Part 12

Mutta ruohtapäivän iltana parhaitenkin joikaillut tunturiväki ja järvikansa asteli jouluaamuna jo pimeässä pyhään temppeliin, joka pian täyttyi seiniä myöten. Siellä kansaa istui peski peskissä kiinni, ja Aikio-Heikin sytyttämät kynttilät loistivat kuin pyhät tulet ja Betlehemin tähdet, ja itse pappikin oli verhoutunut valkeaan pitkään paitaan, jonka rinnassa paistoi kirkas päivä sekä selässä kimalteli kultainen risti. Pappi pauhasi komeasti, Lukkari-Jouni ja koko kirkko lauloi salmakirjasta, kynttilät lepattivat kuin ruijantulet, ja kansa tunsi olevansa turvallisella tiellä, sillä tiellä, joka antaa sekä maallista menestystä että hyvän lopun. Eikä täällä ollut pelkoa joulustaalun eikä ruohtagalleen pahoistakaan. Saattoi Staalu-äijä sentään tulla salaa pilkistämään oven raosta tai avaimenreiästä, uskaltamatta kumminkaan kauemmaksi. Ja keskiyöllä, kun kristikansa oli levolla, näkymättömät vuorostaan pitivät kirkonmenoa niinkin voimallisesti, että kynttilätulet loistivat ikkunoista.

Toista viikkoakin lappalaiset viipyivät joulusiljollaan, ollen aina vuoroväärtejä toisilleen, käyden monet kerrat kirkossa ja myös toimittaen asioitaan sielunpaimenensa kanssa. Tunturimiehet maksoivat papille tihuntejaan. Kitti-Andaraskin vei poron ryyhpypuolen, kielen ja tungan sekä vasan purkataljan. Ja pappi puolestaan kohteli Andarasta kuin parasta väärtiä, antaen sekä kahvia että pari hyvää ryyppyä.

Samoin kuin inarilaiset keräytyivät Pielpajärven kirkolleen, samoin Utsjoen lappi juti Maddajäyrin kirkkorannalle, ja samoin myös Kaarasjoen erämaakirkko kokosi kansansa äärelleen. Kaarasjoen joulukirkolle keräytyikin ennen vanhaan laaja lappi viettämään oikeita Lapin joulumarkkinoita ja joulumenoja. Tuli kansaa aina Varengista ja Alattiosta asti, ja Porsangerista lemminvuonolaiset ynnä Pillavuonon lappalaiset tulivat tunturien ja gaissojen takaa kolmin-, neljinkymmeninkin ajopelein, väliin toistakymmentä hevoskuormaa samassa jonossa, tuoden matkassaan pauloja, vöitä, toukoja sekä ruijanraanuja, ynnä vantutparia ja kangaskyynärää, jopa merikalaakin ja merikalantraania. Ala-Tenon miehet toivat ahkioita, ja Puolinakin lappi ajoi vain väärtiksi sukulaisiinsa. Mutta Inari, tenomies ja Koutokeino tulivat vaihettamaan porontuotteillaan merenrannan tavaraa. Vanhat kauppaskipparit tuntureilta ja merenrantamaasta taas tapasivat toisensa ja vaihtoivat tuomisiaan. Lemminvuonon Anna Niittykuru antoi monivuotiselle kauppaskipparilleen, Angelin Eeva Eiralle, korean paulaparin, joskus kaksikin, koipikunturasta sekä suonikunturasta kirjaillun vantutparin. Kadja-Nilla taas työnsi kokonaisen tanskansäkillisen poronsuonia Parpalan ukolle jauhosäkistä, ollen Nillan säkissä ainakin sata suonikunturaa, kun taas Parpalaisen tavara oli tavallinen jauhosäkki. Antoivatpa tunturimiehet vanhoille tutuilleen poronlihoja kuka selän, kuka kyljen, kuka kaulan, jotta sitten merenrantakylille mennessään taas saivat käydä heidän väärteinään.

Markkinain ohella käytiin Kaarasjoen kauniissa kirkossakin. Pieni temppeli ahtautui peskiväkeä täyteen, käytävät sekä kapea ovenpäällinen lohtakin täyttyivät, ja vielä suuren joukon piti jäädä ulkopuolelle armonhuonetta ja sanaa. Mutta rikkaat ja hurskaat tunturilaiset joulukirkossa käydessään astuivat ennen saarnan alkua vuoro vuoroon kirkon perälle alttarin ääreen uhraamaan rahaa alttaripöydälle, jotkut vanhurskaat kymmenenkin kruunua. Niinkuin ennen vanhaan pyhät tietäjät tulivat joulupäivänä tuomaan lahjojaan Jeesus-lapselle, niin myöskin tunturien kiertäjät tahtoivat antaa pienen jouluroponsa.

Vasta sitten, kun vuosikin oli astunut uudelle palkaalle, lapinkansa lähti joulukirkoltaan ajelemaan erämaitaan kohden. Isoja remuavia raitoja rupesi markkinasiljolta komeasti ruukaltamaan joka ilmansuunnalle. Mutta matkan varrella joukot yhä hupenivat, ja lopuksi aina yksinäinen kotakunta tai pirttiväki joutui omin päinsä jutamaan hiljaisia pimeitä taipaleitaan päätyen viimein kaukaiseen kiveliöönsä, joka nyt vastasi entistä yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta. Monesta tuntui oikein ikävältä, että kaamosajan suuri juhla oli niin pian vierähtänyt... ja oli vain edessä pitkä ankara talven taival, jopa kohta käsissä kyntteli, porottavin pakkasten aika.

Mutta kylmän kynttelin mukana jo nousi uusi päiväkin. Jos pimeän kaamoksen juhla oli hyvin odotettu, niin kovin koko Lappi vartoi uutta valoakin. Lapsetkin yhä uudelleen kävivät katsomassa, eikö jo päivä pääse tunturista. Pitkä yö lopultakin rupesi uuvuttamaan. Mutta sitten jo Paavalin aikoina, siinä kolmannen loppiaissunnuntain tienoissa päivä pilkahti Inariin, jopa punersi Utsjoen tuntureitakin, mutta syvään Tenon laaksoon se jaksoi katsoa vasta myöhemmin. Tämä oli pimeälle Lapille kuin uusi suuri joulu tai kaamosjoulun kaunis loppuhetki. Tunturilappi viettikin niinkuin juhlana sitä päivää, jolloin aurinko ensi kerrn hyväili ja kosketteli kotapuiden latvoja. "Bäivve loktan passe!" [päivä lohtaan paistaa] kotalainen totesi iloissaan, ja koko joukolla kotakansa riensi tervehtimään vanhaa tuttuansa, pienet peskinpitäjät kaikkein iloisimpina. Kannettiinpa sairas lapsikin, jonka pää vapisi ja niskat tutisivat, päivän nähtäväksi, että lapsonen päivää katsottuaan ja päivän katsomana saisi terveytensä. Kätensä ristien vanha valkkopää äijäkin katseli kaunista kultakehrää muistellen salmakirjansa sanoja:

"Se on Kriste valo valkeuden, Isäst' iankaikkinen, Armas aurinko paistaa Ja luo päivän uuden'".

Tätä hetkeä varten tunturilainen oli varannut poronmaitoa ja juustoa, jopa poronmaidosta kirnuttua voitakin. Olipa ukoilla viinaakin. Ja siitä päästiin parhaalle joikausluonnolle, niin että kilvan kehuskeltiin toinen toistaan, kuinka kukin on rikas ja viisas ja suuri poromies.

Mutta Kaarasjoen vanha lukkari, Matti Aikio, lauloi sinä päivänä koululastensa kanssa salmakirjasta jumalisia lauluja. Vanhatkin kokoontuivat sitä kuulemaan ja ylistämään Jumalaa, kun ovat jaksaneet elää pimeän ajan ja taas saavat nähdä Jumalan kirkkaan auringon.

Kovin lyhyen hetken päivä viivähti tunturin yllä, sen vain näytti, että on vielä entisellään. Aamukoitto ja iltakoittokin yhtyivät samaksi ihanaksi tunturien takaisen taivaan hehkuksi. Mutta tämäkin oli kylliksi. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, oli saanut nähdä suuren kirkkauden. Päivä oli taas koittanut päivättömään tunturimaahan, ja koko Lappi rupesi jälleen elämään.

Ruohtagalleet eivät enää viettäneet markkinoitaan, eikä Staalun laukku ollut tievan alla pikku poikia pelottamassa.

Päivä oli paistanut kotapuihin.

Lapin nainen

Jylhä Lapinmaa pitää pientä kansaansa ankarassa kurissa. Tunturimaa ei kovista kouristaan hellitä ilmaiseksi mitään, vaan vaatii kaikista antimistaan uupumatonta työtä. Köyhä järvikansa saa raataa vesillään yökaudet, samoin jokimies ahkeroida Tenollaan, samoin karjalappalainen alinomaa huolehtia elukkainsa konnusta, ja ennen kaikkea tunturilaisen täytyy aina olla poroelonsa äärellä.

Ja sittenkin on lapinraatajan palkkana vain — sama iankaikkinen aherrus päivästä päivään, sama vaellus ahtaasta kiedgamesta hataran tunturikodan tai pienen kylmän pirtin kautta vielä ahtaampaan asuntoon kirkkomaan mullassa. Tämä on monen tunturien täkäläisen maailmanvaelluksen mutkaton viiva. Sillä samaa iänikuista latteata suoraa suuntaa ovat yksin tunturilaisen tuhannet mutkatkin porotokan mukana Lapin erämaissa, ja elämän nousuina sekä laskuina ovat vain vuotuiset vuorottelut taivahaisilta tunturiharjuilta mataliin outamaihin.

Tässä yksitoikkoisessa, ankarassa tunturi- ja erämaavaelluksessa lapinkodan ja pikku pirtin nainen on saanut kuljettavakseen yhtä vaikean ja raskaan palkaan kuin konsanaan mieskin. Jopa vielä raskaamman. Miehensä rinnalla lapinemäntä toimittelee melkein mitä töitä tahansa, ja veljensä vierellä kotatytär hiihtelee pororaitiona polttavana pakkasyönäkin. Mutta kun mies pyytöjensä ja puuhiensä väliaikoina saattaa päiväkausia olla vain miten kuten, naisen täytyy silloinkin ahertaa kotitoimissa. Lapin pieni hintelö peskiukko saattaa vähän aikaa riehkaista ankarastikin, mutta pian hän väsähtää, kyllästyy ja luopuu. Mutta Lapin vielä pienempi ja hintelömpi nainen ei saa uupua koskaan. Hänen täytyy olla aina toimessa.

Varsin varhain alkaa lapintyttären kova koulu. Jo toisellakymmenellään "nieida" saattaa joutua poropaimeneksi; 12-13 ikäisenä hän jo kykenee vartioimaan vaatimia, kun ne keväällä vasomisaikana petäjään lieattuina etsivät ravintoansa jängän reunapälvistä. Pikku tytöstä on kyllä hyvin mieluista olla aikuisten mukana "porokylässä". Kevätpäivä jo lämmittää suloisesti, laavulla jängän rantatievalla on mukava oleskella, ja pikku vasat ovat hyvin sieviä, jopa muutamat ovat pikku tyttären nimikkojakin. Mutta sitten isompana alkavat ankarammat päivät. Tytön pitää täytenä raitiona muiden mukana hoitaa vartiovuoronsa. Suopunki hartioille vyyhdettynä, oma koira kintereillään, tyttö seuraa porotokkaa erämaissa, käskien ja kieltäen koiraansa, ja taas joikaillen peloitellakseen tuntureissa ulvovia susia. Monta kertaa tyttöpaimenkin sattuu vastakkain häpeemättömän hukan kanssa ja joutuu ajamaan sen huudoillaan ja melullaan pakoon. Tuttuja ovat porotytölle koko seudun tunturimaat vaaroineen, jokineen ja metsineen. Hän saattaa yhtä hyvin kuin kuka lappalainen tahansa kulkea eksymättä erämaiden halki, ottaen vain matkanmerkkinsä tutuista tunturihuipuista. Ilmansuunnat hän tietää auringosta ja tähdistä, ja päivän peittyessä pilviin lapinnainen, samoin kuin mieskin, ottaa oppaakseen luonnon, jolloin puut hänelle puhuvat sekä kivet ja kusiaispesätkin haastavat. Petäjän paksuimmat oksat viittaavat suvituulen puoleen, samoin koivujen ohuin tuohikerros: muurahaiskekokin on kaltossa päivään päin, mutta kivissä on pohjatuulen puolella paljon jäkälää, kun taas eteläsivusta päivä on sen polttanut pois, ja koivunkyljestä irtautunut tuohisuikale käpristyy aina yöpuolelle. Tietää erämaan tytär vanhat pyhät paikat ja lähestyy niitä varoen ja vielä varovaisemmin vanhoja kotasijoja, joista saattaa kuulua kaikenlaisten pelätysten ja näkymättömien rääkymistä ja huohotusta niinkuin Luovusvaarankin kotasijalta Kaldautshijoen varrella. Joutuu tyttö tunturissa joskus kosketuksiin salaperäisten gufittarienkin kanssa, kun ne tulevat houkuttelemaan häntä luokseen, saattaa hän nähdä, niinkuin Kadja Nillan pikku piikanen, hallavapeskisen gufitaräijän seisovan tievan laella katsoa tiiraillen häntä kämmeniensä alatse.

Mutta keväällä, kun jängät ja joet ja kaikki notkot ovat tulvillaan, lapintyttö saa poropaimenessaan päiväkausin kahlailla kaaloja kevätvesiä, niin että vaatteet ovat likomärkinä, joutuupa vielä kanniskelemaan selässään raskaita evässäkkejä, kun ei enää saata ajaa porolla. Osaa tyttö kyllä ajaa porollakin. Täytenä poromiehenä hän hyvin kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan ajokastansa, ja yksinäänkin lapintyttö vain laskettelee pitkät tunturitaipaleet. Aili Paadarkin jo 12-vuotisena ajoi pororaidolla jäkäliä ja heiniä penikulmien päästä. Muiden matkassa lapinnainen saattaa tehdä pitkiä Jäämeren rannan retkiäkin, hoitaen jutojansa yhtä hyvin kuin muutkin poromiehet. Ruijan matkalaisilla voi olla taivalta parikymmentäkin penikulmaa, tunturia vain ja aavaa aapaa, järvenselkiä, jokia ja autiota outamaata. Yömajan antajana useinkin on vain luminen korpi ja metsänuotio petäjän suojassa. Parhaana vieraanvaraisuutena ovat liehuvat loimot Ruijan takaisella taivaalla sekä polttava pakkanen, mutta usein kohdellaan matkamiehiä taivaantäytisellä lumen purkamisella. Tällaiseenkin yömajan hoitoon porotytär on kyllä tottunut.

Raskasta raatamista on kalanpyyntikin. Inarin järvillä naiset häärivät miesten mukana nuottaa vetämässä, ja pikku tytöt jo saavat veljiensä kanssa täysin voimin soutaa kiskaltaa nuottavenettä. Tenon naiset käyvät tunturijärvilläkin kalassa sen lisäksi, mitä kotivirralla käyttelevät nuottaa ja verkkoa, ja yhtä rintaa miestensä kanssa he jokea noustaessa työntelevät sauvoimilla kapeaa venettään kokkapuolessa seisoen, kun taas miehen paikka on perässä. Jokea laskettaessa nainen niinikään on kokassa soutaa kiskomassa miehen kenottaessa perämelassa.

Kesällä on kiireellinen heinänteko, kotinurmen, jokirantojen ja tunturijänkien harvahapsisen sadon korjaaminen, ja sitten taas syksyllä on kova jäkälänpano — kaikki yhtä paljon naiskansan kuin miestenkin niskoilla. Vaikka onkin kesällä koreat, lämpöiset päivät, ja aurinko paistaa yhtä päätä, vuoroin edestä ja takaa, on lapinemännällä yhtämittainen työnhelle, miltei kuin lyhytikäisillä sääskillä porotokan kimpussa. Aamulla emäntä, saatuaan kahvinsa, kipaisee kiireesti lehmiä lypsämään mennessään levittäen eilen keräämänsä kenkäheinät pihamaalle kuivamaan, saattelee sitten lehmät laitumelle ja virittää niille sääskisavun, käyttää lampaitakin ojalla juomassa, etteivät ne räkän käsissä kokonaan uupuisi johonkin aidannurkkaan. Sen jälkeen on käytävä verkkoja kokemassa, sitten jo jouduttava niityllekin, jossa pitää välitöikseen juosta rantapajukosta kenkäheiniä leikkaamassa. Iltapuolella jo taas emännän on ehätettävä ennen muita kotiin ennättääkseen kenkäheinät tuoreeltaan piestä pehmeiksi sekä lypsää ja palastaa lehmät ja sulkea navettaan, juottaa lampaat, keittää kahvia ja laittaa ilta-ateria. Kaiken päivätyönsä ohella on emännän pitänyt muistaa kiedgamkääröään ja kentälle levitettyjä kenkäheiniä. Kiedgamen asukasta hän on tämän tästä juossut vaalimassa, kenkäheiniä kääntelemässä päivän näköisälle. Ja vielä silloinkin, kun muut jo aamupäivän noustessa kellahtavat yötilalleen, emäntä istahtaa kangaspuihin kapsatakseen muutaman langan sarkaan, josta pitäisi saada talvipukuja, katsoo myöskin parkkiastiansa, missä kenkänahat ovat hautumassa. Ennättääpä emäntä pistää jonkin ompeleen kengänteokseensakin. Samanlaista paahdetta on myötäänsä syksyyn saakka. Jäkälänpanoonkin lähtiessään äiti heittää vain pienet pahaiset kotiin, mutta avuttoman kiedgamkotolaisen hän kiepauttaa selkäänsä ja asettaa sen tunturissa kuivalle paikalle, käyden itse karhuna möyrimään jäkäläkenttää, ja sitten samoin kuin karhukin aina sivusilmällään vartioiden lähellä olevaa pienokaistaan, ollen pikkuisenkin kirahduksen kuuluessa heti valmiina juoksemaan hätään.

Kesän kiireissä monen Inarin naisen pitää ennättää punoa juuriköyttäkin. Pehmeiltä petäjäkankailta vanhat muorit käyvät poronsarvikoukulla kiskomassa juuria, kuorien, halkoen ja keittäen niitä tuhkakattilassa sekä kelaten pitkiksi köysiksi, entisaikaan niinkin pitkiksi, että ulottuivat aina Tenolle ja Utsjoelle asti. Onpa vieläkin sellaisia mestareita kuin Mujonkin muori, joka on aina kelannut nuoraa niin paljon, ettei talossa ole koskaan tarvittu palastakaan ostoköyttä. Pitkät paksut nuottatauotkin muori on vääntänyt, puhumattakaan hienoista verkonpauloista. Saavat monet naiset välitöinään vielä roukata verkkojakin, jopa silloin tällöin panna kokoon taloudessa tarpeellisen tuohiropeen, pienen _puartin_ tai ison _luastun_.

Eikä talvenkaan tullen Lapin naisen kiinnittäminen juuri helpota. Lokakuun välitöinä jo alkaa talviparseelien, peskien, takkien, säpikkäiden, kenkien, kintaiden laittaminen, ja kun tulee pimeä kaamosaika, jolloin ei voi toimittaa tarkkoja ompelutöitä, täytyy paikata vanhoja vaatteita. Silloin kun miehet ovat riekonpyynnissä, naiset saavat huolehtia puidenkin pilkkomisesta, jopa useasti silloinkin, kun miehet ovat kotosalla. Pitkät pystyrungot on kyllä miesten toimesta saatu puurantteelle, mutta siitä saavat sitten tarpeen mukaan kirvestää milloin miehet, milloin naiset. Kirves ja pölkky, _smakko-muorra_, ovat aina ja kaikille valmiina. Huhtikuussa taas alkaa ahkera kehruutyö, sillä talvipakkasten aikana lapintakka ei saata pirttiä niin lämmittää, että siinä villaleve juoksisi, mutta vasta kun kevätpäivä hohtaa ja lämmittää ikkunoista, alkaa villakin juosta ja emännän tortti hyrrätä. Entiset emännät, "äiti-vainajat" ja jo kuolleet vanhat muorit, kuten Aili Helanderkin ja Kaarin Högman, saivat viruttaa villansa värttinällä, _snaldulla_, jota vieläkin näkee jossakin lapintalossa talletettavan. Mutta jo kymmeniä vuosia on osattu käyttää rukkia, _torttia_. Vanha jo aikoja kuollut _Tortti-Aslak_ Outakoskella oli niitä rakennellut, pikkuisia kömpelökehräisiä kojeita.

Vaikka tunturimaan nainen onkin vain pieni heikko leivättömän Lapin kasvatti, jonka ei luulisi voimavähäisillään saavan suuria aikaan, on häneen kuitenkin panostettu väkeä ja sisua enemmän kuin moneen rehevämpäänkään Lannanmaan vaimoihmiseen. Lapin naiset saavat monesti raahata selässään raskaita heinä- ja puutaakkoja, ja tunturien kalajärville he nousevat kantaen painavia eväskurppia hartioillaan. Eiran Maria-Susannakin, pieni ja kuivettunut, viisiinkymmeniinsä päässyt Angelin eukko, kantaa Kitti-Uulan palkkalaisena keväisin monet kerrat parin leiviskän evässäkkejä parin penikulman päähän tunturikotaan. Päivässä kantaja mennä retuuttaa perille kahlaten parin vyötäisiin ulottuvan jäisen joenkin ylitse, levähtää ja kuivailee kodalla vähän aikaa ja palaa taas takaisin, lepää talossa yönsä sekä seuraavana aamuna uudelleen kiikertää säkki selässä tunturiin. Hammasta purren pikku eukko vain pinnistää, imee piippua ja syleksii, sillä säkin kantonuorat kihnuttavat ja leikkaavat laihoja olkapäitä miltei verille asti.

Nuorina tunturien tyttäret kyllä kirmailevat kuin vuonniloporot välittämättä jänkien viileistä kevätvesistäkään ja talvien purkuilmoista. Keveästi nousee nopsa jalka, nilkasta punapaulalla tiukkaan huoliteltu, pehmeästi sipsahtaa heinillä sisustettu kippuranokkainen kenkä, vaikka sen kärkipuoli käännähtääkin sisäänpäin ja sitä liikuttelee hiukan käyrähkö säärivarsi. Hyvillä mielin vanha ukkokin katsellessaan miniänsä reipasta liikuntoa toteaa: "Se ei killa jalkoihinsa sotkeuvu". Eikä sotkeudukaan. Kahta maitopyttyä kantaen miniä kiepsahtaa ovestakin, pukaten vain varpaallaan oven auki ja taas kantapäällään kopsauttaen sen kiinni. Mutta sitten aikaa ja ikää myöten monelle Lapin naiselle annetaan ankarat jälkivaatimukset. Hyvin moni, nuorena porosiidassa asunut ja poroja pakkasöisin paimennellut sekä talvisia erämaita ajellut ynnä kevätvesiä kahlaillut nainen saa ikäihmiseksi tultuaan kiusaantua kovan kolotuksen kourissa, jopa jalkavaivaisena kuukkia lopun ikäänsä. Tällaisia pakkasen panemia ja kylmänvihoihin joutuneita, entisiä tunturimaan kiertäjiä tapaa varsinkin Inarin pikku pirteissä, ja näkee niitä ylpeällä Tenollakin.

Mutta kaiken raatamisensa ja puutteensa ohella Lapin pienet naiset ovat iloisia ja tyytyväisiä. Tunturien pikkuisissa, vaatimattomissa pirteissä ja kodissa voi tavata yhtä onnellisia emäntiä kuin missä tahansa isoisissa Lannanmaan salituvissa. Matalan turvekodan punamyssyinen äiti voi ruskeilla silmillään katsella pientä, vasannahkoihin käärittyä perillistään yhtä kirkkaasti kuin etelän sinisilmäinen riuku valkoisiin pitseihin vaalittua esikoistaan; ja järvenniemen köyhässä pirtissä kymmenlukuisen lapsiparven emo saattaa maata lapsivuoteessaan yhtä onnellisen näköisenä kuin rikkaan talon komea emäntä, jopa kaikessa puutteessaankin vain iloisena leperrellä paripäiväiselle kitisevälle käärölleen. Lannanmaan puheenparressa on lapinkielen _vaibmu_, sydän, pantu vaimoksi, mutta Lapinmaan vaimoihmiset ovat yhtä hyviä kotansa ja kotinsa sydämiä, vaalijoita ja herkkämielisiä huoltajia sekä miehensä uskollisia apulaisia, vaikka heitä mainitaankin nimillä, _nisson, ahka ja galgu_. Ankara luonto ja kova elämän taistelu ei ole vaivuttanut eikä taamonut lapinnaisen valoisaa mielenlaatua. Pienet pirttiemännätkin saattavat joskus saarnata ja pilpattaa ja laskea leikkiä hymyillen ja hyväntuulisina kuin nuoret tytöt. Kuuntelevatpa hyvillään pientä joikaustakin, jopa vaivaloisesti liikkuva vanha eukkokin yhtyy huvitettuna joukkoon. Entinen tunturikodan emäntä, tunturissa siinnyt ja syntynyt sekä suurimman osan ikäänsä erämaassa elänyt, katselee kirkkain silmin pitkää takataivaltaan, ollen hurskas ja hyvämielinen hyvässä hellapirtissäänkin, puhelias ja tarinakas, saattaapa vähäisen joiatakin, kun kovin hurskas ukkohyvänsä pistäytyy pihalle. Yksin vanhalle poroukolle mennyt nuorehko vaimokin osaa iloisesti haastella ja muistella Staaluista, gufittarista, kummituksista ja gumppikirkoista, saattaa lopuksi laulellakin, laskea leikkiä ja joikailla, vaikka eukolla onkin vain vanha köyhä pirtti suojanaan, pahainen lapsilauma kintereillään sekä elämäntovereinaan valkkopäinen äijä ynnä kova nivelkolotus.

On kyllä joitakuita lapinnaisia, joille päivä ei juuri näytä paistavan, synkkämuotoisia emäntiä, jotka vain jurovat omissa oloissaan, katsoen karsaasti kaikkia vieraita, naapureitakin, joutuen joskus aivan pois taidoltaankin, jotkut väliin kuollenkin ja taas viroten henkiin. Tällaiset onnettomat lienevät kovien kohtaloiden liiaksi taamomia. Yksinäisten jylhien tunturien ikuinen ankara taivallus ja alituinen taistelu elämästä ja kuolemasta ja poroista, pimeine töineen ja kummituksineen, ovat käyneet ylimääräisesti painamaan herkkää mieltä. Taikka on voinut joku pahansuopa vihamies, poronvaras, panna hänelle pahat, syöttää kirkonmullat tahi muuten saattaa hänet riettaiden vaivattavaksi niin ankarasti, ettei vanha kuulu Gooven-noitakaan ole kyennyt päästämään, puhumattakaan Puhakan yrityksistä.

Lapin naiset ovat aina miehellensä nöyrät ja alamaiset, sillä he tietävät, että mies on vaimon pää, ja ovat kuulleet senkin, että Saara oli Aaprahamille kuuliainen. Vain voimakkaat ja toimekkaat emännät, jotka ovat sattuneet saamaan heikon ja saamattoman miehen, ottavat isännänkin ohjakset omiin käsiinsä ruveten itse johtamaan koko kotakuntaa tai talonmenoa. Tällaisia toimennaisia tunturimaakin pitää niin jaloina, että mainitsee heidän lapsiaankin emon nimellä jättäen isän kokonaan pois luvusta. Lapissa näet sukunimet ovat ainoastaan kirkonkirjoja ja muita papereita varten, mutta tavallisten ihmisten kesken tenolaiset, järvimiehet ja padje-olbmukset ovat vain isän nimikkoja: Uulas-Uulia, Andi-Raudnoja, Pieras-Niiloja, jopa Uulas-Uulas-Uuliakin, elleivät jollakin erikoisansiollaan tai muulla tavalla ole saaneet omaa tunnustaan, sellaisia kuin Njuammel-Sammel, Kettu-Matti, Karhu-Antti, Riekko-Uula, Nirro-Piettar, Ranta-Antti, Kumppus-Jussa ja Simperna-Hannu. Mutta äitivallan talossa lapset ovat kaikki äidin nimikkoja. Niinpä mahtavan Kadja-Vuolabban lapset olivat Kadja-Nilloja, -Maaritia, -Biritiä, vaikka olivatkin Niila Vuolabban rintaperillisiä, eikä kukaan olisi heitä isän nimellä tuntenutkaan. Samoin Mattuksen Martin pojat olivat äidin merkeissä Leidna-Matteja ja -Martteja sekä taas Aikion ukon aikaan saamat Saara-Ullia, -Jussoja ja -Issoja, ja Aslak Pannen poikaparia mainittiin Maggas-Oulaksi ja Maggas-Andarakseksi.

Oppimattomia, koulua käymättömiä kaikki vanhan polven naiset ovat. Lukea he kyllä osaavat, toiset suomen-, toiset lapinkirjaa, mutta eivät kynällä lukua laskea eivätkä piirrellä paperille sanoja, kun "ei ole opetettu... talvella piti poroa ajaa... käydä Reisivuonossakin asti tavaraa noutamassa". Mutta oppimattomuudessaan ja koulunkäymättömyydessäänkin tunturien takaiset kasvatit ovat monesti paljon miellyttävämpiä ja taitavampia kuin opin käyneet tunturien päiväpuolen ihmiset. Savuisen loudekodankin emäntä tunturissa ottaa oudot kulkijat vastaan niinkuin he olisivat vanhoja väärtejä. Nousee eukko kiireesti makuutaljoiltaan ja heti laittaa kahvipannun haahloihin. Permannolla tulen ääressä istuen hän hyväntahtoisesti hymyillen hoitaa väärtiensä kohtelun: kaataa kuppeihin kahvia, kaivaa siihen poronmaitoa, pilkkoo sokeria suurpuukolla kämmenellään ja kurottaa tarjoilut tulen toisella puolella istuville vierailleen. Etsiipä kotaemäntä sitten ison poronkyljenkin varastostaan ja siitä saa vieras talon suurpuukolla itse mielin määrin kiskoa kuuta ja lihaa. Sattuu tunturikotaan tulemaan köyhä merilappalaisakka poikineen. Väärtin kohtelut hekin saavat: ystävälliset puheet, poronmaitokahvit ja ison poronkyljen suurpuukkoineen. Eihän ahdas asumus, ihmisillä ja koirilla kansoitettu, ole suinkaan mallikunnossa. Poronkylkikin on karvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja kotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä sanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti. Luonnonkansan luontainen ja ihmeellinen vaisto opastaa usein matalan turvekodankin emännän sovittamaan koristelemattomat sanansa somasti ja miellyttävästi, samalla kuin hän itse sulavasti ja pehmeästi sipsuttelee sinne tänne, älykkään hyvänsuopaisen ilmeen kirkastaessa kasvoja. Ei osaa erämaan emäntä parempiosaisten tapaan teeskennellä ystävällisyyttä, vaan hän on ystävällinen omasta luonnostaan. Pienen uudismökin nuori haltiatar, jonka on pitänyt sijoittaa vieraansa yötiloille naapuritalon eteiseen ja sinne järven ylitse soutaa porontaljansa ja raanunsa, saattaa, vieraitten pahoitellessa hänen suurta vaivannäköänsä, vastata:

— Ei tämä vaiva ole, mutta se minulle vaiva on, kun en saanut teitä omiin huoneisiin sijoittaa... kun ei aitta ole vielä valmis.

Ei ole opetettu Lapin naiselle kotiseudun rakkautta. Mutta sitä hänessä on opettamattakin. Tunturilaistytöstä ovat vapaat tunturit ja suuret porolaumat kaikkein ihaninta, mitä hän tietää. Lannanmaan ahtaaseen pirttiin joutuneena, laiskojen, tyhmien ja likaisten lehmien emännäksi sorrettuna, tunturien tytär ilman puutteessa ihan näivettyy ja typertyy, ja aina, aina vain kaipaa korkeita gaissojaan, missä raittiit ilmanhenget ja pohjatuuletkin vaeltavat pitäen pään selvänä sekä mielen kirkkaana ja raittiina. Järven takana kohoavalle vaatimattomalle tunturille hänen pitää vielä vanhana ja kivulloisenakin kiivetä saadakseen edes hetkisen hengittää tunturituulta sekä katsella kaukaisia kotimaan gaissoja, jotka taivaanrannalta hänelle viittovat. Tenon koivikkorannoilla kasvanut emäntä taas ihailee kaikkein kauneimpina valoisia koivuoutiaan, joissa päivä pääsee hivelemään puiden tyveäkin. Mutta siellä täällä jurovat tummat käkkyrämännyt ovat jo vikapaikkoja muuten kovin ihanan viheriässä tunturien koivurinteessä, ja Inarin mäntymetsästä hän kauhistuen pakenee takaisin valoisalle koivurannalleen, koska siellä "peetsit" olivat synkkiä ja mustia kuin viholliset ja seisoivat suurissa tiheissä tokissa niikuin "russat". Vanha leskimuorikin, Kristin Laiti, joka ypö yksinään hevosineen ja lehmineen ahertaa pikku talossaan Parssin kentällä pilviä hiipovan harmaan tunturin jalkain juurella, ihailee kovin "kaunista vaaraansa", jonka alarinnettä koivut koristavat. Inarin naiskansasta kuitenkin on suuri järvimaansa, suunnattomat aapansa ja pienet petäjämetsänsä kaikkein kauneimmuksia ihmisen asuinmaita. Etelän kuusikoissa kulkenut järvikansan nainen taas oikein ilomielin rientää kotimetsiinsä kiittäen hyvää Jumalaa, ettei tarvitse elää sellaisilla mailla eikä asua kaameissa kuusirotkoissa, joissa tuntuu niin kolkolta ja raskaalta, ettei tahdo jaksaa henkeään huokua.

Sillä naisihmisenkin on sentään kaikkein parhainta ja mieluisinta elää ja asua Lapinmaassa.

Lapin naisen käsitöitä

Pieni lapinkansa on, niin kauan kuin se on asustellut maailman takamailla, aina liikkunut omissa parseeleissaan. Se ei ole koskaan rukattanut turhuuden markkinoilla eikä tavoitellut uusia pukumalleja, vaan se on aina vaatettanut itsensä omaan vanhaan tapaansa, monissa polvissa edesmenneitten isien ja äitien hyviksi katsomiin kappaleisiin. Koreutta lappi on kyllä halunnut, jopa oikein kyllitellyt loistavissa väreissä, mutta itse se on aina keksinyt loistovärinsä sekä sommitellut ne sopivasti, eikä siinäkään asiassa juossut muiden jäljessä. Lappalainen on aina pitänyt itsensä kyllin hyvänä mestarina — tai oikeammin pitänyt ahkansa maailman parhaana parseelitaiturina, kotaräätälinä ja kotiompelijana sekä kaikin puolin Lapinmaan mestarina. Eikä lappalainen aivan väärässä olekaan, sillä lapinakka tyttärineen panee kokoon kaikki vaatteet, mitä koko kotakunta ja pirttikansa kaipaa, ja on seppä vielä paljoon muuhunkin. Nopsa pirttiemäntä ja kotaeukko kehrää, kutoo ja ompelee, muokkaa nahat, kuroo kengät, pistelee vanttuut sekä suoltaa kymmenin kyynärin paulaa ja vyötä.

Jo nuorena täytyy lapintyttären aloittaa opastuakseen oikein sepäksi sekä jaloksi lapinemännäksi. Viisi-, kuusitalvisetkin pikku sormet pannaan jo pitelemään sukkapuikkoja sekä tuhertamaan pientä vantutta, jossa kapea ranneraita korvaa koristetta. Ja siitä sitten alkaa pitkä taivallus. Kirjosuisen vanttuunkin, _hiervavattshan_, kudonnassa jo tarvitaan taitoa, vaikkeivät koristeet kovin monenlaisia olekaan; utsjokelainen koristaa vain kaitaisemmin, mutta värirakas inarilainen laskee koreutta leveämmin. Silti kyllä muutamat mestarikutojat sommittelevat omasta päästään yhä uusia hiervoja. Vanha Birit Lukkarikin Veätshagnjargassa rupesi jo nuorena sommittelemaan kuvia ja miettimään, montako silmää punaista ja sinistä pitää pistältää, ja miten kuvat sopisivat vanttuuseen. Sininen ja punainen valkoisella pohjalla onkin Lapin tavallinen vanttuun väri, vaikka Inarin värimestarit siihen lisäävät vielä viheriää, keltaista, mustaa, milloin mitäkin. Saattaahan värejä kyllä tuhlata, itsepä ne on laitettukin. Vanha lapinemäntä värjäsi lankansakin omilla taidoillaan, keräten rannoilta, metsistä ja kivienpinnalta ruohoja ja jäkäliä tahi lepänkuoriakin painaen niillä keltaista, punaista ja ruskeaa.

Suonirihman, _suodnan_, punominen on niinikään jo nuorten tyttöjen ensimmäisiä oppitöitä. Kuivatuista poron kinttu- ja selkäjänteistä tyttö riipii hampain hienoja kuituja, niin että hampaat kitisevät, mutta samalla pysyvät kauniina ja terveinä. Kuiduista sitten hampailla kiinni pitäen ja kämmenellä poskeaan vasten hiertäen tyttö punoo säiettä, punoo vielä polvellaankin sen sitkeäksi kaksinkertaiseksi rihmaksi. Paljon tytär saakin punoa, ja paljon lappalainen tarvitsee suonirihmaa, sillä kaikki nahkapukineet kengistä alkaen ommellaan suonella. Lapin naisella onkin aina mukana joko vanttuunkudin tai suonikimppu. Poropaimenessakin ollessaan tyttö keväisinä päivinä vain istuu ulkona hangella kutoen vantutta tai hiertäen suonta. Ahkerasta punomisesta on lapinnaisen arkitakin helma polvien kohdalta tavallisesti kovin kulunut, tai paistaa siinä iso paikka polvella jos toisellakin. Jotkut ahkerat pieniperheiset emännät ennättävät punoa rihmaa toisillekin. Angelin emäntäkin muuanna talvena riipi ja hierteli kaarasjokelaiselle suonia kymmenen kunturaa eli kymmenen poron kinttu- ja selkäsuonet, saaden joka kunturasta 25-30 rihmaa, joiden pituus oli kaksinkerroin hyppysistä olkapäähän (= 120 cm). Päivä kului kunturan punomiseen, ja puolitoista kruunua irtausi. Mutta suu siinä tahtoi loppua ja pilautua, kun yhtäpäätä piti suonia riipiä ja kastella.

Jo toisella kymmenellään tyttö joutuu käyttämään punomaansa suonirihmaa kenkien ja kintaiden ompelemiseen. Omaan pieneen jalkaansa hän saa ensi töikseen yrittää kuroa pehmeää heinäkenkää. Äiti vain leikkaa palaset poronkoipinahasta, neuvoo kokoonpanoa, ja kippuranokkainen kenkä rupeaa syntymään. Terävä äimä, suonta perässään vetäen, sukeltelee vain nahanreunojen lävitse, kun pieni kenkäseppä sormeensa pistetyllä nahkaisella _suorbma-goattella_ sitä työntelee. Myöhemmin pikku mestari saa jo leikatakin ja pistellä kenkiä ynnä kintaita nuoremmille sisaruksilleen sekä vähitellen oppia muitakin jalkinetöitä. Ja siinä taas on työmaa avoinna, sillä tunturienmaillakin tarvitaan monenlaisia jalkineita. Kovilla pakkasilla vetäistään jalkoihin poron kallonahasta tehdyt kallokkaat, pikku pakkasilla pannaan pehmeät, koipinahoista kurotut nutukkaat, ja suvisäillä astellaan lehmän- tai hylkeennahkaisissa karvakengissä. Mutta keväällä ja kesällä käytetään paljaita parkkinahkaisia vuotakenkiä. Ja eri kengillä on eri mallinsa. Inarilainenkin kuraisee koipikengän kymmenkunnasta palasesta sovittaen vielä saumoihin punaisen verkatereen. Tunturilainen kyllä tulee toimeen punatereettäkin, mutta hänen kenkäkoreutensa vaatii kapeata ruojuspuolta sekä pitkää kautoa ja matalaa kärkeä niinkuin tenolaisenkin kenkämalli, kun taas inarilaisen jalkineessa on ruojuspuoli avarampi, niin että kenkä hyvästi menee jalkaan, sopiipa vielä nilkkapuoleen heiniäkin. Mutta kun Utsjoen kaunotar tahtoo saada jalkaansa oikein sievän kirkkokepsuttimen, hän panee pohjan parkkinahasta, kaudon valkoisesta vasikan koipinahasta ja varren mustasta vasannahasta sekä vielä iskee saumoihin punaisen verkatereen.