Part 10

Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen _taugak_ pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa. Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin _sarva_, taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niinkuin maallisella hirvellä usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi sivakkamiestä, _tsuiga-täddik_, kummallakin vielä koira nuorassa mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella aivan lähellään, toisella hiukan etempänä. Eikä sarva näytä pääsevän pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, _boares-galgu_, on asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa, ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta, majailee myös kaksitahtinen _reiggik_, kuitenkin yön kuluessa kääntyen länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain kuin kellonosoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään _nieida-kärreg_, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä, _oagguk_, jotka kantavat kädessän _kiedda-vaddaa_, käsisiimaa, pikku tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta onkijain yläpuolella on _jakta_, useita tähtiä niinkuin mastona tahi vaa'an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta. Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen oaggukin vinoon.

Mutta aamukoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis _guovsa-nasti_, kointähti, joka niinkuin päiväkin nousee Siionin vuoren kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutamaan päivän perässä kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa, vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niinkuin tulikipunoita vinkuen ilmaan. _Nasti luhtso_, poropaimen sanoo katsellessaan taivaan tuliviirun heittoa.

Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, _maano_, joka vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niinkuin päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain pimeässä niinkuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.

Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta "päivän jälkeen" mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin on vain kaksitoista. _Odda-jagi-maano_, uudenvuodenkuu astuu lapinkodalle ensimmäisenä joulun mentyä, ja sen perässä käy ankara _garraa-guovva-maano_, kova kurja kuu pakkasineen ja pyryineen. Mutta tämän kintereillä seuraavat kevättuntuiset _njuvtsa-maano_ ja _gaaranas-maano_, joutsen- ja korppikuut. Sitten tunturienmaahan joutuu jo _tsuongu-maano_, hankikuu, jolloin Lannanmaa laatii toukopeltojaan, mutta Lappi viettää vielä hankien aikaa ja sulattelee paksuja kinoksiaan. Tulee ihana _miessi-maano_, vasakuu, vasojen aika ja kesän valoisa alkupuoli. Mutta kun päästään _kässe-maanoon_, kesäkuuhun, jolloin Lannanmaa elää jo heinäkuutaan, kesä vasta paahtaa lappalaiselle kaikkein kuumimpana, ruohot ja korret työntävät terää täysin voimin ja pihlajakin jokivarsilla jo avaa valkean tuoksuvan kukkansa sekä räkkä kaikkein kiukkuisimmin ahdistaa eloa, joka takkukarvaisena kuljeskelee tuntureilla. Mutta _snjilttsha-maanon_ aikana elo ajaa pois lopunkin vanhaa karvaansa, niin että kaikilla on _borhge-maanossa_, purkakuussa, uusi ja komea karva hyvässä alussa. Seuraavassa _rahkam-maanossa_, jolloin etelä elää kesänloppuista lokakuutaan ja Lappikin korjaa vuodentuloaan, tapahtuu tunturien tokassa tuimat temmellykset. Silloin on tuntureilla "rykimäkuu" ja villipäiset hirvaat vallitsevat lappalaisen koko eloa. Mutta kun tämä on loppunut, tulee _golggo-maano_, vaipumisen ja väsymisen kuu. Hirvaat ovat vaipuneet, kesä ja syksykin ovat vaipuneet, ja päivä on kokonaan painunut tunturien taakse. Mutta tämän jälkeen jo joutuukin suuri _juovla-maano_, joulukuu, jota seuraa uusi vuosi uusine päivineen.

Yöllä valaisevat myöskin _guovsa-kazah_, revontulet, Lapin suuret talviyön nuotiot, jotka pohjoisella ilmanäärellä väliin leimuavat taivaannavalle asti. Kun ne oikein kovasti riehuvat ja lentävät kuin savu joka haaralle, ne ennustavat lumimyrskyjä, mutta kun ne vain kojottavat poikittain pohjoisella taivaanrannalla, ne palavat pakkasiksi. Monen pimeän talviyön ne lietsovat valoisaksi, ja vasta kevättalvella, kun koitto rupeaa käymään läpi yön, niin että iltakoitto ja aamukoitto kohtaavat toisensa, taivaantulien valo sammuu.

Kova tulen voima saattaa nämä Lapin öiset taivaanpalot roihuamaan talvipakkasellakin. Onkin olemassa neljä kovaa ainetta, _päivä, tuli, vesi ja tuuli_. Kun päivä Lapissakin ja Ruijanmerellä oikein lämmittää — ja suurella päivällä on voimaa lämmittää koko maailma ja Lapinmaa — niin höyryt ja kovat aineet nousevat merestä ilmaan, tuulikin tulee ja pilvet ja taivaanpalot, ja aurinko yhä antaa niihin voimaa. Siitä syntyy ukkonenkin, _äijig_ eli _pajan_, joka väliin jyristen aukaisee ilmaa ja lennättelee loistavia tuliaan tunturista tunturiin, pilvestä toiseen sekä taivaasta maahan. Kovalla terävällä kivikynnellään äijig toisinaan pirstoo pitkänkin puun sälöiksi ja karheaa vielä maata ja jänkää, joskus kouraisee lappalaisen isoa porotokkaakin tappaen 300-400:kin elukkaa. Jota lämpöisempi ilma on, sitä ärhäkämpänä äijig jymäyttelee, mutta kylmällä ilmalla äijig _kullaa_ aivan eri äänellä, eikä sen leimuava _aaldagas_ silloin iske niin äkäisesti.

Kovat aineet ovat tuulessakin, koska se saa alkunsa päivästä ja merenhöyryistä, ja vielä kovempi se on silloin, kun siihen iskee _biegga-oaivadag_, tuulispää, ruveten pieksämään hirveänä pyörteenä koko maata. Eri ilmoilta puhaltavat tunturimaahankin erilaiset tuulet. Etelän tuuli, _lulle-biegga_, on alussa kylmää, mutta kun se on kolme päivää puhaltanut, niin se ajettuaan kylmän pois muuttuu lämpöiseksi. Tästä tuulesta tunturilainenkin kyllä pitää ja kutsuu sitä tulemaankin, huutaen: "Lannan ptruu... lannan ptruu!" _Oarjes-biegga_, lounastuuli, taas on luja ja kylmä tuuli, jopa monesti niin pahakin, että heittelee tunturilaisten kodatkin nurin. Se ei ole lappalaisesta hauskaa, eikä hän sitä tuulta koskaan kerjääkään, päinvastoin vanhat kotamuoritkin sitä ajavat pois, kumarrellen ja huitoen ja äkäillen: "Ei pidä tulla... ei pidä tulla!" Idästä puhuva _nuortti-biegga_ on kesällä kyllä lämmin tuuli, mutta tuo tauteja matkassaan, koska se tulee Russanmaalta. Syksyllä se taas lietsoo kylmyyttä, ja silloin lappalainenkin sitä maanittelee: "Nuortta-biegga, tule kilmuta kaikki, jotta porolla päästään". Mutta pohjoisesta puhaltaa kaikkein parhain tuuli, _davve-biegga_. Se on raitis ja terveellinen, siellä pohjoisessa kun ovat kylmät Spetsbergit ja suuri Jäämeri. Kylmiltä periltä tullessaan pohjatuuli tuo tunturimaihin lumituiskut ja vesisateetkin. Davve-bieggaa tunturilainen monta kertaa kerjää huhuten: "Meri musta tule maalle!"

Vesikin on väkevää ainetta, ja se on hyvin erilaista eri paikoissa. Norjanmeressä on kovin suolainen vesi sekä paljon valkeampi ja kirkkaampi kuin Lapinmaan suolaton saivovesi. Meressä varsin selvästi näkyy tumma raja, kun keveä saivo tunturivesi siihen jokia myöten puskeutuu. Kaikkein parhain, kaunein ja terveellisin vesi tulee maan sisästä, varsinkin puolta päivää vasten tunturista. Sitä kyllä uskaltaa juoda sekä pestä sillä silmänsäkin, minkään pahan tarttumatta. Muutamissa tunturijärvissä ja lammikoissa on kuollut vesi, jossa ei kalakaan saata elää. Mutta lätäköissä ja kuoppapaikoissa on kaikkein huonoin ja myrkyllisin vesi, josta helposti saattaa tulla tappavia tautejakin. Sellaista vettä ei voi juoda edes poron sääriluusta tehdyllä _tshatshi-juhkam-pottshillakaan_, vedenjuontiputkella, jolla vanhat lappalaiset janoissaan joivat huonoja ja kylmiä kevätvesiä. Niistä voi saada sisuksiinsa kaikenlaisia tiuria, vaikkapa kuolemankin kalvamaan. Piittuksen eukko veti pahasta vedestä sisäänsä sammakonkutua, niin että siitä sammakot rupesivat kasvamaan muorin vatsassa pudistaen sen suureksi ja rumaksi ja kovasti roukuen, kun muori vähänkään liikahti. Eikä ymmärretty edes suolavedellä ajaa niitä ulos. Saattaa huonoista vesistä pahat tarttua kahlaajaankin, ja silloin pitää mennä polskimaan ja huuhtelemaan itseään puhtaissa vesissä, jotka ajavat pahan pois. Puhtaassa Patsveidädnussa Patsjoen koltatkin loppiaispakkasella aivan alastomina käyvät avannossa huuhtomassa suddua, syntiä, pois itsestään. Mutta lähteneekö silti suddu suuren porovarkaan sisästä, vaikka vahva likaisuus ulkoa vähän liukeneisikin.

Maasta huono vesi saa myrkkynsä, sillä maassa on myrkkyä paljon. Varsinkin keskikesällä, kun vesi rupeaa kuivumaan kuopista, on maa hyvin myrkyllinen. Silloin ei saa paneutua nukkumaan paljaalle maalle, jos tahtoo pysyä terveenä. Huono ja myrkyllinen on jänkämaakin sekä jänkien suuret pounikot. Mutta suuret ja korkeat tunturit ja kuivat kuolpanat sekä hiekkatievat ovat terveellisiä. Kuivien maiden peittoon vanhat lappalaiset uskoivat rahakätkönsäkin, ja kuivissa tievamaissa useimmin gufittaretkin majailevat.

Kotaväen perukirjoista

Tavallisen erämaita kiertävän tunturimiehen maallinen omaisuus ei ollut kovin yletön, enempää kuin järviä porkkailevan kalastajalappalaisenkaan. Koko tunturisto jänkineen, aapoineen ja jäkälistöineen oli kyllä poromiehen ikivanhaa perintökiinteimistöä, jota hän karjoineen sai mielin määrin nauttia aina Ruijanmeren rantoja myöten, samoin kuin kalanpyytäjäkin sai käytellä vanhoja viljavia vesiään. Mutta irtaimisto, kuten vaatteet, koto, kartano ja muut jokapäiväiseen leipään liittyvät asiat, joita padje-olbmus aina kuljetteli matkassaan sekä usein kalamieskin siirteli paikkaa vaihtaessaan, oli jotenkin vaatimaton. Tunturilaisen elämäntarpeet, pääomaisuutta, poroeloa lukuun ottamatta, mahtuivat loudekotaan, muutamaan luovaan, suonjeriin ja pikku aittaan sekä kotakentälle, eikä kalastajan pieni pirtti, enempää kuin pienet aitatkaan, ollut liiaksi tavaralla täytetty.

Ei ollut erinomaisen suuri padje-olbmuksen, Jousep Vuolabban omaisuus, kun hän varsin nuorena kutsuttiin pois tuntureistaan 1847. Toistasataa poroa — 40 härkää, 60 vaadinta, 10 vasaa — ja vuoden vanha Niila-poika jäi leskelle, Kristin Biggalle, sekä rahoja 5 Ruotsin hopeariksiä ja 5 Norjan speisiä, ynnä saatavia Oula Bonakakselta 5 speisiä, Erik Peltovuomalta 4 speisiä, kauppias Skankelta kolme poroa, herastuomari Sammel Laitilta pari poroa ja Oula Aikiolta yksi. Muuta tavaraa oli samanmukaisesti. Niinpä Kristin sai poikineen periä vanhan rikkinäisen hopeatserkin, messinkisen porokellon, neljän kannun kuparikattilan, neljän kannun rautapadan, luotipyssyn ja ketunraudat, vielä kirveen, näverin ja vuolimen ynnä pienen höyläpahasen, lisäksi puisia ruoka-astioita kaaran ja kauhan. Pitoparseeleita jäi Jousepilta kaksi verkatakkia, puolipitoinen sarkatakki, vanha peski sekä kintaat ja koipikengät, makuuvaatteita pari ruijanraanua ja vanhat lammasnahkaiset rouot. Poroaskareissaan Vuolabba-vainaja oli tarvinnut suopungin, 3 kesättiä, 3 vuottoraippaa, 5 ajohihnaa, pari raitoahkiota ja yhden ajoahkion sekä kaksi kaaristusremmiä ynnä suksiparin. Siinä oli koko perintö, josta Kristin sai kolmanneksen huomenlahjoineen ja naimaosineen sekä Niila kaksi kolmannesta. Perintöineen ja poikineen nuori leski joutuikin jo parin vuoden kuluttua kaarasjokelaisen Porsangerin emännäksi.

Kuulun Tshalkku-Niilankaan tavarasto ei ollut vielä kovin tavaton, kun hän pienen Piera poikansa kanssa toimitti perunkirjoituksen ensimmäisen vaimonsa, Marget Jomppaisen jälkeen, joka kuoli 1852. Niila-ukon kiisassa, jossa myöhemmin läikkyi satoja silparahoja, piileskeli silloin vain kaksitoista ruplaa 25 kopeekkaa, lisäksi oli saatavaa Andaras Nuorgamilta rupla 37 kopeekkaa. Hopeatavaroita oli Tshalkun kätköissä viinatserkki, pari solkea, sormus ja kolme nappia, vaikka niitä myöhemmin karttui monin verroin, aina läikkyviin hopeavöihin asti. Monituhantinen oli myöhemmin Tshalkku-äijän porotokka, vaikka tällöin Marget-vainajan perukirjaan saatiin vain 45 härkää, 80 vaadinta ja 30 vasaa. Loudekota oli pienellä perheellä ja siinä Marget-vainaja oli häärinyt lieden ääressä käytellen milloin kuparikattilaa, milloin messinkikattilaa, milloin isoa 4 1/2 kannun rautapataa tai pikkuista 1/4 kannun patasta ja rautakauhaa, jopa oli oppinut hoitelemaan pientä kahvipannuakin. Niila-ukon hallussa oli tinainen viinapullo, mutta kotakentällä puukasan luona ajelehti vanha kirves, ja puukkopahanen oli missä milloinkin. Hopeatavarat ja rahat olivat lukollisessa kiisassa, jossa myös säilytettiin kotaväen ainoata katkismusta. Perheen vuodevaatteina olivat lammasnahkarouot sekä villaraami, ja pitovaatteita pantiin Margetin perukirjaan peski, pari verkalakkia, uusi punainen lakki, keltapohjainen huivi, sinipohjainen huivi ja kaksi punapohjaista huivia sekä uusi sininen verkatakki, uusi viheriäinen verkatakki ynnä uusi vaaleansininen verkatakki, lammasnahkaiset turkit sekä vyö ja paulat. Porolla ajaessaan Tshalkut olivat tulleet toimeen yhdellä ajoahkiolla, kolmella raitoahkiolla, kuudella vuottoraipalla, kolmella kesätillä ja viidellä ajohihnalla.

Mutta kun rikkaan porolappalaisen, Ivvar Pieskin, poika, Niila, joutui 1891 jättämään tunturit, oli hän edellisiin verraten pannut kokoon aika ison elämäntarpeiden varaston, vaikka olikin ennättänyt vasta neljänkymmeniinsä. Rahaakin oli miehen kiisassa 157 markkaa 72 penniä sekä hopeatavaroita kaksi komeaa vyötä, kaksi koristeltua lusikkaa, kaksi pikaria ja ryyppytserkki. Porokuntaa oli Niilan hallussa 100 härkää, 450 vaadinta, 153 vuorsoa ja urakkaa sekä 200 kermakkaa; olipa karjan jatkona vielä yksi viidenkymmenen markan hintainen lehmäkin. Ja pororaitioita oli omasta kodasta nousemassa kolme poikaa, kolme tytärtä. Kesäkota ja talvikota lisälouteineen, arvioidut yhteensä 79 markkaan, olivat poroperheen asuinmajana, ja ainoana kirjoihin merkittynä varastosuojana oli 20:n markan arvoinen aitta Jomppalassa. Kodan emäntä, Marit Vuolabba, Kadja Poinin tytär, voi aivan komeasti askarrella asunnossaan. Kahviakin hän saattoi keittää vaikka kolmella pannulla ja muita keittoja toimitella kolmella vaskikattilalla, viidellä, kuudella isolla ja pienellä rautapadalla, vieläpä voi samalla kertaa ripustaa kolmekin keittovehettä tulelle suovvumuorran kolmiin rautahaahloihin. Härkkimellä Maarit voi hämmentää keittoansa, kolmella puukauhalla ammentaa ruokaa neljälle puukaaralle, ja kymmenelle suulle talo saattoi tarjota sievän sarvilusikan tarvitsematta koskea hopeatavaroihin. Vettä ei kotaväen tarvinnut kanniskella kattilalla, koska oli kolme kannellista ämpäriä, vieläpä kannellinen saavikin. Lehmän hoitoa varten oli lypsyämpäri ynnä kahdeksan maitopyttyä. Maitoa voitiin säilyttää leilissäkin sekä kolmen kannun läkkipeltiastiassa, mutta viinaksiansa Niila oli hoidellut ottingissa, vanhassa ankassa ja tinapullossa.

Tavarain talletusesineitä oli lapintalossa poronkoipisäkki, hylkeennahkainen säkki ja vasikaxmahkainen säkki sekä neljä kiisaa. Niissä oli minkä mitäkin, vaatetavaraa ja muuta; vanhassa kiisassa oli kymmenen markan arvosta roskatavaraa. Kiisoissa, kodannurkassa tai kesäisellä kentällä kannonnoksassa tai puukasalia saivat omin neuvoinsa ajelehtia muutamat työkalut. Niitä oli Niilan varastossa pari kirvestä, vasara, hohtimet, pari näveriä, pieni höylä sekä 10 pennin arvoinen nahkatuppi ja 20 pennin hintainen vanha läkkipelti-lyhty ynnä lamppu ja pari puntaria. Susia oli Niila ahdistellut kaksilla raudoilla ja parilla pyssyllä — vanha pyssy arvioitu vain 50 penniin — kantaen povessaan 50 pennin hintaista ruutisarvea.

Pieski-ukon vaatevarasto oli runsaanlainen. Valkoisia sarka- takkeja tuli Niila-vainajan kirjoihin neljä, ynnä yksi verkatakki ja yksi "halkaistu" takki, lisäksi kuusi kyynärää valkoista sarkaa. Muuta pukupuolta oli valkkopeski, uusi peski ja kermakkapeski, ynnä kahden markan arvoiset housut, markan hintainen vanha sieppura ja kahteen markkaan arvioitu sarkaluhka. Päähineitä oli kesä- ja talvilakki sekä saukonnahkainen lakinvierki, käsineitä valkkokintaat, jalkavarusteitä valkoiset kallokkaat, kahdet vuotakengät, kuntura valkkokoipia ja puolikas sonnin- nahkaa, vielä vyötärölle nahkavyö sekä kaulaan rintaliina. Makuutilaa varten Niila oli tarvinnut härän- ja kermakantaljan, kolme villaraanua, joista yksi oli aivan uusi, toiset vanhoja, lisäksi talvella tarvittiin uudet ja vanhat rouot sekä kesällä sääskien varalta rankisvaate.

Lähes tuhantisen poroelon hoitoon ja käyttelyyn oli Pieskin kotakunnalla tarpeelliset varusteet. Pari messinkistä porotiukua voitiin ripustaa elukkain kaulaan, suopungilla heitettiin poro kiinni ja sivakoilla sai hiihtomies lennättää tokan kintereillä. Poron takkasatuloita oli kuusi paria, kesättejä tusina sekä länkejä seitsemät. Vuottoraippoja oli yhdeksän, kaaristusnuoria, joilla tavarat köytettiin ahkioihin, oli neljä sekä hylkeennahkaisia ja lehmän vuotaisia hihnoja kymmenkunta. Ahkioita tarvittiin toistakymmentä, niistä pari ajoahkiota, yksi kansiahkio, ynnä yhdeksän raitoahkiota.

Jumalansanaakin harrastettiin tunturimiehen asunnossa. Ainakin kiisoissa talletettiin vanhaa ja uutta virsikirjaa, suomen- ja lapinkielistä Uutta Testamenttia, ja Maarit-emännän mielikirjana oli pieni lapinkielinen katkismus sekä Pontoppidanin lapin- ja norjankielinen hartauskirja.

Saamisiakin tunturimiehellä oli hiukan. Eerik Katekeettakin oli unohtanut suorittaa kirveen hinnan, 5 markkaa, Klemet Laiti oli velkaa 12 markkaa 80 penniä, Jousep Guttorm 11 markkaa 40 penniä, ja Andaras Rasmussenin oli maksamatta kahden vuoden poronhoito eli 67 markkaa 40 penniä. Koko kotakunnan omaisuus arvioitiin 12,483 markaksi 47 penniksi. Tästä summasta oli kyllä vähennettävä pois jonkin verran menojakin, kuten Vuolabba-äijän saatava sekä kunnan ja kruunun verot. — Olihan entisaikaan kyllä tunturilaisia, joilla saattoi olla paremmatkin maalliset varustelut kuin Niila Pieskillä, ja oli taas monia huonompiakin.

Mutta kaikkein vähimmillä jokapäiväisen leivän apuneuvoilla keinottelivat itsensä maailman lävitse köyhät kalastajalappalaiset. Inarilainen Jouni Aikiokaan ei ollut suinkaan maailmanrikas, vaikka olikin monia muita kalanpyytäjiä verrempi omistaessaan parin lampaan lisäksi kymmenkunta poroakin — neljä vaadinta, kaksi härkää, kaksi vasaa, urakan ja vuonnilon. Kun Jounin emäntä, Andaras-Mari, 1853 kuoli jättäen miehensä Jouni-pojan kanssa pikku pirttinsä perillisiksi, syntyi kalamiehen toimeentulosta vain jotenkin lyhykäinen perukirja, ainoastaan muuan köyhä sivu luetellen pienen rantaeläjän jokapäiväisiä halpoja kapistuksia ja parseeleja. Niinpä rautatavaraa saatiin kokoon kolme pataa, — kahden, neljän ja kuuden kannun padat — kirves, viikate ja jäätuura, ketunraudat ja luotipyssy sekä muuta metallia messinkinen porokello ja korttelin vetoinen tinapullo. Vaatteita merkittiin Mari-vainajan papereihin kaksi sarkatakkia, vanha peski, liivi, kaksi lakkia, lapinkengät, lammasnahkaiset turkit ja rouot sekä vanha rankinen. Oli Mari-emännän peruissa vielä puolen ruplan arvoinen rukkikin.

Kalanpyyntiä varten Aikiolla oli kuuteen ruplaan arvioitu nuotta sekä viisi hyvää verkkoa, kahden ja puolen ruplan arvoisia, ynnä sama määrä huonompia ruplan hintaisia verkkoja. Nuottaa oli Jouni Marinsa kanssa soutanut ja Mari hoidellut verkkoja kahdella veneellä, joista toinen oli arvioitu puolentoista, toinen puolen ruplan hintaiseksi. Porollakin oli ajettu ja ajoneuvoja oli merkitty perukirjaan viisi puolen ruplan vuottoraippaa, kolme hyvää 90 kopeekan, ja viisi huonoa 50 kopeekan ajohihnaa sekä viisi puolen ruplan ahkiota.

Ei ollut Aikio-ukon tallessa rahoja papereihin panemisen arvosta, eikä ollut hänellä saamisiakaan. Mutta velkoja pikku pirtin isännällä oli. Tunturimies Andaras Aikio oli saamassa kaksi ruplaa, ja kaupustelija Oula Paadar velkoi ruplaa 38 kopeekkaa, vieläpä pesän arviomiehetkin verottivat ruplan 64 kopeekkaa ja "köyhien" tiliin piti merkitä viisi kopeekkaa. Eikä Aikion Andaras-Marin jälkeen jäänyt omaisuus, joka kaikkiaan arvattiin 40 ruplaan 10 kopeekkaan, ollut lopulta kuin 34 ruplan 53 kopeekan arvoinen.

Kaarasjoki

Kaukana Lapin sydämessä on _Kaarasjoen_ kirkkopaikka, Norjan-Lapin sisämaiden suurin tunturiasutus. Monikymmentaloinen suurkylä on valinnut laakean asuinkenttänsä isohkon Kaarasjoen laajalla rantasiljolla, saaden siihen tarpeelliset ja erinomaiset kristikansan laitoksetkin, kirkot, pappilat ja komeat koulut, vallesmannit, metsäherrat, tohtorit ja sairastalot sekä suuret kauppapirtit ja matkailijamajat, vieläpä hyvän postinkäynninkin ynnä puhetta kuljettavat ilmalangat, jopa jonkin kansaa kuljettavan "moottorbootinkin".

Tuntuu melkein, että tämä on jotakin muuta kuin syvintä saamienmaata.

Mutta samaa tunturien Taka-Lappia kuin Tenon itäpuolienkin lappikunta, on Kaarasjoki. Saamekieltä haastava lapinsuku on täällä kylän kaiken pohjana sekä ympärillä aito lappalainen maailma. Kaarasjokelaisella on alituisesti tunturi silmäinsä edessä, ja tunturit sekä monet korkeat tunturivaarat häntä alinomaa katselevat, kaukaisimmat valkopäisinä toisten takaa kurkistellen. Itse kyläsiljo on toistasataa metriä korkealla, mutta ympärysvaarat ja tunturit, Olgevarre, Tofteroavve, Jäilvarre, Tiljavarre, Haldde, Iesvarre ja muut nostavat lakensa neljä-, viisi- ja kuusikinsataa metriä korkealle, jopa kaukaiset gaissat, Vuorjegaissa, Suonirgaissa, Rastegaissa, kohoavat toiselle tuhannelle.

Maanselän tuntureilta tuleva Kaarasjoki jutaa kylän ohitse kääntäen sen suureen kierrokseensa, ja sitten se jatkaa alasmenoansa heitellen yhtämittaista vikerkoukkua, kalvaen joka mutkassa hiekkatievojaan ja raastaen alas köyhiä rantakoivuja sekä alituisesti rakennellen ja muutellen uusia fierrameja yli väylän, kunnes pari penikulmaa koukuteltuaan yhtyy pää-Tenoon vanhan Uulas-Uulan luona. Laihaa petäjää kasvaa hiekkatievoilla ja alamailla, jaksaen joku tössäke kohota tummana tunturiäijänä alarinteellekin, mikä on varattu vihannalle koivuoudalle. Mutta kauemmas ja korkeammalle erämaahan noustaessa joudutaan avaraan tunturien maailmaan, joka on aina autio ja tyhjä.

Parisataa vuotta takaperin ei Kaarasjoesta vielä paljoa tiedetty, hädin tuskin se oli valtaherrojen papereissa, _Koutokeino, Avjovaara ja Utsjoki_ olivat kyllä jo vanhastaan tunnetuita veronkanto-, käräjä- ja markkinapaikkoja, joihin voudit tulivat kiskomaan lappalaisilta veroa, tuomarit ratkaisemaan tunturimiesten riitoja ja Tornion porvarit tekemään kauppoja tunturimaan kanssa. Mutta Kaarasjoella ei toimitettu mitään tällaisia suuren maailman menoja. Avjovaarassa kyllä, joka oli vain neljän, viiden penikulman päässä Kaarasjoelta ylöskäsin, Iesjoen rannalla, aivan villitunturissa, Shusjäyrin lähimailla, kaarasjokelaisetkin saivat maksaa lapinveronsa, tehdä kauppoja torniolaisten kanssa sekä käräjöidä keskinäisistä pororötöksistään ja muista jutkuistaan. Vanhat muistelukset vieläkin kertovat Avjovaaran "tinkasijasta", jossa yhä näkyy entisen "tinkatuvan" kenttäkin, samoin kuin vanha markkinasiljo _Marhkansai-kuoihkan_ rannalla. Kaksi hirsipirttiä sanotaan tinkasijalla ennen olleen, ja muitakin vanhoja asumusten jälkiä on pitkin kenttää. Onpa maata kaivettaessa löydetty luitakin, ihmisenluita, poron- ja savikarjankin luita. Kolmattakymmentä lapinmiestä oli Avjovaarassa suorittanut kuninkaanveroa, ja sitten oli vielä kiskottu tihunteja "houville", papille ja lukkarillekin. Mutta käräjiä pidettäessä houvi oli sentään aina kysynyt lautamiehiltä, jaksaako se ja se maksaa, ja jos lautakunta oli todistanut: "Ei jaksa, se on keuha", niin ei tarvinnut maksaa.

Pahaa ja synnillistä menoa tunturikansa oli viettänyt Avjovaaran markkinakentällä. Vieläkin muistellaan, että Kaarasjoki ja kaiken maailman tunturiväki kokoontui sinne kauppaa tekemään ja riitelemään ja juomaan sekä sitten pitkin kenttää suurissa rykelmissä joikaamaan ja rumasti taajomaan niinkuin porot rykimäaikana tunturissa. Siksipä Tshorgashnjargan tietäjäkin nimitti markkinasiljon väkeä Avjovaaran "gibmi-polluiksi".

Jumalansanalla oli kyllä tunturiväkeä johdettu jo pitkät ajat — samalla kun Tornion kauppasaksat puolestaan ravitsivat sitä viinalla. Pimeänperän karvaturkkista kansaa oli huuhdottu pyhillä kastevesillä, ja Avjovaarassakin jumalanmies kävi julistamassa sanaa pari kertaa vuodessa, juuri silloin kun siellä pidettiin markkinoita ja kansa synnillisimmin taajoi. Tunturilaaksoihin oli rakennettu temppeleitä, joista valkeuden piti paistaa pimeään ja pakanalliseen Lapinkorpeen. Koutokeinon lappalainen sai oman kirkkonsa 1701 — papin se oli saanut jo 1674 —, ja Kaarasjoen kansakin katsottiin kirkonarvoiseksi sekä määrättiin Tenon ja Avjovaaran lappalaiset vedättämään hirsiä Herran temppeliksi. Mutta tunturiväki ei halunnut taivaanpirttiä ainakaan Kaarasjoen kaukaiseen erämaahan, vaan mieluummin Utsjoelle, johon kirkko kohosikin 1700. Maasiin, Alattijoen rannalle, neljän, viiden penikulman päähän Avjovaarasta, taas tanskalaiset ja Norjan miehet Thomas von Westenin toimesta ehättivät kirkon 1721, ja siinä oli kyllä herranhuonetta sekä Avjovaaralle että Kaarasjoelle. Tämän Maasin pikku temppelin perilliseksi sitten viimein Kaarasjoen kansa pääsi, kun Koutokeino ja Kaarasjoki erotettiin Ruotsista ja liitettiin Norjaan 1751. Alattion jokirannan pyhäpirtti sanotaan jaoitetun maahan 1778 sekä sen ikkunat ja kello ynnä muut pyhät tavarat, hopeakalkki, messinkinen kynttiläjalkapari, tinainen kastemalja, messukasukat ja alttarivaate, viedyn Kaarasjoen vasta valmiiksi saatuun kirkkoon. Viisi suomalaisukkoa oli ollut tätä tunturitemppeliä pystyttämässä, ja koulumestari Petter oli veistellyt siihen saarnatuolin. Tämä temppeli on kuitenkin jo hävinnyt, ja kylän kentällä kohoaa uusi, kukkoviirinen, 1807 rakennettu kaunis ristikirkko, joka saattaa kerralla ottaa vastaan puolitoistasataa sielua. Inarista Varengin kautta tulleen lukkarinpojan, _Iisak Aikion_, Jounas-Iskon, sanotaan olleen kirkon rakennusmestarina.

Kaarasjoen vanhin kansa, sama, joka riiteli Avjovaaran tinkatuvassa ja mellasti markkinasiljolla, oli ollut pakanallista väkeä, vaikkapa itse paholaisen pahnasta polveutunutta. Sen kyllä koko nykyinen kirkkosiljo tietää. Piruja vain on siitä kansasta jäänyt pitkin tuntureita, kaikkein enimmin Avjovaaran tinkasijalle. Siellä vieläkin pimeällä kuuluu kiroileminen ja joikaaminen, eikä läheisessä tunturituvassa anneta matkamiehellekään lepoa. Ainakin muuan lapinäijä oli koko yön saanut pitää tulta sekä polttaa kaikki lattiapalkit, penkit ja rahit, sillä heti, kun valkea oli ruvennut sammumaan, oli pimeästä ilmestynyt tavoittelevia käsiä ja peukaloita sekä keiturinkoipia. Samanlaista jumalatonta menoa vietetään monessa muussakin tunturiseudussa ja autiopirtissä. Raunastuvallakin Johan Klemetsen Paltto oli kerran kuullut trollin parkaisevan tunturissa niin kamalasti, että vaarat olivat vastanneet, ja tukka seisonut Palton päässä. Toinen äijä oli taas tuvassa nähnyt elävän birrun, hyvillä sarvilla varustetun vihollisen, joka oven kamanasta oli vain mennä kiristänyt ulos.

Nykyinen Kaarasjoki tuskin enää pystyisi kuolemansa jälkeen saamaan aikaan tällaista menoa. Ovatkin eri väkeä: kristittyä porolappalaissukua ja yhtä kristillistä karjanhoitajakansaa. Tunturilainen lienee jo satoja vuosia ollut tunturiensa ja porotokkansa isäntänä, mutta karjalappi on saapunut myöhemmin. Kaikkein vanhimpiin karjamiesten ja pirtti-isäntien kanta pohjustuu Suomeen. Vanhat muistelukset kertovat, että suurena sota- ja ruttoaikana tuli Peltovuomasta Ruijan tuntureihin kolme perhekuntaa, asettuen muuan Koutokeinoon, toinen Kaarasjoelle, kolmas Porsangerinvuonoile. Olikin tarpeellista, että väkeä tuli, sillä rutto oli tappanut kansan niin tarkoin, ettei ollut jäänyt kuin yksi vanha ämmä ilmaa haukkomaan. Jo 1720-luvulla mainitaan Kaarasjoella asuneen neljä, viisi suomalaista uudiseläjää, jotka olivat tulleet Muoniosta ja Alkkulasta. Ja 1776 norjalainen pappi Hjort kertoo, että "Kaarasjoki on kveenikylä muutamine perheineen, aikaisemmin 10, mutta lastenrokon ja köyhyyden takia (kun lohensaanti on vähentynyt) ei niitä enää ole niin monta". Tuli sitten jälkeenpäin muitakin Suomen ja Tornionlaakson miehiä, tuli myöhemmin myös järvilappalaisia Inarista ja jokimiehiä Tenolta. Inarista paineli m.m. Paltto, joutuen vallesmannin rengiksi sekä Aikio, ruveten kirkon rakennusmestariksi, ja heistä sai Kaarasjoki monet _Palttonsa_ ja _Aikionsa_. Tenon ja Utsjoen joukkoa ovat _Guttormit, Jomppaiset, Painit_, ja Suomen puolelle vetänevät _Juksin_ ja _Pihtinkin_ haarat, samoin kuin monien Klemetsenien, Andersenien, Johansenien ja Persenien perimmäiset juuret. Jaakko Fellmanin aikana asui Kaarasjoen markkinasiljolla 15 talokuntaa, kaikki kainulaista perua, ja vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin ei kylässä ollut kuin "kolme darolaista: pahpa, länsmanni ja Fandröm". Mutta nyt on taloja kymmenittäin, darolaisiakin, sekä suomalaista ja lappalaista jälkipahnaa.

Muiden lappalaisten mielestä kaikki kaarasjokelaiset ovat ylpeätä väkeä, ja Tshorgashnjargan tietomieskin joikasi heitä Kaarasjoen "goarggo-tsoarveiksi", korkeasarviksi. Ylpeiksi ja korkeamielisiksi tenomieskin suurkylän naapureitaan mainoo ja niin korkeahenkisiksi, että tahtovat loistaa komeudessa ja kauneudessa yli kaikkein sekä käyskennellä niin pienissä kengissäkin, että varpaiden sijat näkyvät lumessa. Ja kumminkin komeat kaarasjokelaiset ovat tenolaisten mielestä rumia ja "isunokkaisia" sekä laihoja kuin kuivat kalat, eivätkä suinkaan niin kauniita kuin muut ihmiset.

Hiukan eri kieltäkin kuin muu Lappi Kaarasjoki puhuu, antaen sanansa "hoon päältä", niin että sen sivullisetkin huomaavat, lisäksi vielä nimitellen asioita aivan eri sanoilla kuin muut. Koutokeinolainenkin kun sanoo: "Njorri munji kaavi", kaarasjokelainen käskee: "Leihki munji kaavi" [kaada minulle kahvia]. Ylpeä Kaarasjoen kansa uskoo kuitenkin puhuvansa aina oikein ja nauraa koutokeinolaisen "homman" kielelle. Mutta Koutokeinosta tullut Andaras-Piera ei kyllä pitänyt Kaarasjoen puhetta omaansa parempana, eikä sitä käyttänyt, vaan oli pojalleenkin äkäinen kuullessaan hänen sanovan kaarasjoeksi "loimolu-lavtshi", sen sijaan, että olisi maininnut Koutokeinon kielellä "loim-lavtshi". Antoipa ukko vielä perilliselleen risuakin, määräten:

— Pitää puhua äidinkieltä, vaikka onkin Koutokeinosta muutettu Kaarasjoelle!