian alkuun panija. Puhemies heti kohteleekin hyvillä ryypyillä koko talonväkeä, niin että kaikki ovat pian parhaalla puhetuulella ja toisilleen hyviä väärtejä. Silloin puhemies jo rohkeneekin kysäistä: "Onko täällä meille neitaa?" Siihen voi tulla vastaus: "On kyllä!" Ja silloin ollaan entistä parempia ja iloisempia ystäviä. Mutta saatetaan kysyjille myös vastata: "Ei ole teitä varten neitaa". Ja silloin on paras painua tunturiin.

Tunturi-Lapissa yrkämies saa varustaa kosintamatkalleen hyvät eväät viinasta ja kahvista alkaen poron juustoihin, -paisteihin ja -konttiluihin asti ja sitten evässäkkeineen, puhemiehineen, kihlakaluineen ja vanhempineen lähteä onnentaipaleelle mielitytön metsäsiidaan. Sinne päästyään yrkämies helisevin kelloin ja joikaillen ajaa kolme kertaa ylpeästi ympäri koko kodan. Tuleepa kosittava tyttö kurkistamaan kodanovesta, se on jo pojalle mieluisa merkki, mutta jos ei tyttöä eikä ketään muitakaan kuulu, koirat vain kiukkuisina ärhentelevät kintereillä, kosijoista alkaa jo tuntua kolkolta. Astuu puhemies kotaan kysymään: "Olisiko täällä kahvin keittosijaa?" — "On tässä vieraat ennenkin saaneet kahvia keittää", kotaäijä voi vastata, ja se on hyvän alun merkki, mutta huonosti ovat asiat, jos ukko jurnuttaa: "Kyllä talosta on vieraille ennenkin kahvi tarjottu". Asian hyvin luonnistuessa toisetkin uskaltavat astua kotaan, sulhanenkin, joka odotellessaan on istua kyykähtänyt smakko-muorralle. Kotaväen tarjoomaa kahvia juoden ja ruokaa syöden puhellaan poroista, hukista, Alattion markkinoista, Ruijanmatkoista ja monista muista tärkeistä tunturikansan asioista. Jopa siitä yrkämiehen äitikin noutaa evässäkkinsä, keittää kahvit sekä syöttää ja juottaa kotaväkeä, ja puhemies pitää huolen ryypyistä. Ja hyvän huolen pitääkin, sillä sitä paremmin asiat jutavat, jota enemmän sulhanen on varannut viinaa. Jo viimein ryypyn antaja uskaltaa julistaa oikean asiansa: "Tämä nuorimies tahtoo tytärtä akakseen". Kotaukko ja -eukko siihen myöntyen sanovat: "Se on oikein meidän mieleen... ja jo aikoja ajateltu". Näin tulee sulhasen isä-äijänkin vuoro. Hän kantaa kihlakalut tyttärelle, joka ne suostuen ottaa vastaan.

Komeat ovat rikkaan tunturipojan kihlatavarat. Vanhat lappalaiset miellyttivät tytön leveäkantaisilla hopeaisilla helysormuksilla, antaen niitä neljin, viisin, jopa kuusinkin, toiset oikein kullattuja _golle-suorbmaksia_. Antoipa oikein äveriäs mahtimies kahdeksankin kullattua sormihelyä. Sai hyvä tytär vielä hopeasolkia, sai hopeahelaisen vyönkin, _silba-boaganin_, sekä lasihelmet, _pärilit_, hopeapallukkoineen, ynnä punaisia, sinisiä, keltaisia, valkoisiakin silkkihuiveja joskus neljin, viisinkin, ja kaiken kukkuraksi hopearahaa sata kirkasta helähtävää kruunua, jopa vieläkin komeammin: kaksisataisen kasan kruunun hopearahoja. Onnellinen morsian sai kätkeä kaikki "kiiluvaiskiisaansa". Ison rikkaan poika, Junnaksen Matti, antoi kihlatulleen kasan kultarahoja, mutta kuulun Kutturan Niila heläytti toistasataa, ja tämä oli niin komea teko, että sitä kelpasi jo joikastaakin:

"Kuttura-Niila-sa joo, satakaksikymmentä markkaa kultarahoja nakkasi joo, morsiamelleen joo joo joo".

Vanhaan aikaan lapintyttäret olivat saaneet sulhaseltaan tinahelaisen _nasta-boaganin_, kauniin veralla päällystetyn nahkavyön, joka oli koristeltu tinahelyillä päästä niin toiseen.

Rikkaan miehen kihloja nykyisetkin tunturipojat monesti antavat. Suomen padje-oibmuskin kihlasi Kaarasjoen tunturitytön seitsemänsadan kruunun koreuksilla, työntäen silkkejä, rintasolkia ja kultaisia sormuksiakin viisin, kuusin. Jopa joskus vähäväkisenkin tunturimiehen, järveläisen ja jokipojan pitää kosiessaan olla yhtä rikas ja ylpeä kuin kenen tahansa.

Köyhtyneen tenolaisen poikakin, vaikka omistaa vain yhden ainoan kermakka-pahasen ja ajelee lainaporoissa sekä velkarahoissa, työntää silkkiä ja kultaa Inarin porotyttärelle kehuskellen rikkauksiaan ja luvaten pitää niin komeat häät, ettei ole vielä koskaan sellaisia nähty.

Yötäkin sulhasväärtit viipyvät kosittavan kodissa lähtien vasta aamulla kotimatkalle. Elleivät nuoret jo ennestään ole niin hyvissä väleissä, että olisivat vaihtaneet ajokkaitaan, niin onnellinen yrkämies saa nyt sonnustaa mielityttönsä poron ahkionsa eteen ja lähteä sillä tyytyväisenä joikaillen kotitaipaleelle. Ja morsian vuorostaan saa pojan härän hoidokikseen.

Mutta onni ei aina näin ole kosiomiesten mukana. Jo ajomatkalla voi sattua vastusta, porokin vikuroida ja teniä, niin ettei kulusta tahdo tulla kalua. Ja se on jo niin huonö enne, että on paras kääntyä takaisin ja yrittää toisen kerran. Sillä jos tästä huolimatta ajetaan perille asti, käy helposti niin, ettei tyttöä annetakaan, eikä luvata kodassa kahvin keittosijaa. Silloin sulhasmiehet saavat noloina istua ja nauttia talonhyviä ja sitten eväineen ja kihloineen painua pois ja ajaa synkkinä kotiinsa, yrkämieskin kiukutellen oman jutonsa kanssa. Mutta toisinaan yrkäväki kimpautuu ja lennättää toisiin tyttäriin, ehkä siellä paremmin onnistaisi. Utsjokelainen saattaa kiertää läheisen tunturimaan, Enontekiön kosijat kulkea Koutokeinoa, Kaarasjokea ja Kaaressuvantoa myöten, missä vain tietävät olevan mainittavia rikkaita. Inariin enontekiöläinen ei juuri ohjaa ahkiotaan, eikä Utsjoelle, mutta utsjokelainen kyllä saattaa siepata inarilaistytön emännäkseen, vaikkei hän muuten pidä inarilaisia vertaisinaan.

Saahan kyllä ajella, vaikka ympäri koko Lapinmaata, kun vain ei väkisin rupea tytärtä maanittelemaan eikä vastoin vanhempain mieltä. Silloin voi helposti käydä niinkuin entisen Pieras-Klemman, joka kosiskeli rikasta Kadja Pannen Raudnaa. Kadja Panne kutsui avukseen Andi-Raudnan, noitaämmän, ja yksissä tuumin galgut noituivat istuen vastakkain kotamaalla, sarvilakit takaisinpuolin päässä ja käsi toisen haaroissa, noituivat ja manasivat Klemmaa, joka vain heitä nauroi. Mutta mustat rumat akat noituivat niin väkevästi, että Klemman nauru muuttui viimein hullun hohotukseksi ja sellaisena aina pysyikin. Mutta ei myöskään ollut hyvä olla ylpeänä kenelle tahansa. Hylätty Kutturakin suuttui kovin, kun ei saanut Tshalkku-Niilan tytärtä. Sanotaanpa, että hän laittoi Tshalkun pirttiin pahan möykkääjän, joka vuosikausia kiusasi Lismajoen pientä erämaataloa.

Pian koko tunturiseutu saa tietää yrkämiesten turhan yrityksen, mutta yhtä pian sanoma kuuluu onnellisestakin matkasta. Nähdäänhän asian meno jo vaihtoporosta, jolla iloinen poika palaa naimaretkeltään. Jos on voitettu kuulu ja kovin kosittu tyttö, silloin kohta tunturitkin kaikuvat joikauksesta:

"Nyt se meni rikas ja kaunis, vuoi jaa vuoi jaa, se suohkanan tähti".

Eikä kaikkien kosima punapaula ole enää toisten tavoiteltavissa. Syrjään jääneet kosijat saavat vain kademielin katsella, kun tyttö ajelee toisen kanssa, katsella ja joiata neidon nimiin:

"Ei minua tartte kenenkään koskea, luu luu lugu luu luu luu, minulla kun on jo Ränhtel-Mahti, luu luu lugu luu luu luu".

Ja läikkyvien silkkien, hohtavien solkien ja helysormusten onnellinen omistajaneito saa katsella kauniita korujaan sekä kuunnella niiden hiljaista kahinaa ja helinää. Anna Vallekin aina taloon tullessaan puukalikalla kovasti pudisteli lunta kengistään, jotta talonväkikin kuulisi, että hän tässä morsiamena helisee.

Kihlaus voi kyllä purkautuakin. Voi tapahtua vaikkapa niin, että pojan isä käskee miniänkokelaansa, joka jo kuukausia on talossa ollut yrkäsijassa, painua keinoonsa. Ja tyttö lähtee vieden satoja maksavat kihlatavarat matkassaan. Joskus taas kotatytär voi ottaa kihlat poropojalta ja sitten pelätä ja piileskellä tunturissa, kun kihlainantaja tulee tapaamaan. Tällainen mielenmuutos on kyllä jo ilkeiden ihmisten aikaan saamia pahuuden töitä. Saattaapa joku lapintyttö työntää kihlakoreutensa yrkäpojalle takaisin, vieläpä porohärällä ja kultarahalla viekoitella toisenkin tytön rikkomaan lupauksensa, saadakseen häneltä komean ja koreasti puetun Jounas-Hannun. Jopa muuan tunturityttö kihlattunsa kanssa ajaa kahauttaa kuulutuksille, mutta pappilan veräjillä onkin jo odottamassa toinen poika, joka nappaa ja taluttaa tyttären papin luokse. Kovin nolona syrjään heitetty kosija saa yksinään ajella takaisin erämaahansa ja joikailla mielensä hyvitteeksi:

"Jounas-Niila-sa, niin niin niin niin, vei minulta valmiin akan, niin niin niin niin, ja seitsemänsataa poroa".

Saattaapa joikaaja jouotukseensa jonkun kuukauden kuluttua lisätä:

"Ja valmiit kaksoiset, niin niin niin niin".

Nuoret kyllä kävivät liitolleen saamassa papin siunauksen, mutta ikämiesten kärrikät toisinaan asustivat katsottunsa kanssa vuosikausia välittämättä papista vähääkään. Varsinkin tunturilaiset tahtoivat elää omin päinsä. Vanhaa Salkkoakin pappi sai monet kerrat manata, ennenkuin hän viimein irvistellen saapui emäntänsä kanssa vihille. Entinen Kitti-äijä eli eukon kanssa tunturissa vain omien vihkilukujensa varassa. Ja perillisiä tuli. Mutta ukko ei tullut kirkkoraadin eteen eikä käräjiinkään, ennenkuin käytiin noutamassa. "Laillisia esteitään" äijä sitten vain marisi, selittäen, ettei ole voinut tulla, kun on ollut valvottavina "hukat ja porot, koirat ja lapset, pata ja valkea". Olisi ukko mennyt eukon kanssa yhteenkin, mutta eukko ei ole hänestä huolinut... Joskus vain on huolinut, mutta silloin ei ole ollut pappia vihkimässä...

Komeasti helisten ja kilisten, porotkin sinisissä ja punaisissa tupsuissa, Lapin nuoret ajavat kirkolle kuulutuksen ottoon, ja sitten taas jonakin suurpyhänä sinne häitänsä viettämään. Yrkäpoika astua hepsuttelee komeana kuin paraskin tunturien isäntä, peskinhelma vain pyrstönä perässä keikkuen. Sillä sulhasen koko parseelisto on morsiamen käsistä lähtenyt. Poika on vain vienyt tarpeet, ja tyttö on pannut parhaansa, jotta yrkä saisi nähdä, mihin hän kykenee. Ja näin lapintytär on ensi kerran saanut isännälleen mitata ja neuloa kengät, kintaat, säpäkkeet, housut, takit, peskit ja samalla joutunut pitkän pitkälle työmaalle, jossa ei ole esillä vain isännän verhot, vaan kaiken tulevankin pirttiväen. Parhaissaan on morsiankin, uusissa takeissa ja valkoisissa koipikengissä, silkit päässä ja hartioilla, hopeariskuja rinta täynnä, sormet täynnä sormuksia. Onpa sormuksia sulhasellakin. Koutokeinon kirkolla vihittäessä pannaan morsiamen päähän komea kruunu, joka saadaan lainata Riitta-Jussan Riitalta tai Speinin Biri-Hannalta. Rikkaalla Biri-Hannalla onkin komea laitos, niinkuin lakki, josta korkea ja leveä, koreilla papereilla koristeltu torni kohoaa ylös. Se kun istutetaan lapintytön päähän, niin sivullinenkin kyllä näkee, kuka on morsian.

Taloissa asuvaiset viettävät häitään joko morsiamen tai sulhasen kotona, mutta tunturiväki toimittaa häämenonsa kirkolla suurpyhinä, tavallisesti talvenaikana, jolloin koko erämaan kiertäjäkansa jutaa yhteiseen suureen jumalanpalvelukseen. Entiseen aikaan hääkansa iloitsi markkinasiljon kirkkotuvissa, nyt se kokoontuu pitoihinsa johonkin kirkonkylän taloon. Vieraita kutsutaan, mutta hyvä on, kun kutsumattomiakin saapuu. Kahvia juodaan poronjuustoineen ja vehnäsineen, sitten taas jo syödäänkin rasvaista lihakeittoa ja kalaa. Entiseen aikaan saatiin syödessä hyvät viinaryypyt. Sulhanen hankki juomiset, ja sulhasen sekä morsiamen omaiset pitivät huolen muusta ravinnosta. Nostettiinpa oikein vaskinen viinakattila kauhoineen ja kuppeineen pöydälle, ja puhemies kuulutti: "Jotka tässä on syöneet ja juoneet, muistais nyt varainsa jälkeen tätä nuorta paria!" Heimolaiset heti vuoroonsa veivätkin isojakin rahasummia, ja kuuluttaja kohta suurella äänellä kiitti ja ilmoitti, että se ja se antoi niin ja niin muistettavan summan. Ja "muistettavan summan" antaja sai hyvän ryypyn, vieläpä oikein muistettavan summan lahjoittaja pullon poveensa. Siitä toisetkin innostuivat. Ryypyn saaneet maiskutelivat hyvillä mielin suutaan, saamattomienkin suu jo alkoi maiskahdella, kun he kopeloivat poveaan ja kaivoivat rintaliinansa taskusta helisevää hopeaa, jolla saattoi vaihettaa ryyppyjä. "Uusille ihmisille pitää antaa", ukot ja akat sanoivat juoksuttaen lahjojaan niin ahkerasti, että kuuluttaja sai myötäänsä ilmoittaa, morsian ammentaa ryyppyjä ja sulhanen niitä jaella, jopa aina jollekulle pistää pullon poveen. Monet antoivat kruunuja moneenkin kertaan, saaden joka annolleen kuulutuksen ja mieliryypyn. Naisväki antoi sekä rahoja että vaatetavaraa, huiveja, silkkejä ynnä liinasia, ottaen ryypyn yhtä hyvällä halulla kuin miehetkin. Monet pororikkaat lupasivat poroja, kymmenittäinkin, kun ryyppy oli ennättänyt tehdä sydämen iloiseksi. Niin kauan kuin kirkkopyhää pidettiin, häämenojakin kesti, pari, kolme päivää ainakin ja viikonkin, jos vain kestivarat riittivät. Kansa kantoi lahjojansa "uusille ihmisille", saaden luonnossa kiitokset ja ryypyt, ja oli tyytyväinen. Se kuului kaikesta menostakin. Joiattiin monella nuotilla, taajottiin väliin monessa kihermässä kirkkosiljolla, ja joka joukosta kuului oma juorotuksensa. Missä joiattiin sulhasparia, missä muistettavan summan antajaa, missä morsiamen rikasta isää, missä taas nuoret miehet laskettelivat pilkkajoikuja tyttökansasta tai toisistaan. Ja aina väliin käytiin morsiusparin ryypyillä.

Viimein, kun viinat ja varat olivat loppuneet, hääilotkin loppuivat. Lähdettiin helisten, iloiten ja remuten ajamaan joka suunnalle kohti kotia ja kotakenttää. Ja morsian lähti uudelle taipaleelle, yrkämiehen matkassa uutta kotiaan kohden.

Tunturikotaan joutuessaan lapinnuorikko miehineen saa olinsijakseen toisen puolen kotamaata, vanhan isännän emäntineen hallitessa toista puolta. Taloon viedyllä miniällä on sijansa pirtissä, ellei muuta huonetta ole. Voimiensa mukaan nuoret kyllä pian hankkivat oman kodan tai jatkavat pirttiä uudella huoneella taikka nostavat oman pienen pirttinsä.

Isän majasta lähtiessään tytär saa mukaansa kaikki vaatteensa, raanunsa, roukonsa, taljansa ja polsterinsa. Annetaan hänelle vielä joku kattilakin, muutamia puumaljoja, kaaroja ja kiisoja. Ja tunturimiesten tyttäret saavat myötäjäisikseen vielä poroja. Monella on jo omissa merkeissään koko parttio, ja tytön lähtiessä isä vielä sitä varojensa mukaan parantaa. Näkkälän Iskokin antoi tyttärelleen 300 päätä, ja Tshalkku-Niilan sanotaan parhaana aikana palkinneen tyttärensä 700:n tokalla. Sata ja parikin monet vielä voivat luovuttaa. Kitti-Uulakin on lupaillut toistasataa.

Ja siitä taas uusi kotakunta alkaa kiertää Lapin tuntureita, tahi uusi pirtti nousee erämaahan levittämään saamekansan pientä sukukuntaa. Tunturimaan ahkera tytär on päässyt virkaan, jota varten hän pienestä pitäen on valmistunut, ja jota hän jo vuosikausia on haaveillut.

Lapin lapsi

Jokaisen lapinvaimon on saatava lapsia se määrä, mikä itse kullekin on asetettu eli kirvoitettava ne solmut, jotka hänen kohtuunsa, yksi kutakin lasta kohden, jo syntymästä saakka on laitettu. Tämä on Lapinkin vanha laki. Sillä vaikka suuren tunturimaan pieni lapinsuku on kansana tuomittu vähitellen katoamaan maailman isoisten joukosta, ei kuitenkaan tunturiväen suku ole loppumassa. Jumalan edessä on pienen turvegammin nahkoihin puettu aviopari yhtä otollinen kuin Lannanmaan suurtilan ylpeä isäntäväki, ja tunturikodassa kasvava aution erämaan raatajapolvi on Herralle yhtä mieluisa kuin rehevien ruispeltojen äärellä nouseva suku. Jos rukihinen isäntä pitääkin itseään kovin tärkeänä tehdessään savimaillaan mahtavaa jälkeä ja kasvattaessaan viljaa kaikelle kansalle, niin kyllä Lapin pikku mieskin koettaa huolellisesti hoitaa pientä leiviskäänsä, täyttäen parhaansa mukaan sen paikan, mihin hän on asetettu: pitämään huolta karusta tunturimaasta. Eikä sentähden kaiken Luoja katso tunturikansaansakaan muita halvemmaksi, vaan antaa pienten peskiniekkojensakin lisääntyä ja täyttää maata sitä mukaa kuin maa vetää ja suuret porolaumatkin lisääntyvät. Niinpä onkin Lapin pirteissä ja kotasissa uusi polvi nousemassa yhtä nopeasti kuin vanha on vaipumassa, jopa lukuisampana kuin manalle menevä puoli. Neljin, viisin, kuusinkin on monissa perheissä perillisiä, onpa useita niinkin toimekkaita lapintaloja, että kahdeksinen, yhdeksinenkin lapsiparvi on kentällä taajomassa, jopa joskus kymmeninenkin. Vanhoissa tunturikotasissakin oli raitioita omasta takaa toisinaan tuhansien tokalle. Ivvar Pieskilläkin oli kahdeksan, Tshalkku-Niilalla ja Kitti-Niilalla yhdeksän perillistä, ja Aslak Poini toimitti tunturiin kymmenen raitiota. Samoin vanhojen tenolaisten ja järveläistenkin rantakentillä taajoi iso lauma pikkulappeja. Paksujalankin Oulan kalarannalla Ollilassa kasvoi kymmenen kalansyöjää sekä vanhojen Outakosken etumiesten, Niilas-Oulan ja Pieras-Klemman turvegammeihin saatiin mahtumaan kaksitoista jälkeläistä. Jonkun kotaäijän sanotaan kiittäneen Herraa, että se on antanut hänelle neljätoistakymmentä apulaista. Sillä aivan oikein lappikin ymmärtää, että lapset ovat Herran lahjoja, ja oikein ilolla vastaan otettavia. Varsinkin tunturilappi on mielissään, kun saa paljon lapsia porojen perään laukkomaan, ja moni äiti on hyvillään saadessaan tyttäriä avukseen lukemattomiin töihinsä, vaikka yleensä pojat ovatkin halutumpia kuin tyttäret.

Suomenkansan ikivanhaa lapsenpäästölaitosta, savusaunaa, ei lappalaisilla juuri ole — koko suomenpuolisella Tenolla on vain neljä, viisi saunaa: Ranttilan Matilla, Outakosken koululla, Gaavassa, Hans Laitilla, Nuorgamissa — vaan hän aloittaa tämän maailman vaelluksensa milloin missäkin, tunturilappalaiset talvellakin vain kylmässä kodassaan. Onpa moni tunturilainen joutunut esivanhempiensa ankaralle taipaleelle talvisella tunturilla tuottaen vain vähäisen keskeytyksen emonsa ajoretkeen. Mutta sitten onkin kaksin hengin jatkettu matkaa samassa ahkiossa, ja siinä pieni padje-olbmus on alkanut tunturivaelluksensa eli oikeammin, hänkin puolestaan on lähtenyt jatkamaan iankaikkista erämaan kiertoansa, jonka alku on kaukaisessa hämäryydessä ja loppukin tuntemattomassa tulevaisuudessa.

Oikeassa kristillisessä järjestyksessä lapinsuku tavallisesti saapuu tälle ilmalle. Jotenkin harvoin lapintytär vain omiin nimiinsä tuottaa kansalaisen, mutta aina sentään, kerran siellä, toisen täällä, nähdään pappilankirjoihin merkityn tytön jälkeen avioton perillinen, joskus kaksikin — tyttären silti joutumatta naimattomaksi, jos vain hänellä on vähänkään varoja ja poroja. Sattuu joskus piikapaimenkin lahjoittamaan isännälleen pienen raition samoihin aikoihin, kuin emäntä ilahduttaa kodan pää miestä samanlaisella pikku lahjalla. Ja moni lappalainen on käynyt seurakuntansa sielunpaimenen luona saamassa synninpäästön paitsi poronvarkaudesta myöskin salavuoteudesta. Hyviä lappalaisia sentään kasvaa siunaamattomankin liiton sikiöistä. Joskus kyllä lapinäiti on salassa saanut ja surmannut lapsensa sekä piilottanut metsään, ja siitä on syntynyt _äpärä_, jonka toisinaan erämaasta kuuluva rääkyminen kovin vistottaa kristittyä ihmistä. Mutta jos äiti on asettanut hopearahan surmatun sikiönsä kielelle, niin äpärä ei ole saattanut äännellä, vielä vähemmän, jos pikkuraukka on ennen surmaamista pantu hätäkasteeseen. Muuankin tunturiukko oli piikansa kanssa saadun sikiön kastanut Kristiniksi, emäntänsä kaimaksi, sitten surmannut ja pannut vielä hopearahankin suuhun sekä piilottanut tunturiin. Lapsi rukka oli saanut rauhan, eikä ollut ruvennut koskaan äpäränä syyttämään surmaajaansa, eikä häiritsemään muitakaan. Vanhaan aikaan lapsensa surmaaja oli mestattu. Inarin kirkollakin oli muuan Parta-Hanna parka joutunut pölkylle pyövelin piilun alle. [Hanna Martintytär Aikio mestattiin lapsenmurhasta 18. helmik. 1740 ja ruumis poltettiin.] Tämä, lähes parisataa vuotta takaperin tapahtunut asia on niin hirveä, että edesmenneet vanhatkin olivat vielä sitä kammolla muistelleet. Siunaamattomaan maahan, kalmasaaren laitaan, oli ruumis kuopattu, ja haudalle nostettu suuri kanto. Mutta Saija-Valpu oli joutunut vain Kittilän linnaan, vaikka olikin piilottanut sikiönsä ruumiin kirkkotuvan lattian alle, mistä sitten alituisesti oli kuulunut raaputus ja sormennaputus. Pikku ruumis oli kyllä löydetty ja asetettu arkkusessa kirkonporstuaan kaiken kansan pelvoksi ja häväistykseksi.

Tällaiset asiat ovat niin harvinaisia, että kaamea muistelus vielä vuosikymmenien, satojenkin perästä niitä mainitsee. Kristikansaahan on tunturimaan väkikin, ja siunaten sekä iloiten se ottaa vastaan pienen tulokkaansa, pesee sen kuparikattilassa, ellei ole vartavastista ristillä suojattua pesukaaraa. Eikä suinkaan kenkään etukäteen rupea odotetulle pikkuvieraalleen valmistamaan vaatteita, sillä siitä helposti seuraisi lapsen kuolema, onpa jollekulle varomattomalle seurannutkin. Erään tenolaisvaimonkin lapsi kuoli ennen syntymistään, kun äiti ahkeroi sille vaatteita, ja isä hyvillä mielin jo koperteli kiedgamenpohjaa. On paras kääräistä pieni vain riepuihin tai lainata ensihätään parseeleita naapurilta — enontekiöläinen sentään valmistaa vaatteita etukäteenkin. Avuttomanahan piskuinen tunturimaan kansakin tänne saapuu. Lastenmuorin, _jortamorin_ eli _sielgi-ädnin_ pitää yksin pääkalloakin käsin puristella paremmannäköiseksi kuin se on omasta luonnostaan sekä hieroa valekuollutta henkiin tahi herättää se oikean käden pikkusormeen pistetyllä taulanpalasella. Äännellen kyllä moni aloittaa maailmankiertonsa, mutta pahanluontoisen ihmisen alku lähtee matkaan kovasti parkuen, vieläpä oikein pahansisuinen juuri kovimman myrskyilman ulkona riehuessa. Onnellinen on, joka pääsee tänne kasvavalla kuulla, mutta kaikkein onnellisin sellainen harvinainen matkamies, joka astuu maailmaan _lihku-kahper_, onnenlakki, päässään. Tämä tuottaa iloa sekä omalle äidille että selkä-äidillekin. Lakki kuivataan emon polvella ja talletetaan tarkoin, kunnes sen omistaja saattaa sitä hoitaa rahakukkarossaan ja hoitaa koko elämänsä iän, vieläpä kuoltuansa viedä arkussaan hautaan. Tällainen onnen ja menestyksen kappale oli aikoinaan ollut Lukkari-Jounilla. Myöskin Hans Laitin sanotaan saapuneen lihku-kahpereissa, ja hyvin on Hans elämässään hyötynytkin, saanut komean talon sekä päässyt rikkaaksi kauppamieheksi.

Vain parin vuorokauden, yhdenkin pimeän talvipäivän katsomana pääsee erämaan pieni eläjä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Pikkuista kitisevää ja tuhisevaa kääröä ei kyllä penikulmien päästä lähdetä papille näyttämään, vaan isä itse tahi joku muu kirjanoppinut mies tai nainen valaa lapsen vedellä sekä lukee virsikirjasta hätäkasteen sanat, ja niin on asia valmis. Kastevesi on vain vietävä ulos puhtaalle kentälle ja viskattava korkealle ilmaan, että kastettu kasvaisi isoksi ja rikkaaksi. Junnas-Hannukin kastettuaan Piettar Morottajan kaahloi kauas puhtaalle hangelle ryöpsäyttäen veden hyvin komeasti ylös, ja Piettarista tulikin iso mies ynnä rikas myös. Sitten vasta aikojen kuluttua kuljetetaan hätäkasteen saanut ahkion keulassa kirkolle papin siunattavaksi, ellei kirkkoherra pitäjänkierrollaan satu tulemaan aivan omille kentille. Mutta monesti aika rientää llman vain, kasaten lapselle vuosia viisin, kuusinkin, ennenkuin hän ennättää papin näköisälle. Joskus joutuu pappi metsän pirttiin, jossa jo kaksikin eri-ikäistä sisarusta odottaa hänen pyhiä sanojaan. Aksuniemenkin perillisiä pantiin pari samalla kertaa seurakunnan lukuihin, ja kolmella riekolla se asia korvattiin.

Lantalainen kyllä panee lapsilleen nimiä "ilmanahkast" mutta lapinsuku juovattaa tässäkin aina edesmenneitten isiensä jälkiä saatellen omia vanhoja nimiään polvesta polveen, antaen isiensä ja äitiensä uudelleen nuortua esikoisissaan ja ensimmäisissään, sitten jo muun sukunsa, lopulta tehden kaiman, "Pikku-Nillan", "Pikku-Hansin", omiksi iloikseenkin. Niinpä onkin halki satavuosien Lapissa elänyt ja kierrellyt Aslakkaa, Niilaa, Pieraa, Oulaa, Jounaa, Jousepia, Sammelia, Hansia, Klemmaa, Kaapia ja Andarasta sekä kota-emäntinä häärinyt Ailia, Maaritia, Biritiä, Maggaa, Biggaa, Ingaa, Saaraa, Raudnaa, Kadjaa, Elleä, Kristiniä, Biri-Hannaa ja Kaarin-Maria. Viisin, kuusin parein lapsia kummitetaan, hyvistä sukulaisista ja tuttavista alkaen pitäjän pappeihin ja vallesmanneihin asti. Jaksaapa joku äveriäs äijä koota pojalleen kummeja koko kolloksen, ainakin kolmekymmentä henkeä pitäjän parhainta väkeä.

Isän kopertamassa, äidin nahoittamassa kiedgamessa pikku lappalainen saa enimmät aikansa asua, kiikkuen siinä milloin kodan tai pirtin orteen ripustettuna, milloin äidin polvella hypitellen tai selässä heiluen, milloin ahkion kokassa tai veneen keulassa matkaa tehden, milloin ulkona puunoksassa riippuen tai kyköttäen kiveä vasten nojallaan. Niinkuin emolintu pesäänsä varten, äitikin keräilee metsästä pehmikettä pienensä pesäkoperoon, kaapien ja puiden oksilla kuivaten isot kasat jänkäsammalia, punertavia poikalapsen, valkoisia tyttären kiedgamen pohjalle. Pieni untuvatyyny sekä jäniksennahkapalanen on kiedgamen päänalaisena, jäniksennahkaa jalkopuolenkin lämpöisinä, ja etupuolen nahkaliepeet kaaristetaan peitoksi. Hyvä ja lämmin lapsen on siinä majailla, ja kiedgamen etunauhoihin ripustetut napit, helmet ja helyt vielä pitävät hänen mielikseen pikku kilinää ja välkettä.

Hyvä on siunata lapsen pesuallas ja kiedgam pohjaan piirretyllä ristillä, hyvä on varustaa kiedgam pikku helyillä, ja tarpeellista on vielä varoiksi piilottaa vanhoja virsikirjan lehtiä tai muuta oikeaa sanaa pienen olijan kapaloksiin. Sillä Staalut ja gufittaret ja maahiaiset sekä muut kummitukset ovat iänkaiken pitäneet valtaansa tunturissa ja vainonneet kristittyä ihmissukua. Varsinkin vakahaiset lapset ovat aina olleet kaikenkaltaisten pahojen ahdistamia. Hyvin helposti gufittaret saattavat ryöstää kastamattoman lapsen, jota ei vielä Jumalan henki ole varjelemassa, ja heittää sijaan oman muodottoman sikiönsä, jonka pää vain kasvaa ja silmät vilisevät niinkuin Näkkälän vaihdokkaan, tahi kutistuu olio pikkuiseksi kurttunaamaiseksi hampaattomaksi muoriksi, kuten Vallen Maarit. Paras on tällaista pahantuomaa hosua tulisilla katajanhavuilla, jotta vaihtajan täytyy tuoda oikea lapsi pois ja korjata omansa. Näkkälän sikiötäkin kun hosuttiin, jo maahiainen tuli hädissään huutamaan: "Ei saa vanhaa äitiä piiskata!" Tenolaiset teurastivat sonnin ja tekivät oikein suuren makkaran, ripustivat sen pirtinkattoon ja menivät piiloon. Vuosikausia kiedgamessa lojunut vanhannäköinen, ruma poikasikiö syöksähti heti syötävän kimppuun hyvillään paneskellen: "Näin hyvää ja suurta makkaraa en ole ikinä saanut, vaikka olenkin jo kauhean vanha". Mutta kun makkaramestarit hyökkäsivät pirttiin ja pieksivät vaihdokasta katajilla, gufitar toi talon lapsen takaisin, vaikka olikin jo ennättänyt vääntää sen jalat nurinpäisiksi. Voivat gufittaret joskus vaihtaa kastetunkin lapsen, ennenkuin se on saanut hampaita. Jomppalan Maaritinkin ne vaihtoivat puhumattomaan sikiöönsä, ja Kitti-Niilan poika, joka oli juuri kävelemään kostunut, katosi kotakentältä ikipäiviksi, eikä annettu sijaan mitään. Vain pieni puukuppi, joka oli ollut poikasen kädessä, löytyi kodan vierestä. On sentähden kovin tarpeellista pitää kastetun ja isonkin lapsen kiedgamessa kirjanlehtiä, varsinkin, jos viedään lapsi niitylle tai metsään. Pirtissä ja kodassa ei niinkään ole väliä, koska siellä on kirjoja muutenkin. Angelin Eevakin, kun lähti metsään Vaskojoelle kesäkaudeksi, pisteli pienen Uula-Hansinsa kiedgameen vanhoja salmakirjan lehtiä.

Pikku paita tai ainoastaan äidin huivi on kiedgamen asukkaan ensi aikojen parhainta parseelia, mutta parin viikon vanhanakin tunturilainen jo alkaa ylvästellä turkeissa, oikein hienosta pikkuvasan nahasta ommellussa pukineessa, jonka punertava samettikarva painautuu paitaa vasten. Sitten lapsi saa jo lakin, tytär pienen punamyssyn ja miehenalku sinisen kairalakin, jossa on punaiset saumanauhat, ja jo ennen puolta vuotta on lapsella pienet omat halkohousut sekä sukatkin ynnä parkki- nahasta karaistut paulakengät jaloissa. Kävelemään ruvetessaan on lapinlapsi jo yhtä komeissa vaatekappaleissa kuin isätunturilamenkin, talvellakin pyöriskellen kotasiljon hangilla kuin pieni karvainen metsäläinen. Mutta jos lapsi sattuu kuolemaan, niin moni tunturiäiti polttaa hänen vaatteensa tahi antaa ne köyhille.

Elatuksensa pieni kiedgamlainen saa ottaa omasta emostaan tai taas imeä lehmänmaidolla täytettyä sarveakin, jonka kärkeen on sidottu poronnahasta kiskottua hienoa kalvoa, sekä sitten jo ikääntyessään imeskellä kuivaa lihapalaakin ynnä ydinluuta. Hyvin tyytyväisenä Lapin pikku äiti kiikuttelee kiedgameaan, milloin polvellaan, milloin orressa, loruten ja nauraen pienelle ystävälleen, joka killistelee nahkojen liepeiden välistä kiedgamen nahkakuomusta, loruten ja nauraen vastaan, kun äiti oikein herttaisesti hymyillen puistauttaa päätään ja painaa kasvonsa kuomua vasten. Kääröä uneen kiikuttaessaan äiti osaa sille laulaakin. Kadja-Nillan Maaritkin tullitteli pikku pojalleen:

"Tuullii-i lullaa, tuullii-i lullaa, uttsha-a maanas. tuullii-i lullaa.

Uttsha lee paarnas, tuullii-i lullaa, nohka-a dal paarnas, tuullii-i lullaa.

Tuuli lulli lullaa, tulli luuli lullaa, nohkaa uttsha maanas, nohkaa uttsha maanas".

Koutokeinon lappalainen lauloi kiedgamenisännälleen unta miltei kuin joiaten:

"Uttsha-Mihkel-go le nohkaa, tuuli lullaa-go lollaa, tillillii de-go lollaa, nohkaa uttsha-go Mihkel".

Entinen Kittilän lappalaiseukko huijautteli käärämälleen:

"Viehk' Uula, viehk' Uula, Uula uu! Viehk' Uula, viehk' Uula, Uula uu!"

Mutta Pyhäjärven Kristin Länsman kiikutteli pikku piikastaan kiedgamessa polvillaan lullutellen vain:

"Pissii lullaa maana, pissii lullaa maana".

Ja Angelin kirkassilmäinen Eeva-emäntä viihdytteli nelikuu- kautista Uula-Hansiaan sievästi laulaa helkytellen:

"Ullin tullin tuuliin, pikku paska tuullin".