Part 13

Itse Lapin naiset muokkaavat ja parkitsevat sekä kenkä- että muut tarvenahat, nivottaen ne ensin vedessä, sitten käyttäen parkkiliemessä, tavallisesti pajunparkissa. Kiedgamensa päällisiksi katsotun ohuen vasannahan emo joskus parkitsee vain pureksien samalla kertaa sekä lepänkuorta että kiedgamnahkaa, niin että punainen liemi vain suusta tursuaa, ja nahka saa siinä sekä parkituksen että punaisen värin. Ja joskus muitakin poronnahkoja inarilainen parkitsee lepänkuorella pannen liemeensä avuksi vielä tuhkaakin. Toisinaan lappalainen käyttää lehmännahkaa nivottamattakin. Karvaisesta vuodasta leikatuista kengäksistä eukko vain kaapii puukolla karvan pois ja panee kengäkset parkkiastiaan muutamiksi päiviksi, näskää lihaa irti ja sitten jo kuraisee niistä kengät, käyttäen kautoon ja ruojukseen parkittua poronnahkaa. Törröttää kengänteoksessa vielä karvojakin, niin että pitää niitä saksillakin keritä, ja yöksi pistetään suutarintyö kosteiden parkkien väliin, ettei se kuivettuisi käsiin. Mutta hyvät ja kestävät kengät sitten tuleekin, kun vielä valmiina vetäistään pintaan kotiukkojen tervaa sekä Ruijanmeren turskantraania. Lannanmaan mestarimiestenkään kenkä ei kyllä ole niin hyvä ja kestävä kuin lapinnaisen laittama, sillä lantalainen ei osaa parkita nahkaa, vaan polttaa sen liian väkevillä liemillään ja pitkällä hautomisella.

Kenkänsä lappalainen täyttää heinillä tarvitsematta sukkia ollenkaan. Elokuulla, kun maanruohot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, lapinnaiset pikku viikatteella — joskus vain puukolla — leikkaavat rantapajukoista pitkiä _tshatsi-sueiniä_, vesiheiniä, saroja, jotka kasvavat kaikkein parhaimmiksi tunturijokien tiheillä pensaikkomailla. Säkillisittäin naiset saavat heiniä leikata ja kantaa kotiin sekä puunuijalla maakiviä vasten niitä tuoreeltaan pehmitellä, hieroa käsissään ja taas nuijia ja sitten huolellisesti kuivata päiväpaisteessa, punoa palmikkoihin tai kiertää suuriin leiviskäisiin rengaskääröihin, _suein-vierroihin_ ja viedä aittaan. Kolme, neljä isoa heinärengasta ison väen emännän pitää talveksi varata.

Enemmän kuin parkkinahoista, naisilla on työtä peski-, kenkä-, kinnas-, laukku- ja roukonahkojen sekä muiden karvanahkojen peittoamisessa ja muokkaamisessa. Turskanmaksatraaniin tai vielä paremmin paltaanmaksatraaniin sekoitetulla jauhovellillä Lapin nahkapeitturi käsittelee taljojansa, pitäen niitä vuoroin hautumassa, vuoroin kuivaten, hieroen ja näskäten jieggiöllä ja lopuksi sivuten jauhoilla valkeiksi.

Valmiiksi pehmitetyistä porontaljoista — sekä lampaannahoista — lappalainen saa parhaat talvitamineensa. Kovassa pakkasessa tunturien asukas onkin kokonaan verhoutunut eläinten nahkoihin käpsehtien lumihangessa pörheänä ja matalana kuin joku muukin metsienkiertäjä elävä. Lapinmaan naisväki näin vaalii ja vaatehtii kansansa kovan talvenkin varalle. Karvaisia kenkiä ja kintaita kyllä osaa moni kuroa, samoin laittaa poronnahkaisia _kalssuhoita_ eli säpäkkäitä säärien suojaksi, niinkuin parkkinahkaisia säärien kesäsuojuksia, _sistahia_, sisnakoita. Mutta taituri jo pitää olla tehdäkseen hyvät lampaannahkaiset villasisustaiset _fiettarpuvsat_, aukottomat nahkapuksut, jollaisia pieni Kaapin-Jounikin vielä käyttää, kuraisten ne vain palmikoidulla _fiettar-päddillä_ niin lujasti vyötäröönsä, että punainen pykälä vain jää tilalle. Taitava tekijä tarvitaan rakentamaan parkkinahkaisia sisnahousujakin, joita talviset suvisäät, keväthölskeet ja kesäiset kalaretket kaipaavat. Mutta vasta täysi mestari pystyy tekemään peskejä, lappalaisen komeimpia ja kalleimpia parseeleita. Viisi, kuusi, seitsemänkin Perttulin aikana otettua vasan hienoa purkataljaa sekä punaisia ja keltaisia päärmenauhoja ompelija saa tuhlata rikkaan lappalaisen hyvään peskiin, mutta karkeaan köyhän miehen pöykkyriin kelpaa lumenaikanakin nyljetty pitkäkarvainen nahka ynnä joku punapäärme. Moni rikas lappalainen pitää mustaa peskiä kaikkein kauneimpana, varsinkin utsjokelaiset sitä rakastavat, vain Jomppalan Uula yksin ajelee valkkopeskeissä. Useat kyllä pitävät valkkopeskiäkin kauniina ja rikkaan parseelina. Varsinkin vanhat tunturilaiset pitivät sitä kaikkein kauneimpana. Silloin vasta suuri tunturiäijä oli oikein järjestyksessä, kun hän valkkopeskissään istui ahkiossa ajellen valkkohärällä.

Oli peski musta tai valkoinen, on se komea ja hyvä lappalaisen vaatekappale; samoin myöskin on kaunis samojen kaavojen mukaan tehty verka- ja sarkatakki, _mahtsak_, joka kesällä on lappalaisen päällimäisimpänä verhona. Takin tekoon tarvitaan yhtä hyvä taituri kuin peskien kokoonpanoon. Vain isot tyttäret kykenevät äidin apulaisina ompelemaan, ja vasta aikuisina he saavat päähänsä peskin kaavat sekä koristetavat, jotka kullakin maanpaikalla ovat omaa malliansa, jopa kaikkein parhainta ja kauneinta. Ja niitä kukin asianomainen paikkakuntalainen noudattakoon, jos tahtoo elää suvaittuna ja hyvänä kylänmiehenä kanssaihmistensä seurassa.

Jo ensi silmäyksellä lappalainen tuntee, mistä maasta vieras on kotoisin. Ainakin utsjokelainen arvaa inarilaisen vaatteista, sillä hänen takkinsa ja peskinsä on tenomiehen mielestä "eri rumasti neulottu ja laitettu niin kemiallisesti, että päältäkäsinkin tuntuu, ettei se ole ihmisen vaate". Kaarasjokelainenkin nauraa Inarin miehen takin punaista helmusta, jotta "kun on naisen takki päällä... kyllä se on hirviä, kun miehellä on hulpa..." Värejä harrastava inarilainen puolestaan ilkamoi tenolaisten ja tunturilaisten punahulvatonta parseelia, vieläpä nauraa heidän leveitä hartiuksiaan, jotka ulottuvat ja roikkua lököttävät kyynäspäissä asti.

Sivullinenkin kyllä oppii pian huomaamaan, mikä on tenolaista, mikä taas "konnallisesti" tehtyä, mikä Kaarasjoen, mikä Uuniemen sukua, sillä paitsi mallissa, on eroa kirjallussakin. Niinpä värikylläinen Inarin mestariemäntä ompelee yhtähyvin miehensä takkiin kuin omaansakin hartioihin leveän poikkivyön sekä kolme tähän yhtyvää pitkittäistä punaraitaa, kapeat keltaiset tereet vierillään, ynnä olkapäiden etupuoleen leveät punaiset ja keltaiset verkanauhat vihreine tereineen. Omaan pukuunsa emäntä panee lisäksi selkäsaumoihin sekä punaisen että keltaisen teresuikaleen. Mutta tenolalsemäntä ei osaa näin koreilla, vaikka onkin mielestään inarilaista etevämpi. Hän laittaa isäntänsä takkiin vain leveän punaisen verkanauhan keltaisine tereineen hartioihin ja olkapäiden eteen sekä selkäpuolelle inarilaisten tiilikien asemesta vain kapeat keltaiset tai punaiset tereet saumoihin, samoin helmaan kapean punanauhan. Oman takkinsa olkapäihin emäntä laskee tereettömät punalistat, mutta hartiosaumoihin selkäpuolelle istuttaa kapeat punanauhat. Takin hiansuut utsjokelainen päärmää vain leveällä punaisella verkanauhalla, kun taas inarilainen siihen ompelee monenväriset verkapäärmeet. Naisen takissa ei ole kaulusta enempää kuin peskissäkään, mutta miehen takissa ja peskissä se laaja-aukkoisena ja korkeana tönöttää pystyssä. Miehen takin kauluksen utsjokelainen koristaa vain punaisella ja keltaisella kapealla rannulla sekä yläreunasta leveällä punavyöllä, joka jatkuu ja kiertää sepalusta rinnalle asti, mutta Inarin mies saa koko kauluksensa sekä rinta-aukon ympäryksen leveälti keltaisen ja punaisen verkanauhoituksen koristamaksi. Silloin kun Inarin tytär laittaa helmaansa kolme, neljä vain hiukan rypytettyä moniväristä hulpaa ja miehenkin helmaan pari koruvannetta. Utsjoen kaunotar ja emäntä rakentaa takkinsa helmaan ainoastaan pari hulpaa — ennen oli sentään useampiakin —, joista vain toinen saattaa olla punainen, mutta rypyttääkin ne niin kovasti, että helma "seisoo kuin vanne". Inarilaista takkikoreutta noudattaa myös Vuotson lappalainen, mutta Kaarasjoki liittyy Utsjoen yksitoikkoisiin punaväreihin, kun taas Varengin vuonon Uuniemi suosii rikkaampia värejä.

Ennenvanhaisilla lappalaisilla oli monesti vain kotikutoinen valkea sarkatakki kirkkopukunakin. Eikä silloin — n. 50 vuotta takaperin — lappalaisilla ollut paitaakaan. Sukellettiin ensin vain sarkatakkiin ja sitten peskiin. Vanhoilla muoreilla oli vanha paltsaraja takin alla paitana, mutta Sammel Saijets oli sellainen äijä, joka saattoi kerskua, ettei ole ikinä paita hänen päällään käynyt. Jalkojen suojina olivat sekä miesväellä että naiskansalla valkoiset, umpinaiset sarkahousut, pehmeää lampaanvalkoista vain kaikki. Valkeissa takeissa ja housuissa varakas Maaret Vallekin kepsutteli saaden sitä vielä vanhanakin muistella: "Vaikka olin ainua titar, niin valkeat vain oli". Ainakin kerran vuodessa täytyi valkoiset pestä, kun satuttiin huomaamaan: "Ka, kun viime vuonna pestiin, ja nyt on jo likainen". Mutta sitten naiset saivat mustan housumallin, ja vain miehet jäivät liikkumaan valkoisissa, saaden mustistaan heti kuulla: "Oletko pannut jalkaasi akkasi housut?"

Opastuttiin sitten verkaan ja ruvettiin siitä laittamaan kirkkotakkeja. Koreanhaluiset naiset laittoivat entisaikaan juhlatakkinsa punaisesta verasta ja hyvin koristivat sen keltaisilla ja sinisillä verkanauhoilla, ja Kadja Poini, Vuolabba, koreili punaisissa, keltaisissa ja kaiken värisissä takeissa. Pari vuotta takaperin kuollut Inga-muorikin, Katekeetta-sukua, kulki vielä punaisissa verkatakeissa. Mutta nyt käytetään vain sinistä tai mustaa kirkkotakkia, inarilainen varsinkin ahkeroi sinisissä veroissa. Kotikutoinen, nelivartinen valkea mustaksi värjätty villasarka, kotona vanutettukin — sarka kastellaan kuumassa vedessä ja sitten kahdelta puolen vastakkain potkitaan pohjattomassa, lattialle seinän viereen pitkälleen asetetussa tynnyrissä — on enää vain arkivaatteena. Kirkkomatkalleen säästeliäs lappalainen saattaa kyllä lähteä vain arkisessakin takissa ja sitten vasta kirkkopaikalla pukea peitoksi paremman puvun. Saattaapa joku hyvä muori toimittaa pukeutumisen vasta kirkossa, jopa kansan paljouden takia astua kirkonperän väljemmille tiloille panemaan parasta päälleen.

Lappalaisilla on oma lakkimallinsakin, koltilla ketunnahkainen korvalakkinsa, Ruotsin porokansalla korkea tupsuhuippuinen piippansa sekä Suomen ja Norjan tunturiperäläisillä hyvin tunnettu, komea nelikolkka-päähineensä. Mutta vaikka järvikansa ja tenomies käyskenteleekin samassa lakkikunnassa, on heillä kumpaisellakin oma hyvä päähinemuotonsa. Musta tai sininen, linnunhöyhenillä täytetty verkaperä — Kaapin-Jounilla on punainen — ja saukonnahkainen alaosa, _viergi_, on kumpaisenkin lakissa, mutta hiljainen järvimies tyytyy vain tasaiseen nelikolkkaan, kun taas ylpeän jokipojan ja tunturilaisen lakinperän nurkat, _tshiuvat_, hyvin äkäisennäköisinä pukkaavat neljään suuntaan tai seisovat pystyssä kuin kiukkuisen suden karvat. Inarin lakkimestari kyllä sovittelee saumojen koreaksi punaista ja keltaista terettä, paneepa vielä saukonnahan alareunaankin vasannahkaa ja väriverkaa, mutta tunturimies, Kaarasjoki ja Teno käydä jollottaa vain värittömänä ja pukkaavan näköisenä. Mutta tenolainen käyttää nelikolkkaansa, jossa saukonnahan sijasta on punaverka alareunassa, kesälläkin, kun taas inarilainen on jo suopeutunut Lannanmaan hattuun ja lippalakkiin.

Vanhat Lapin naiset sekä Suomen että Ruijan tunturimaassa komeilivat ylpeässä sarvilakissa, _laaju-kahperissa_, merkillisennäköisessä pääkappaleessa, joka isona käyränä sarvena koukistui päälaelta eteenkäsin. Puunrungosta koverrettu käyrä torvenkappale oli peitetty punaisella veralla sinisine ja keltaisine verkanauhoineen ja päärmeineen, ja päähän sopiva, nauhoilla leuan alle solmittava alaosa oli niinikään värikästä verkaa sekä silkkiäkin. Laaju-kahpereita ei kyllä osannut kuka tahansa rakennella. Anna Mujo "Utsjoen tien päällä" sekä vanhan lukkarin emännän sisar tekivät niitä ennen koko seutukunnalle, ja Varenginniemen Sammel Valle koverteli lakinsarvia. Komeannäköinen lapinnainen oli laaju-kahpereissaan, ja komeana naiskansa istui omalla puolellaan kirkossa, jokaisen otsasarvi nököttäen pystyssä pappia kohden kuin koukatakseen kiinni jokaisen sanan, mikä saarnatuolista sinkosi. Mutta sarvilakki oli kovin epäkäytännöllinen. Metsissä oli vaikea kulkea, vieläpä piti selvä tie olla edessä porolla ajettaessakin, ettei otsasarvi olisi siepannut puunoksasta kiinni. Olipa se naisen niskojen kannettavaksi kovin raskaskin. Reisivuononkin matkalla jo oikein pää rupesi vaipumaan, ulkona kun vielä piti huivi olla peittona, talvella varsinkin. Niinpä vanha lakki on jo aikoja kokonaan jäänyt pois — Inarissa siinä 1870-luvulla —, sarvi on kadonnut otsalta, ja vain päätä peittävä, leuan alle solmittava lapinnaisen tuttu punahilkka on jäänyt. Ja se kyllä on hyvin kaunis, jopa joka maanpaikalla kauniimpi kuin missään muualla. Tenolaistytär ja emäntä asettaa lakkinsa pussipuolen taakse ja vetäisee koko lakin hyvin niskaan nauraen Inarin naiselle, jonka lakki on otsapuolesta korkeampi sekä muutenkin enemmän otsalla kuin Utsjoen päähine. Mitäs metsässä asuva järvikansa ymmärtää, komeilee vain rumaksi moititussa lakissaan ja panee paljon koreuksia uskoen, että se on kaunis.

Lapin omaa pukumallia on myöskin _luhka_, sarasta tai verasta tehty pääreiällinen hartiavaate, joka sadeilmoilla ja kylmillä säillä asetetaan suojaamaan rintaa ja hartioita. Vanhalla rikkaalla lapilla oli ennen, ja vieläkin näkee jollakulla vanhalla äijällä, luhkanmallinen tuuhea, karhunnahkainen _sieppuri_, joka talvipakkasilla pantiin hartioille. Silloin ylpeä tunturiäijä oli kaikkia muita mahtavampi, kun valkean purkapeskin päällä oli hopeavyö ja tummanruskea karhunnahkasieppuri. Mutta kun Inarin eukko lammasnahkarouoissaan laahusti pitkin talvista markkinasiljoa, niin että kaikki rikat tarttuivat helmasta riippuviin karvoihin, niin se ei ollut paljon minkäännäköistä.

Mutta kaikkein kauneimpia Lapin naisten käsialoja ovat kirjavat paulat ja kirjovyöt, joilla koko Lappi, niin mies kuin nainen koreilee. Paulojen ja vöiden kutominen vaatii jo suurta taituruutta, ja vasta 16-17-vuotisena tytöt rupeavat niitä harjoittelemaan, kun jo jokseenkin osaavat kaikkea muuta. Pauloja ja vöitä kutoessaan kauniita värejä rakastavat Lapin tyttäret saavatkin olla mielityössään, käsitellä kirkkaita, sinisiä, punaisia ja keltaisia ynnä monen muun värisiä lankoja sekä rakennella niistä monenlaisia hiervoja ja väriyhtymiä. Useita syliä pitkän loimiletin eriväriset langat kutoja pujottelee luupirtansa piinrakoihin ja -reikiin, kiinnittäen toisen pään seinään, toisen vyöhönsä, istuu jakkaralle, ja kirjopaula pääsee matkaan. Nopeasti liikkuu käyränokkainen sileäksi kulunut käpy, sukeltuen loimiin nostaa langan ylös, painaa toisen alas aina kuvan mukaan, vetäen kudinlangan perässään ja painaen sen parilla nykäyksellä tiukkaan. Toisen käden käyttelemänä pirta keikkuu yhä ylös ja alas, käpy sukeltelee, ja kuva ajaa toista takaa. Saattaa kutoja koreana kesäpäivänä siirtyä uloskin istumaan kiinnittäen loimiletin vaikka aidan seipääseen, saattaa hän ottaa paulatyönsä yksin porokyläänkin. Entiset ahkerat tytöt kyllä porosiidassa ollessaan jo keväällä, kun päivä kirkkaasti paistaen kutoi värejä tuntureihin, istuivat ulkona kodan seinustalla kutoen kirkkaita värejä kirjovyöhönsä.

Syli syleltä jatkuu kudelma kiertyen kerälle, ja siitä sitten kutoja mittaa ja katkoo pauloja. Naisen syli ja pari korttelia on tavallinen miehen paulamitta, lisäksi vielä pitkä tupsupäinen palmikkonauha, jolla paulan nitominen nilkkaan päätetään, niin että kirjava tupsu jää sivulle lipattamaan.

Mestarikutojakaan ei kyllä saa rajattoman mielivaltaisesti suoltaa millaista paulaa tahansa. Miehelle pitää kutoa miehen paulaa ja naiselle naisen, ja vielä kussakin tunturimaassa pitää pysyä omassa vanhastaan hyväksi nähdyssä mallissa. Silloin kun miehen paula on käsillä, pitää loimina olla valkeat pumpulilangat, vain vähän punaista ja sinistä villalankaa joukossa, ja kuteena punaista villalankaa, mutta naisen paula vaatii punaisen villaloimen, vähän sinistä ja keltaista silmännäöksi sekä kuteeksi punaista villalankaa. Miesten paulan valkoisella pohjalla ilakoivat monennäköiset risti- ja hakakuviot, mutta naisen punapaulassa käydä jonottaa vain yksinkertainen sininen tai keltainen koukutus keltaisen tai sinisen kaksoisrannun ohjissa, tai punainen koukutus sinisellä keskiviivalla, joskus mustiakin kuvioita joukossa. Vanhoissa Inarin naispauloissa esim. oli vain punaista, keltaista ja mustaa väriä. Kauniita kyllä silti kaikki. Tenolainenkin, vaikka näpertää kapeaan naispaulaansa vain yhden houkutuksen keskiviivalle sen sijaan kuin inarilainen paulaseppä koukuttaa kolmin kerroin, ihastelee kovin omaa käsialaansa, sillä "ei vain Inarissa kuota näin kauniita... Utsjoella killa kuotaan". Ja Utsjoen erinomaista mallia tunturilappikin seuraa. Mutta Inarin köyhä järvikansa ei vain saa tenolaisen tunnustusta, vaikka hän herkästä väriaististaan pinnistäisi kuinka koreaa tahansa. Tenolainen ja tunturilainen lastaavat hänen leveää valkopohjaista vyötäänkin, kun itse sonnustavat vartalonsa kapeammalla punapohjaisella kirjanauhalla. Mutta inarilainen vain tässäkin pitää oman hyvän mallinsa, keikuttaa pirtaa, nappaa käpyä ja kutoo kolme koreaa nauhaa, jotka sitten ompelee yhteen leveäksi vyöksi. Kolmesta nauhasta tenolainenkin kokoaa suolivyönsä, mutta kutoo punanauhansa kapeammiksi kuin inarilainen.

Komeana ilmiönä tunturin asukas liikkuu juhlapuvussaan koristeltuna jaloista ja nilkoista alkaen päänkukkuraa myöten. Loistavissa hehkuvissa väreissä välkkyy ja vilisee kirkkosiljo ja kirkkokin silloin, kun on koko tunturimaan kirkkopyhä. Kylmän ja karun Lapin kaukainen kirkkokenttä on koonnut äärelleen kaiken erämaassaan piilevän väririkkauden. Kaikkein kauneimpana ja kirkkaimpana liikkuu ison Inarin metsäkansa. Siinä joukossa paistaa sinisestä keltainen jos punainenkin, ja vilkkuvat monikirjaiset paulat ja vyöt.

Ja kaiken tämän silmää ja mieltä ilahduttavan värikylläisyyden on saanut aikaan Lapinmaan pieni ja ahkera, yksinäisissä metsäpirteissä ja tunturikodissa asustava nainen.

Häätapoja

Punaverinen, pyöreä muoto, pieni kiverä nenä ja pienet ruskeat silmät ovat parhaimmankin tunturipojan ja kalamiehen mieluisinta katseltavaa. Ne ilahduttavat häntä enemmän kuin kauneinkaan ajohärkä tahi komeinkaan nousulohi, varsinkin jos vielä monikirjainen punahilkka puristaa pyöreätä muotoa, ja hopeasoljet ynnä silkkiliinat hohtavat rinnoilla sekä kirjovyöt, paulat ja kaikki muut parseelit, jotka ympäröivät tervettä lihavaa vartaloa, ovat tyttären omaa käsialaa, ynnä vielä tytön merkeissä liikkuu jonkin satasen poroparttio. Jos lisäksi neidolla on lämmin veri, jota helposti hikoilevat kasvot todistavat, ja hän osaa astella pystynä ja sievästi, on hän sitä mieluisempi. Tällainen tunturien tytär on jo "riggis ja tshabba", rikas ja kaunis, niin kaunis, että koko Lappi häntä joikaa, eikä liene syntikään sellainen joikaus. Tunturista tunturiin saattaa kiiriä:

"Janssa-Maaret, haa laa laa, tshabba nieida, haa laa laa, ja vielä kemppa ja komea ja kauniisti kävelee, ja niinkuin mustat kengät jaloissa, haa laa laa".

Ja toisaalta voi toinen joiku vastata:

"Elle-Maaret on niin tshabba nieida, ja viisi, kuusi, seitsemän poikaa ajattelee hänen päälleen, kun hän on niin kaunis. Mutta Elle-Maaret on tshabba nieida ja ajattelee kahden pojan päälle: Siurin kaupparengin päälle ja Lukkarpaikan Andaraksen".

Saattaapa vielä kolmannelta taholta kuulua oikein sydämen pohjasta purkautunut huikahtelu:

"Vuoi jos minä saisin tuon Iskon Saaran, vuoi jaa vuoi jaa! Se on näökäs ja kaunis, vuoi jaa vuoi jaa, ja se on vielä rikas".

Kaunista nuoruuden neitoansa vanhat vaaritkin saattavat vielä muistella. Piera Saarakin, 83-vuotias Kaarasjoen tunturiäijä, kerjäläiseksi vaipunut iso rikas, vieläkin hyvillä mielin hyräilee kuivettuneen pikku muorinsa muinaista joikua:

"Andaras-Pieras-Susanna on kaunis nieida, ja se on vielä rikas. Minä aion sinut ottaa. Sinä olet niin punainen, hyvä kaunis takki on päällä ja silkkiliina kaulassa, nanna nannaa voi voi voi".

Mutta pitkämuotoinen, kalpea neito, jolla on niin hienot veret, etteivät yhtään näy, ei kiinnitä poromaan poikien katsetta, sitä vähemmän, jos hän lisäksi on isonenäinen. Eipä liioin kovinkaan juovatella kovin mustaveristä tytärtä, sillä musta veri on huono ja rouvi veri. Hyvin vähän katsellaan tyttöä, jolla on terävät silmät, sillä ne puhuvat vihaisesta luonnonlaadusta, ynnä vielä vähemmän, jos tytär ei ole kätevä käsistään, sekä kaikkein vähimmin, jos hän ei ole poromerkinkään omistaja. Eipä sellaista sikiötä juuri kannata joiatakaan, joskus vain pilanpäiten jollottaa:

"Naa Raudna-goo, Raudna-goo, leija-goo leija-goo. Raudna-goo, leija-goo, gutsha-goo gurra-goo".

Käsien kätevyys on lapinneidon parhaita avuja. Näppäräkätisestä tytöstä pojat puhuvat paljon hyvää, ja tunturien joikukin häntä mainoo:

"Joenmukan Elle, sehän se on seppä: hän kutoo paulat ja kuroo kengät, ja kaunis hän on".

Mutta sellainen tyttö, joka ei osaa edes kenkiä kuraista, on melkein hylätty. Jounin pikkuista Anne-rukkaakin joiataan, ymmärtäen kyllä hänen kohtalonsa:

"Ei pidä, pojat, nauraa, jos min' en mahda kenkää kuroa, lollol lollol loilota nonnoo. Minähän olenkin se Maaretan Mihkun porotokan raitio, lollol lollol loilota nonnoo".

Mutta rikkaus, satainen poroperintö tahi paljon muuta maallista hyvyyttä, on kumminkin kaikkein suurin tunturitytön avu. Sillä köyhä tunturimaa rukattaa maailman mammonan perässä yhtä väkevästi kuin rikas Lannanmaakin. Rikkaat, jotka hyvin tietävät, että silparahat ja iso poroelo tekevät miehen suureksi, väkeväksi ja mainittavaksi, varsinkin valitsevat rikkaita ja mahtavia, mutta köyhien täytyy tyytyä vertaisiinsa. Iso Junnas-äijäkin, tuhannen poron isäntämies, tahtoi tehdä pojastaan vielä isoisemman valiten hänelle "rikkaimmuksen ja parhaimmuksen akan", mitä tiesi. Oula-ukko, toinen suuri tunturimies, kävi puhumassa pojalleen ison kauppamiehen komeaa punaveristä tytärtä. Hyvä on koota suuria rikkauksia, mutta vielä parempi on pitää ne suvussa, kun kerran on saatu. Niinpä onkin tunturimailla tavallista, että suku nai omaa sukuansa. Monesti ensi nepaimetkin naitetaan keskenään, ettei tarvitsisi poroeloa ositella vieraille. Pojan äiti ja tytön isä saattavat olla sisarukset, vieläpä joskus lisäksi tytön äiti voi olla pojan isän kanssa toiset nepaimet. Näin ovat monet Kitit naittuneet keskenään sekä Länsmanien kanssa, samoin myös Kitit ja Jomppaiset, Pieskit ja Länsmanit sekä Pieskit ja Vuolabbat ynnä Poinit, niin että tunturien porokansa on järjestään samaa suurta pahnaa. Ja tällä keinoin poroelo sekä muu tavara kyllä monin kerroin pysytetään samassa porokunnassa. Eikä ison rikkauden tarjolla ollen aina katsota ihmisen muotoa. Sillä tunturimaankin mammona on monesti niin mahtava valtias, että se peittää pahan näönkin eikä pyydä punaveristä pyöreyttä, oli sitten kysymyksessä oma pahna tai aivan vieras veri. Niilan-Pekkakin kulki Koutokeinosta asti kosimassa rikasta silmäpuolta poroneitaa niin ahkerasti, että oikein "kuja" syntyi taipaleelle, ja tunturi rupesi joikaamaan:

"Na, Niilas-Pähki jo-go niin niin, lähti Koutokeinosta-go, kujan teki vielä niin niin, läpi Koutokeinoon, linjan teki vielä-go, lullu lullu lullu luu".

Nuori mies voi helposti ottaa vanhan ja ruman lesken päästäkseen maailman rikasten rinnalle, ja yhtä hyvin voidaan työntää nuori tytär valkkopäälle äijälle, jonka suuri elo täyttää tuntureita. Rikkaan leskiakan uutta isäntää Lappi kyllä saattaa vielä ihaillen joiatakin:

"Vuoi sitä Koutokeinon miljuneeraa, kun se pärjäilee rahan räntyillä, vuoia naana naana, aivan rahan räntyillä. Emäntä istuskelee kullassa, ja joka sormessa kultasormus, vuoia naana naana".

Joskus sentään rikkaankin tytön rumuus saattaa säikäyttää nuoren kosijan. Vaimoa kaipaava tenolainenkin oli kuullut paljon kiitettävän Kaarasjoen tytärtä, jonka merkeissä oli kolmesataa poroa ja rahaa ja tavaraa. Ja tenonsoutaja sauvoi Kaarasjoelle, ajatellen: "Mie nouan sen Suomen puolelle". Mutta tyhjin venein tenopoika lasketteli jälleen kotirannalleen, sillä "nieida oli niin ruma... pitkä nokka ja väärä... ja isu suu ja huulet paksut... eikä ollut punainen". Ei auttanut sekään, vaikka tyttö oli verkatakeissa sekä näytteli omatekoisia valkkopeskejään ja kirjopaulojaan.

Ovat Lapin nuoret miehet tunturissa joskus nähneet gufittarien tyttäriäkin, jotka ovat kaikkein kauneimmuksia, lihavia ja pyöreitä sekä koreasti puettuja. Tyttäret ovat tulleet houkuttelemaan tunturipoikia sekä joskus saaneetkin heidät yrkämiehikseen, toisinaan taas ovat vain muuten ilvehtineet kauniin maanpäällisen pojan kanssa. Puolmakjärvenkin mies ollessaan kerran Nuorgamin tuntureissa riekonpyynnissä sai nähdä gufittarien tyttäriä. Kun mies muuanna iltana istuskeli turvekodassa kenkiään riisuskellen, helähti tunturissa oikein kaunis tyttärien joikaus, ja pian kuukahti kotaan pari punaveristä neitaa. Toinen alkoi heti ilvehtien nykkiä pojan paulaa ja naureskella, vaikka toinen kielteli: "Älä petä... älä petä!" Mutta kun poika hypähti ylös ja aikoi siepata ilkailijan syliinsä, tunturityttäret juoksivat nauraen ulos ja katosivat. Joikaus vain vielä kauan helähteli, niin ettei kotapoika koko yönä päässyt uneen. Kauniiden gufitarneitojen mieliteoissa riekonpyytäjä sitten oli pitkät ajat, niin etteivät verevimmätkään kristityt tyttäret näyttäneet hänestä takkuista kevätporoa paremmilta.

Jos lapinukko etsii rikasta pojalleen, niin rikasta hän toivoo tyttärelleenkin. Monet kosijat saattavat rikkaan punahilkan perässä juovatella, mutta iso äijä voi olla niin ylpeä, ettei aina lähde edes kodalleenkaan kosijoita katsomaan, äyskäisten vain kuin suuri Näkkälän ukkokin: "Ei Saara ole niin löyhässä kuin poro!" Jousas-Niilakin, neljäätuhatta paimentava Raisin äijä voi yksin Alattion markkinoijiakin, Bossekopan siljolla huijautella:

"Minä olen rikas, jaa jaa jaa, ja minulla on poroja, jaa jaa jaa, ja minä otan vävyksi, jaa jaa jaa, kenen minä tahdon, niin niin niin".

Ja sellaista menoa köyhät saavat katsella vain taampaa jostakin tunturikolosta. Sillä rikkaat siinä vain rehentelevät. Voi sentään joskus köyhää miestä onnistaakin: pääsee rikkaan rengiksi ja hoitaa niin hyvin isäntänsä tokkaa, että elo yhä ja yhä lisääntyy, ja oma parttiokin kasvaa. Siitä isäntä mielistyy niin, ettei päästäkään miestä tokastaan pois, vaan tarjoaa tyttärensä saadakseen pitää hyvän onnen omassa siidassaan. Samoin taas saattaa taitavasta piikatytöstä tulla kodanemäntä. Moni kotaisäntä on nainut reippaan piikansa mieluummin kuin laskenut pois. Mutta toisinaan köyhä mies jälkeenpäin joutuu harmittelemaan kohtaloaan, kun eukkonsa kanssa riidellessään saa kuulla, kenen rahat ja tavarat oikeastaan ovat.

Mutta ei jokainen rikaskaan ja hyvä lapintyttö ole aivan mielitietty ja haluttu. Joku ylpeä tenolainen ei uskalla yhtyä tunturilappalaisen tyttäreen, sillä tunturilaisen suku on hänen mielestään huono suku. Ankara tunturi on padje-olbmuksen niin pilannut, että hän on pienempi kuin muu lappalainen, samoin kuin tuntuririekko on pienempi maariekkoa. Lisäksi vielä tunturilaiset ovat kovin mustanahkaisia. Niinpä tuleekin, jos naittuu tunturilaisen kanssa, mustia, pieniä ja laihoja lapsia. Entisaikaiset tunturimiehet varsinkin olivat tummaa kansaa, mutta aikaa myöten he ovat paljon vaalenneet ja tulleet sellaisiksi kaamosvärisiksi. Ja tämän lienee vaikuttanut ilmanala sekä sekaantuminen toisiin, vaaleampiin sukukuntiin. Eivät kyllä muutkaan lappalaiset kaikki ole kiitettävän kaunista lajia. Inarilaisia tenolaiset pitävät rumanlaisina, koska heillä muka on "isu suu ja isu naama". Suvuittain kulkee Utsjoellakin ihmisten ulkonäkö, niin että toisia sukuja pidetään hyvin kauniina, kun taas toiset ovat rumia. Muutamat ovat kovin tummia. Toisilla ovat silmät terävät ja pystyvät, ja jonkun suvun siittämät ovat sellaisia "skuoivvia", sekä kuivia ja laihoja ja "nokkakin niin kuiva". Vieläpä muuan suku tuottaa ihmisiä, joilla järjestään on "isu muoto ja nokka pitkä kuin hevosen tanko sekä silmät pyöreät kuin jäneksellä". Ja he kaikki ovat muiden mielestä "oikein rumia". Mutta on sitten kaunistakin lapinrotua. Guttormejakin pidetään jotenkin hyvännäköisinä, eivätkä Tshalkutkaan, vaikka ovatkin mustia, ole rumia. Mutta Vuolabbat ovat kauniita, ja kaikkein kauneimmiksi kiitetään Kittejä, heillä kun on tavallisen kokoinen näkö ja kiverä nenä ynnä punaiset veret.

Kelpaavathan sentään rumatkin tyttäret pojille, ellei toiselle, niin toiselle. Mutta joskus lapintyttärellä on sellainen merkillinen _luhka_ päällään, etteivät pojat saata heihin suopua, vaikka tyttö olisi kauniskin. Tytöllä on koko olemuksessaan sellainen hahmo, ettei mies voi hänestä huolia. Sellaisen ilkeän luhkan joku kaarasjokelainen kerran pani Tenon tyttäreen, niin ettei kukaan mies häneen katsonutkaan. Vasta sitten, kun tytär meni tietäjä Puhakan puheille, ja Puhakka käytti häntä kaltiolla, katsoi kaltiosta alaisin puolin ja julisti, että puhdas on, tyttö pääsi luhkastaan. Kermakan ja kruunu-kymmenisen se vain maksoi, ja miehen tytär sai seuraavana talvena. Joillakuilla Läijisvuonon tyttärilläkin oli ollut huono menestys yrkämiehen saannissa. Mutta kun Hilpis-äijä oli katsonut heitä sormiensa lävitse ja todennut, että "luhka on", ja sitten kuljettanut kaltiolle sekä tehnyt taikojaan, niin luhka oli pudonnut pois, ja pian oli lapinpoikia alkanut ajella Läijisvuononkin rannoilla.

Mutta oikeat tavalliset punaveriset lapintyttäret, joita ei ole pahottu, odottelevat _irgäänsä_ hiljaisin mielin ja katselevat kauniita tunturipoikiaan ruskeilla silmillään, jotka ihan ilosta loistavat, kun mielipoika tekee komeita suopunginheittoja tai ajelee joikastellen tahi komeana liikkuu Bossekopan markkinasiljolla ostellen tyttärille rintasokeria ja lakritsaa ja muuta makeaa. Parhaimpia poikia tytöt joikaavat monellakin nuotilla. Rikkaan oarjespojankin kunnioiksi tunturi monesti kaikuu:

"Maaret-Mihkel rikas oarjella, neljä-, viisituhatta veroa on on on, kuusituhatta poroa on on on, hän on Koutokeinon rikkain, rahaa pankossa on on on, ja poroja kuusituhatta on on on".

Yhtä komeasti kaikuu tunturi, kun tytöt joikaavat Ammon-Hansia:

"Ammon-poika, Päiveskenttä, keittää kultaa kotona, go luu luu luu, Ammon kultaruoho, go luu luu luu, niinkuin kukko yhdellä jalalla seisoo, go luu luu luu, väkevänä seisoo niinkuin kukko ja juo viinaa, go luu luu luu".

Jopa Tenon tunturit ja vaarat ihan helkähtelevät, kun ilmassa kiirii Uulas-Andaraksen joiku:

"Kitti-poika-go, nu nu nu goo, nieidain mielen pyöritti, nu nu nu goo".

Ja yhtä heleästi Tenon ranta kuuluttaa komeata poromiestä:

"Uulas-Aslak-go, luu luu lu-go luu luu luu, Suomen tunturien kynttiläjalka, luu luu lu-go luu luu luu".

Mutta kaunis Andaras-Pieras-Susanna oli nuorena tyttärenä joikaillut Kaarasjoen tuntureissa komeata Piera Saaraansa oikein ihanasti. Vanha Piera-äijä vieläkin, kuudenkymmenen vuoden kuluttua, muistaa, kuinka suloisesti Susannan ääni kaikui, kun hän joikasi:

"Jos sinä rupeat, niin otan minä kyllä, sinä olet kaunis poika: käyrä nenä ja punainen muoto, ja pesty takki päällä, ja kultavyö ympärillä, ja närpeä valkkopeski, ja saukonnahkaviergi lakissa".

Mutta kun ei kukaan tunturipojista ole vielä varmaa katsetta antanut, tyttösien täytyy keinoilla kokeilla saadakseen selville edes, miltä tuulelta mielipoika on tuleva. Niinpä tytöt heittävät keppiä ilmaan, niin että se maahan pystyyn pudottuaan kaatuu ja kaatuu sinnepäin, missä tuleva oma asustaa. Mutta jos keppi putoaa pitkälleen, ei yrkää ole olemassakaan. Pirtin lattian lakaisemisenkin tyttären pitää aina toimittaa yhteen menoon, vielä rikatkin viedä ulos, ettei yrkämieskään jättäisi kosimistaan kesken. Onhan tytöillä pieniä hyviä tapoja sekä keinoja, joita eivät pojat tiedäkään. Mutta kun Birit-leski hökelsi saadakseen uutta yrkää, niin se kyllä tiedettiin, jopa sitä joikukin muisteli:

"Birit juuriköyttä kelaa, vääntää suopungiksi, ja sillä heittää aikoo. Kaksi nulppoa olisi, mutta ei tiedä, kumman niistä heittäisi. Taitaa hän Mahti Sarren heittää. Mutta sen jos ottaa, tulee vanha paltsarajakin valkkopeskiksi. Uula Sarrea hän ei taida — se on kovin lämmin".