Part 3

Vaikka Inarin järvissä oli kalaa kaikenlaista yltäkyllin, ei sitä entiselle kalamiehelle annettu, ellei hän ollut oikea pyytäjä. Piti tietää vanhojen hyvät tavat ja noudattaa niitä. Niinpä piti muistaa, ennenkuin nuotalle lähdettiin, kaapia kalan paistinvarras entisistä jätteistään aivan puhtaaksi, jos tahtoi saada verestä saalista. Sattui joskus asia unohtumaankin, niin että muori vasta järvellä äkkäsi: "Ukko, et muistanutkaan varrasta puhdistaa!" Eikä ollut muuta neuvoa kuin soutaa rantaan, juosta kaapimaan varras puhtaaksi, ja sitten vasta ruveta karistamaan nuottaa järveen. Hyvin tarkka ja varovainen piti olla kalansaanneiltaan. Vanha kalamies ei näyttänyt saalistaan vieraalle, eikä myös muistellut pyyntejään, ja jos vieras sattui huomaamaan saaliin, oli paras viskata kalain joukkoon puukko, ettei paha silmä panisi piloja. Jos tahtoi pitää kalaonnensa, ei ollut hyvä laskea saaliinsa päälukua, ei ainakaan kevätpyynnistä tultua. Eikä saanut koskaan panna kalaa kuivaan keittokattilaan, ja kaloja kattilasta ammennettaessa oli aina ensin kostealla kapustalla piirrettävä kaaraan risti. Vanhakansa kyllä tiesi kalaonnensa pysyvän, jos kalat pyydyksestä veneeseen viskattuina sattuivat käännähtämään uimukset pystyyn, samoin myös, jos ne keittokattilassa kellettelivät evät pystyssä, ja vielä, kun kapustan kärkeen jäi vaahtokierre.

Keittokattilaan inarilainen heti heitti saaliinsa parhaat, loput taas laittoi suolaan taikka kuivamaan. Varsinkin entiseen aikaan, kun suolaa oli kovin vähän, kuivattiin kaloja paljon. Haukea, ahventa, hartia, siikaa, mitä vain järvi antoi, laitettiin koshkkuelliksi. Kalat vain perattiin, isot viillettiin selästä halki ja pingoitettiin puutikuilla levälleen, pienemmät avattiin vatsapuolesta tahi leikattiin kyljittäin lävitse ja pikkuisimmista kiskaistiin vain suolet pois sekä pistettiin pyrstöpuoleen rassinreikä. Pikku vartaisiin ja rasseihin pujoteltuina kalat saivat kuivaa petäjän juurella ulkujen varassa tahi vartavastisissa arttukatoksissa, joita oli kaikilla vanhoilla lapinkentillä, vieläpä monilla Inarin kalastussaarillakin, hauskannäköisiä, patsailla seisovia, petäjänkuorista ja tuohista ladottuja kattosuojia. Sadoittain, monissa pitkissä riveissä, riippui isoa ja pientä kalaa katon alla, riippui viikonpäivät, parikin, kunnes kaikki joutuivat aittaan talven varaksi, isot kalat vitsanippuihin, _kiemortoksiin_, kytkettyinä, pienet koreihin sullottuina.

Mutta kallista suolaansa köyhä inarilainen käytti hyvin säästellen. Pienen, maahan istutetun kala-aittansa astioihin ja metsän maapurnuihin järveläinen suolasi kalansa, pannen tuohia peitoksi ja vielä kiviä painoksi. Mutta vähäsuolaisina kalat säilöissään kovin kesäytyivät. Samoin myöskin metsäluoveihin ja njolliin pyyntiretkillä kerätyt peurojen lihat ennättivät lahoa ja hapata haiseviksi makupaloiksi, ennenkuin niihin käytiin. Mutta pehmeäksi kesäytynyt kala oli inarilaisen mielestä väkevää ja herkullista sekä helpommin syötävää kuin kovasuolainen kala, jota saattoi purra vain jonkun palasen, ennenkuin jo alkoi janottaa. Koko kotakunnalle, pirtille ja lapinkentälle kala antoi väkevän henkensä, vieläpä parhaana aikana seurasi järvikansaa kirkkoonkin, niin että sielunpaimenkin, ainakin Hornborg, joskus sai aihetta huomauttaa saarnatuolista laumaansa:

— Te syötte niin väkeviä ruokia, että se tulee minun nokkaani.

Ennen, kun inarilaisella "ei ollut leipää, ei jauhoja, ei pernoita, ei maitoa, ei kahvia, eikä paljon suolaakaan", järvikansa eleli aivan omilla erämaan eväillään: vedenviljalla ja metsänviljalla ja poroelon viljalla. Hyvää metsänviljaa oli petäjäinenkin, jolla monet keitot suurustettiin. Tuoretta petäjänkuorta hienonnettiin kalakeittoon ja saatiin makeaa velliä, _peetshimälliä_, ja kuivattua petäjänkuorta survottiin sarviteräisellä petkeleellä, _norddomoksella_, suurimoiksi ja keitettiin suurimoista rasvaiseen kalaliemeen vielä makeampi paksu puuro, _vueijepeetshi_, rasvapetäjä. Ja kapakalaansa, jota oli tulen loisteessa paistanut mureaksi, lappalainen syödä karskutti keittojen ohella hyvänä ja ravitsevaisena leipänä. Hyvät kyllä olivat järvikansan metsälliset eväät, ja hyvin se jaksoikin, oli punaveristä ja pulleaposkista. Tenolaiset ja muut ylpeät naapurit kyllä moittivat järveläisiä likaisiksi ja keittoasioissaan epäsiisteiksi. Jotkut levittivät sellaistakin juorua, että inarilainen puhdistaa keittokattilansa ainoastaan kerran kolmessa vuodessa, arvellen vain:

— Ei tarvitse puhdistaa... eihän ruoka ruokaa pilaa.

Järvillään inarilainen liikkuu kolmilaitaisella veneellä, _käärbasilla_, soudellen. Se on omien veneseppien, _Musta-Yrjänän, Sammutjäyrin Hannun, Mikko Aikion_ tahi muidenkin rakentama, toista metriä leveä järvivene, joka äkkijyrkkänä keikauttaa ylpeän keulansa vedestä ylös. Matalan rotomaan sitkasta petäjää on täydenkuun aikana hakattu veneen laitalaudoiksi ja emäpuuksi, petäjän juurikäyristä hankittu keula- ja peräjatkot ja luonnonkäyristä petäjistä tahi petäjän oksista tai juurakoista katsottu kaaret, jotka vielä vanhaan tapaan on petäjäisillä nelikulmaisilla puunauloilla kiilaten isketty laitoihin. Ja vanhat vaarit vetelivät veneeseensä omatekoisen tervan, _biegga-bihkan_, tuulitervan, jota sopivalla säällä, tuulen puhuessa, oli pienessä pitkäkkäässä maakuopassa, turpeiden ja keskusten välissä korvennettu tervaisista juurakoista. Vuorokauden äijä oli "pihkahautaansa" kytöstänyt ja joikaillut ja saanut muutaman kannun paksua tervaa.

Ennenvanhainen Inarin mies osasi kyllä joiata yhtä hyvin kuin tunturilappalainenkin, vaikka elelikin vain köyhästi ja söi paljon kalaa. Moni mahtaa vieläkin lasketella komeita joikauksia, vaikka nuori väki on jo opastunut muihinkin lauluihin, ja hurskas tenolainen — joka kyllä salaisin puolin itsekin joikaa — kauhistuen nimittää joikauksia ryöttälauluiksi ja pirunvirsiksi sekä joikaamista suruttoman ihmisen pirunpalvelukseksi. "Mitäpä kun inarilainen... mahtaahan se pirunvirsiä", tenolainen halveksii. Mutta inarilainen vain joikaa, kun sen pään ottaa. Tunturien Pikku-Hannuakin hän kuvailee:

"Pikkuu-uu Hannuu-uu, niin niin niin niin, Pikkuu-uu Hannuu-uu, niin niin niin niin".

Ja Pikku-Niilaa:

"Pikku de-go Niila, nin nin nin nii, Pikku de-go Niila nin nin nin nii".

Jounin Kiilasta inarilainen saa joiun:

"Jouni-Niila-sa no, niin niin niin, Jouni-Niila-sa no, nin nin nii".

Suurta metsärosvoa, Menes-Jussaa, joka koko tunturimaailman poroja naaki, tappoi ja nylki ja söi, vanha lukkari ja Musta-Matti, Jussan käräjiltä palatessaan, alkoivat Karvaselän tunturituvalla joikastaa:

"Junna-i nen-gu, niin niin Junna, kaikkein pahinta rosvoa, niin niin niin-gu, Inarin ja Koutokeinon välille-gu palkisenki teki, joo, niin niin niin-gu, Junna-i nen-gu. Rauta-gu oli kaulassa-gu ja suolissa-gu suuri vanne-gu, niin niin Junna".

Kun Yrrin-Heikki komeasti ajeli huuliharppua soitellen, inarilainen katsoi, kummasteli ja rupesi ylpeätä ajomiestä joikaamaan:

"Yrrin-Heikki kun ajeli, niin niin niin niin, etupuolella meni hurraa, niin niin niin, itse Heikki ajoi perässä, ai jai jai jaa".

Mutta kun maisteri Forsman kulki runonkeräysmatkalla Inarin järvikylillä, niin Lusmaniemen Piettar Paadar puristi komean joikauksen, jota hän vieläkin, vuosikymmenien perästä, hyvillään muistelee:

"Na, härra oli Forsman, härra oli nannan nannaa, härra oli nannan nannaa, nappirinta härra, nannaa, saappaissa käveleskeli, nannan nannaa, mustatkengät narisivat, niin niin niin niin. Hammarfeestast oli tullut, nannan nannaa, ja dampskiipillä oli ajanut, niin niin niin niin, härra oli nannan nannaa".

Rikasta kauppasaksaansakin inarilainen uskaltaa ainakin selkäpuolella hiljalleen joikailla:

"Ransu de-go Ransu, niin nin nii, peeri de-go ruhtaid, niin nin nii. Ransu niinku Ransu, aivan niinkun rahoja, niin nin nii".

Mutta kun Lannanmaan mies asettuu Inarin järvimaille rehkimään ja pukee päälleen oudot Lapin parseelit, käyvät ne hänen hoidoissaan pian niin hullunnäköisiksi, että lapinmiestä oikein huvittaa, jopa siksi, että hän joutuu joikaustuulelle. Ja kohta järvikansa saa kuulla laulun lannanmiehestä, joka käyskentelee risaisissa, karvattomissa paltsarajoissa ja lapinkengät länttäisevät jaloissa, niin että pohja sivulla heilahtelee. Joikaus saattaa ukkopahasta muistella:

"Na, Lohilahti-ga joo-o, niin niin niin niin, Lapin-ga lakkikin joo-o, nejjän-gä-tuulenkin joo-o, Lapin-ga vilkkimet joo-o jalan-ga vieressä heiluvat-taa joo-o, Lapin-ga paltsarajat-taa joo-o, päälle-gä vääntää joo-o, pitäishän paltsarajat joo-o, päälle-gä vääntää joo-o".

Tenolaisia

Suuri Teno ajaa halki koko perimmän Lapin laajan tunturimaan. Lähtien Maanselän vedenjakaja-erämaista, Jäämeren ja Lannanmaan vesien rajaseuduilta, se taivaltaa Taka-Lappia neljättäkymmentä penikulmaa, kunnes päätyy suureen Jäämereen. Tunturien päivättömällä puolella, jota vain kesäyön auringon hiljainen punerrus sivelee ja talvisten taivaanvalkeoiden kumma loimu kohtaa, Tenon kaukaisimmat haarat, _Skietshem, Njuolas- ja Bauhtajoet_ sekä monilukuiset muut pienet alkupurot nuorekkaina kuohuvat, kunnes _Inari- ja Kaarasjokina_ yhtyvät valtavaksi _Dädnuksi_, Tenoksi. Päin pohjoista, kuin entisten noitien taikavirrat, käy jo alkupurojen veto, ja samoin sitten päätenokin miltei koko matkansa pitää pääsuuntanaan ilmojen pimeintä ja ankarinta puolta sekä kylmää Jäämerta. Ja kiire on pitkän erämaan juoksijalla. Sadoin kerroin se kiihtyy nopeaksi nivaksi, kymmenisti hyppelee kohisevana koskena ja pari, kolme kertaa kuohahtaa kiivaaksi äkäpäiseksi könkääksikin: Ala- ja Yläkönkäässä sekä Inarijoen kapeassa köngäskurussa. Äkäisiä mutkia virta heittelee, kahmaisten matkaansa kappaleen pehmeää hiekkatöyrää milloin Suomen rannasta, milloin Norjan maaemästä. Mutta kun joskus rannat kohoutuvat jyrkiksi koviksi kallioiksi, täytyy virran ähistä omassa uomassaan. Korkeat hiekkaiset rantatievat vartioivatkin melkein myötäänsä virran juoksua, useasti työntyen veden vaiheelle. Mutta monesti myöskin lukemattomat paljaslakiset vaarat yhtyvät rantavartioon, ja kerran itse pyhä Ailigastunturikin astuu erämaan vaeltajan vierelle. Nuvvuksessa sen jylhät ja jyrkät korkeudet käyvät kiipeemään heti virran ääreltä, ja Ailigasnjargassa tunturi kuuntelee kosken kuohuja aivan Lasse Pokan asuntokentän tauksilta, samalla kuin vastaista rantaa vallitsee korkea Kualssinjunni. Ihan vieriltä katselee Tenoa toinenkin pyhä tunturi, Utsjoensuun Ailigas, mutta Eliastshohka Veätshagnjargassa työntyy niin tuttavaksi, että kosken kuohut huuhtelevat sen kivisiä perusteita. Miltei pystyinä ponnahtavat Eliaan kalliopahdat kymmenien sylien korkeuteen, jylhinä ja harmaina tunturiväylän vartijoina. Mutta kaukaa kaikkien pienempäinsä takaa katsoo suuri Rastegaissa sekä muut Ruijan gaissat.

Mäntymetsien mailla Teno syntyy, koivuoutain valtamaita se kulkee pisimmät taipaleensa, ja alastomien kalliopahtojen katsoessa se katoaa Ruijanmereen, työntäen tummat saivovetensä Jäämeren suolaisiin vihreäharjäisiin aaltoihin. Ja koko erämaan matkansa se vaeltaa lappalaisten mailla. Tenolaiset asuvat tämän lapinvirran varrella.

Niinkuin Inarin suuret järvet ovat vetäneet äärilleen miltei kaikki inarilaiset ja kasvattaneet heistä rantamailla viihtyvän järvikansan, niin on valtava Tenokin kutsunut varsilleen enimmän osan Utsjoen lappalaisia, opastaen heidät toimekkaiksi jokirantalaisiksi. Jo silloin, kun inarilainen vaatimattomana ja omia aikojaan eleli järviensä piiloissa, utsjokelainen souteli ja aherteli Lapin suurella kulkuväylällä, tullen tuon tuostakin kosketuksiin liikkuvan maailman kanssa. Sillä Tenoa myöten kävi ennen, ja käy vieläkin, koko jokivarren matka sekä kesällä että talvella. Milloin mennään Maddajäyrin kirkkopaikalle, milloin Kaarasjoen suureen kirkonkylään, milloin lasketaan alas Ruijaa ja Jäämerta kohden ja taas takaisin. Se on Norjan puolenkin kulkuväylä. Iso Kaarasjokikin sitä monesti vaeltaa, ja Ruijan posti, tehdessään laajan tunturimaa-mutkan Kaarasjoen kautta Jäämereltä Jäämerelle, laskee ja sauvoo Tenoa aina Puolinakin kirkolle ja Suoppanjargaan asti. Silloin tällöin joku lantalainenkin joutuu vaeltamaan Taka-Lapin vanhaa valtaväylää.

Tenolainen, valtaväylän vanha vartiomies, onkin mielestään jo koko maailman viisas köyhän ja vähäpätöisen järvikansan rinnalla. Tshorgashnjargan noita kyllä pilkkajoiussaan soimasi utsjokelaisia "Otsjohka skoarre-muoddak'eiksi", Utsjoen kinnipeskeiksi, mutta tämä on tapahtunut jo niin vanhaan aikaan, ettei sitä enää kannata muistellakaan. Se oli ainakin jo silloin, "kun utsjokelaiset, vaikka olivatkin kristityitä ihmisiä, olivat vielä niin eksyneitä, etteivät käyttäneet paitaakaan" — enempää kuin muutkaan "eksyneet" lappalaiset. Mutta nyt Utsjoen lappalaiset ovat niinkuin kaikki muutkin kristityt ihmiset, jopa viisaammukset kaikista Taka-Lapin asukkaista, sellaisista kuin Kaarasjoen "ylpeät", Koutokeinon "vorraniibit" [veriveitset], Avjovaaran "gibmipollut" [kiimajoukot] ja Varenginniemen "tshermak kuhkemus ruovgad" [kermakat kauimpaa roukuvat], puhumattakaan Läijisvuonon tihkiturkkisista ja mädänneistä "jaaroista", jotka ovat kaikkein huiluimpia ihmisiä, sekä Porsangerin merilappalaisista, jotka kirkossakin papin parhaillaan toimiessa vain istuvat ja tuhnaavat ja jyrsivät kapakalaa keskustellen: "Juo lek dievdnasin? — Naa, im lek monnom, muhto aikum galle". [Joko olet käynyt Herran Ehtoollisella? — Naa, en ole käynyt, mutta aion kyllä.]

Tenolainen saattaa ylpeillä jo kielestäänkin. Inarilainen, pehmeän kielen sievästi haastaja, sanoo kyllä tenolaisen — ja tunturilappalaisen — puhuvan karkeankovasti ja kolinalla, ja utsjokelainen itsekin tietää, että "meidän kieli on raskas kieli", mutta "me puhumme oikeaa kieltä niinkuin täällä puhutaan", sillä "mii kiela lee dego girjest lee", meidän kieli on niinkuin kirjassa on. Utsjoen puhe on nimittäin hyvin samanlaista kuin lapinkielisissä kirjoissa enimmin käytetty Norjan-Lapin murre, utsjokelaiset "ei muuta kuin venyttävät vähän pitempään vain puhettaan". Jopa tenolainen pitää kieltään parempana darokieltäkin, norjaa, joka hänen mielestään on "keuha kiela". Siinä kun hänen tutkimustensa mukaan "on monta sanaa, jotka sanoo samaa... Ja se on otettu lapista ja suomesta... ja sentähden se on keuha kiela".

Muutenkin Tenon tarpojat ovat erilaista lapinrotua kuin Inarin järvien soutajat. Entiseen aikaan, 1750:n vaiheilla, merkittiin Utsjoen seurakunnan pieneen, muutama-kymmenlehtiseen kirkonkirja-vihkoseen viidettäkymmentä kotakuntaa. Siinä nähdään lukusorkkineen ja ripilläkäynti-merkkeineen enimmäkseen sukunimetöntä joukkoa: Pehrssonia, Påhlssonia, Nilssonia, Jonssonia, Aslakssonia, Klemetssonia, Mårtenssonia, Rasmussonia ja Olofssonia. Mutta on joukossa sentään joku sukunimellinenkin, kuten Guttorm, joka lienee saanut nimensä Guttorm-äijästä — vanhin kirkonkirjan Guttorm on Guttorm ja Pehr Olofssonin isä, 1662 syntynyt Olof Pehrsson Guttorrn. On kirjassa myöskin kuulu vanha lappi, Päiviö (Anders Pehrsson s. 1688), sekä muutamia muita vanhoja lapinsukuja, _Inger, Paut, Taita, Paavi,_ vielä _Pieti, Nicki ja Laitikin_. Melkein kaikki nämä entiset alkuasukas-suvut vanhoissa nimissään ovat jo Utsjoelta hävinneet, menneet Ruijaan, Kolttaankin ja muualle, tai muuten loppuneet. Mutta Guttormin jälkipahna on vieläkin pystyssä, jopa kaikkein lukuisimpana jokivartelaisten joukossa. Samoin Laidinkin perikunta asuu vielä vanhoja kenttiään levittäen sukupuutaan pitkin Tenoa, jopa Tenon toisellekin rannalle. Laidit kertovatkin esi-isänsä, "Laites-Aanundin", satoja vuosia sitten saapuneen Suomesta Kittilänmaasta tahi jostakin Suomen Laitilasta. Vanhimpana Laiti-ukkona nähdäänkin kirkonkirjoissa Anund Niilanpoika, joka on syntynyt 1688. Mutta hävinneiden sukujen ja nimien tilalle on noussut uusia sukuja, ja entiset nimettömät isänsä-pojat ovat ansainneet ja saaneet sukunimen. Muuan, 1675 syntynyt Pehr Pehrsson, "Pieras-Piera", veisaili kirkossa itselleen ja jälkeläisilleen sukunimen Klockare, _Lukkari_, jopa niin vahvasti, että Lukkareita elää vieläkin Utsjoella. Veätshagjoen suussa on vanha, 5-6-taloinen Lukkarikylä useine Lukkareineen, ja seurakunnan hiljakkoin kuollut, yli 80-vuotias edelläveisaaja, Jousep Lukkari, oli vanhan Pieras-Pieran ansaitseman nimen ja viran pitäjä. Muuan toinen Pieras-Piera, syntynyt 1713, paukutti Lapin katekeetta-koulumestarina niin voimallisesti, että sai papin kirjoihin _Katekeetta_-nimen, joka on pysynyt jälkimiehillä aina näihin asti, viidenteen, kuudenteen polveen. Monet nimettömät saivat myöhemmin sukunimen asuinpaikkansa mukaan. Niinpä eräs _Outakoskelle_ asettunut Pieras-Piera, syntynyt 1725, ristittiin Outakoskeksi, kun taas hänen pojastaan, Pieras-Klemmasta, joka siirtyi ylemmäksi Nillukan rantakentälle, syntyi _Nillukoita_. Mutta toisen pojan, Pieras-Niilan, perillisestä, Karigasjoen seuduille asettuneesta Niilas-Uulasta, kasvei Niittyvuopioiden joukkokunta. Nuorgamin kotamaalla asuva kalalappi sai nimekseen _Nuorgan_ (Norgan, Nuorgam). Toisia sukuja sekä nimiä saapui Inarista, Ruijasta ja Ruotsista. Ruijasta tuli varsinkin poromiehiä, Inarista asteli _Aikio, Paltto, Valle, Sauva, Mattus ja Morottajakin_, ja Ruotsin-Lapista kerrotaan koituneen vanhan _Pokka_-ukon, jonka viimeinen jälkimies elää vielä Lasse-Pokkana Ailigasnjargassa. Porsangerista sanotaan jutaneen _Vestin_, jota vielä tavataan Tenolla, ja samalta Jäämeren vuonolta polveutui lantalaisrotuinen _Porsanger_-ukkokin, Pieras-Klemma, joka jätti jälkeensä koko pahnan Porsangereita.

Onpa Tenon mailla muutaman papinkin jälkijoukkoa, ja tunturien hengessä on sielunpaimenesta lähtenyt haara, saadessaan yhä ja yhä uutta lapin verta, paisunut monikymmensieluiseksi lapinsuvuksi. Suuri tokka "Heugmanneja" sai alkunsa entisen papin David Högmanin ja Maria Garvolian pojasta, nimismies Högmanista, joka jäi lapineläjäksi. Utsjoen ensimmäisen papin, Anders Hellanderin sukulainen, joku rakennusmestari Anders Abram Hellander, maatui emäntänsä, Sofia Ekengrenin, kanssa kokonaan Lappiin, ja heistä juontuu Tenon Helanderien monipäinen sukukunta. Mutta Holmbergien sukujuurta eivät papin kirjat täysin selvittele. Sen vain, että Nuorganin Mihkelin tytär, Birit, "Mikku-Bigga", joka meni emännäksi Inarista tulleelle Sauvan Andaras-Jussalle, "Kontti-Hannulle", on ensimmäisen Holmbergin äiti, mutta isästä ei ole tietoa. Tämä Johan Vilhelm Holmberg eli sitten Nuorgamissa seksmannina niinkuin isäpuolikin, vieläpä lisäksi porvarina. [Tenolla kerrottu tarina, että Holmbergit olisivat kirkkoherra Stjerncreutzin jälkeläisiä, ei ole tosi. Miggu-Biggan poika, J.W. Holmberg, on syntynyt 1820, ja Stjerncreutz, s. 1809, tuli Utsjoelle papiksi vasta 1845.]

Näin on suuren Tenon satapäisessä kansassa sekä lapin- että lannanverta monikertaan sekaisin seulottuna ja saatuna joka ilmansuunnalta, pappeja, inarilaisia ja tunturilappalaisia myöten.

Mutta monissa paikoissa Tenolla on jo ennen nykyisten eläjien tuloa asunut toista kansaa. Niinpä Lukkarpaikankin törmillä, Valjasjoen lähellä, on useita entisten asujainten kotasijoja. Vanhat ovat muistelleet, että lapinsukua, "selviä lappalaisia", on siinä ennen asustellut, ja "siitä on ainakin kaksisataa vuotta". Sitten vasta "oikea ihmissuku" saapui paikalle, ensinnä joku Jooreppi-äijä, joka asui jonkin aikaa turvekodassa, kunnes muutti Ruijan puolelle, ja sen jälkeen Sammel-ukko, joka rakensi paikalle hirsikömmänän. Tämän hävittyä tuli viimein Guttormin lukkari Oula vallaten koko kentän omiin nimiinsä. Samoja selviä lappalaisia lienee asunut muissakin vanhoissa autiokentissä ja kotasijoissa, mutta muutamista "ei tiijä muut kuin Jumala", minkälainen äijä missäkin kentässä on möyrinyt, ennenkuin se on saanut oikeat eläjänsä. Ei tiedetä, kuka on Laitinkaan kentän laidassa asustellut, mutta kotasijoja siinä vain on. Oli kyllä kerran, kun Laiti-ukko kuokki peltotilkkuansa, outo mies tullut unissa torumaan, että rupesit hänen taloaan hävittämään, ja toisen kerran taas Laitin tyttö oli hilloja poimiessaan nähnyt ruskean, "tervalla kuivatun" ruumisarkun, joka kuitenkin yhtäkkiä oli hävinnyt. Mutta Gaavan talon lähellä olevan Kivikosken vanhan kotasijan entinen eläjä oli kerran valkoisena vaarina tullut Uula Helanderille unissa muistelemaan, että hänen nimensä on Kirkas ja hänet on vainolainen polttanut kotineen kaikkineen. Nuorgamin muinaisilla kotasijoilla kerrotaan vanhaan aikaan asustelleen Vuoinga-Erkin, ja Nuvvuksen tienoilla oli majaillut entinen Stuorra-Jouni, iso ja peloton lapinäijä, joka kerran oli sivakoilla laskea huijauttanut Tsihkagurraa myöten Ailigastunturin harjalta alas Tenolle, niin että suksenjäljet vieläkin näkyvät kurussa. Ankaraa vauhtia Jouni oli luikunut, väliin jalkapuolellakin seisten ja vain keskimyötäleen suuressa luokassa hätääntyen, niin että kalliossa yhäkin tuntuu musta jälki. Ruijan puolelle, Iikkajoelle, sivakka-lappi oli sitten lähtenyt ja kaatanut siellä niin suuren petäjän, että sen rungosta oli tullut talo, oksista suuria sahatukkia, oksain oksista hirsiä, oksain oksain oksista veneen emäpuita ja niiden oksista veneen perä- ja kokkapuita sekä niiden oksista veneen kaaria. Ruijassa sanotaan Jouni-äijän sukua tänäänkin asuvan, ja Ailigasnjargan luona Kualssinjunnin rinteellä kasvaa vielä toinen Stuorra-Jounin suurpetäjä, joka on tyvestä ympäri mitattuna puolikolmatta Lasse Pokan syltä.

Stuorra-Jounit ja Vuoinga-Eerikit ja muut vanhat lapit ovat Tenolta hävinneet, ja uutta lappia on tullut vanhoille kentille. Pitkin koko Tenoa asukkaita onkin aina vähän päästä, alkaen Inarijoen Angelista, jonka sekarotuiset, Enontekiön Peltovuoman sekä Koutokeinon kautta saapuneen Lanton Jussan jälkeläiset, Eirat ja Lantot, mieleltään ja kieleltään lukeutuvat tenolaisiin, vaikka nimi onkin Inarin papin papereissa. Mutta vasta Utsjoen rajalta alkaa oikeiden tenoihmisten valtakunta, ja ensimmäisenä on vastassa muuan vanhan Laiti-suvun jälkimies, vaikka muita Laiteja tavataan vasta alempana, Parssissa, Nuvvuksessa sekä Utsjoen suun alapuolella, Kamnjargassa, missä Laidit askaroivat jo ainakin viidennessä polvessa. Laites-Aanundin pojanpoika, 1756 syntynyt Mahti-Aanund, oli siihen nostanut kotansa ja samalla kentällä oli sitten asunut ja kalastellut Aanundin poika Hans, ja Hansin poika Hans, ja siinä edelleen elävät Hansin pojat Hans ja Uula perillisineen. Mutta vanhan Mahti-Aanundin veljen, Mahti-Sammelin, jälkimiehet menivät ylöskäsin Parssiin ja Nuvvukseen Tenoa kansoittamaan. Ja Laiteja asuu Tenon mailla, Suomen puolella, nykyään neljäkymmentä henkeä. Sitten on kullakin sukukunnalla oma vanha valtapiirinsä. Niinpä Outakoskien jälkeläisten Niittyvuopioiden rantamaa ulottuu Kuoppanivasta Kangasniemen ohitse alas aina Kaarasjoen suun vanhaan Uulas-Uulaan asti ja käsittää heidän väkensä kolmattakymmentä sielua. Helanderien hallussa taas on koko jokiranta Utsjoen suusta ylös Paadukseen saakka, onpa pari ukkoa sauvonut vielä ylemmäksi, Rovasuvantoon ja Iskuraksen äärelle, kansoittaen Suomen rannan lähes 70:llä jäsenellään, lisäksi vielä antaen sukua Norjan puolelle. Yli kolmikymmenlukuisen Lukkari-suvun vanha kotimaa on Lukkarikylä Veätshagnjargassa, ja siitä on joku Lukkari kohonnut ylemmäksikin jokivarrelle, muuan Utsjoen suun seuduille ja muuan aina Piessjoen suulle. Porsangerien pääpaikkana on Akkukoski, josta he ovat saaneet Tenon rannoille puoliväliin neljättäkymmentä isoa ja pientä Porsangeria, ja Guttormeja on pitkin jokivartta Lukkarpaikassa, Nuvvuksessa, Paaduksessa sekä Utsjoen suun alapuolella parissa, kolmessa rantakentässä, aina Ala-Jalvessa asti niin runsaasti, että heidän nimissään on yli 70 sielua. Holmbergejä on vain kolmattakymmentä ja heidän kotiseutunaan ja asuinmaanaan on Suomen pohjoisin kylä, Nuorgam, Puoltoakin kirkonkylän naapuri. Katekeetoilla, kirkonmiehen jälkeläisillä, on asuntona Talvadaksen vanha kirkonpaikka, ja tämännimisiä utsjokelaisia on vain kuusi henkeä. Inarin lähtöiset Paltot, kuusi, seitsemän perhettä, asuvat enimmäkseen köyhinä muukalaisina, nelikymmenlukuisena väkenä muiden joukossa siellä täällä pitkin rantaa Uulas-Uulasta alaskäsin. Ruijalaisen jälkimies, Vest, elää perheineen Rovasuvannossa ja muuan vanhan Norganin jälkeläinen asuu Nuorgamin kylän yläpuolella. Högmanit eivät kuulu tenolaisiin, vaan he elelevät entisillä maillaan Utsjoen "sisällä" Jomppalassa, eikä Maddajäyrin pappilan kirjoissa ole koko vanhan papin pahnaa enempää kuin toistakymmentä ihmistä, koska poromiehiksi muuttuneet Högmanit ovat muuttaneet muualle. Utsjoen latvoilla ja latvavesillä asustaa Inarista tulleiden Alkioidenkin jälkijoukko nelikymmenisenä järvikansana.

Tenon korkeat karut rantatörmät eivät kyllä juuri ole aiotut ihmisten, ei lappalaistenkaan, asuinsijoiksi. Mutta sinne tänne mutkapaikkoihin, rantavaarojen ja luokkien vierille, joki on luonut matalahkoja tasamaita ja kuolpanoita, ja monilukuiset, penikulman, parin kolmen pituiset pienet tunturijoet, jotka iloisesti kohisten laskettelevat jyrkkiä myötäleitään, ovat suupuoleensa rakennelleet ja tasoitelleet kuin vartavastisia asuntokenttiä, jopa muutamat, niinkuin isohko Karigasjoki, luoneet suuren sievän suistomaankin.

Vähään tyytyvä lappalainen on omistellut parhaita rantapaikkoja sekä raajinut niihin asuinsijansa. Ja vähän pyytävälle on annettu paljon: edessä rantatöyrään alla on komea kohiseva koski, vieressä pieni soliseva tunturipuro, ympärillä matalien tunturikoivujen viheriä metsistö ja takana taivaita hipova tunturi, jonka laelta saa katsella koko tenolaisten valtakuntaa sekä Tenon takaista erämaata, missä kymmenet ylpeät gaissat pitävät isännyyttä. Mutta laajojen järviensä ja jänkiensä hengessä asuva inarilainen ei kyllä ihaile tenolaisen tunturimaata. "Se on ruma maa", Inarin ukko saattaa paneskella, "se on joka paikasta yhtä rumaa... ei ole muuta kuin tuntureita... vaaratkin niin jyrkkiä, ettei pääse tuntureihinkaan... Kauniimpi paljon on Inari".

Reppänäkattoinen, koivunrisu-permantoinen turvekota oli tenolaisenkin entisaikaisia asumuksia, ja vieläkin joku alokas pyrkiessään hirsipirtin isännäksi viettää vaihtovuotensa pienessä turvegammissa, joka kyllä on jo saanut lämmityslaitoksen nurkkaansa sekä lasi-ikkunan seinään ynnä laudoista ladotun lattian. Pienenlainen on tenomiehen pirttikin ja lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan ulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltuessa kintereillä aina peräseinään asti. Vanhat pirtit ovat vain matalia lapintupia, joiden tuohilla tiivistetty, turvemättäillä peitetty vesikatto on samalla lämpöisenä kattona, ja ovinurkkaan on kasattu harmaa lapintakka. Mutta uusien pirttien mestarit — tenolaiset ovat melkein järjestään omia rakennusmestareitaan — ovat jo paljon suurellisempia. Rakennus on nostettu entistä korkeammaksi, niin että pirtin yläpuolelle on saatu lisähuone, useinkin makuusuojana käytetty _lohta_, mihin päätyikkuna antaa valoa. Ovinurkasta kiipaistaan lohtaan pystyjä lautarappusia myöten, ja laudoista ladottu, yksinkertainen lohdanlattia on samalla pirtin välikattona. Vesikattona on edelleenkin lämpöisen pitävä tuohiturvekatto, joka kesäisin kukkii ja vihannoi kuin paras nurmikenttä, tehden koivikosta pilkoittavan pikku majan oikein mieluisen näköiseksi. Lapin vanhasta takasta moni tenolainen on jo luopunut ja tuonut Ruijasta pirttinsä peränurkkaan rautaisen uunin, mikä sukkelaan keittää ja paistaa ja antaa äkkiä kovan lämpöisen, mutta yhtä nopeasti sen lopettaakin. Talvella tammipakkasessakin on Tenon ukon rautauuni-pirtissä illalla hiottava lämmin, niin että saattaa ohuissakin vaatteissa oleskella, mutta aamulla jo peskeihinkin kääriytynyt lapinäijä tuntee pikku hytinää. Ankara lämmin on yön aikana painunut joskus pakkasasteiksi. Sillä vähäinen rautakamiina on pian huokunut lämpöisensä, pirtin ohuet, hatarahkot seinät eivät jaksa pitää pakkasta ulkona, ovi on hatara, ja ikkunoissa on useinkin vain yksinkertainen jäätynyt lasiruutu.

Uuden pirttirakennuksensa oven suojaksi tenomies on tavallisesti saanut laudoista kyhätyn eteisen, ja pirtin perässä on vielä pieni kamari, oikein tiiliuunilla lämmitettävä. Onpa joku rikas mies päässyt parin, kolmenkin kamarin, vieläpä maalitalon herraksi, niinkuin Hans Laiti Karnnjargassa ja Fredrik Holmberg Nuorgamissa.

Kentän laidassa joen äyräällä tahi rantavaaran alla ovat talon ulkohuonerakennukset, aitat, navetta, sautsapuore, niinkuin talossa ainakin. Sautsapuore on usein lyöty turpeista, joskus navettakin, ja vanhat hauskat nelijalkaiset lapinaitat, jotka vielä Inarin järvillä entisillään seisoa tönöttävät, ovat täällä asettuneet maahan tai ainakin laskeutuneet matalammille jaloille.

Tenolaisen pihamaalla, vastapäätä pirtin ovea, pitää olla talon polttopuuvarasto. Lastukon, _muorrarändegis_, ääressä, toistensa nojalle pystyyn ladottuina, on iso röykkiö käkkyräisiä koivurankoja, jalastukolla on kirves sekä hakkuupölkky, niin että tarvittaessa aina voidaan pystypuista pilkkoa polttopuita. Tunturikoivuista talo sentään saa lämmitys- ja keittopuunsa, mutta rakennuspetäjänsä tenomiehen pitää hakata ja lautata valtion metsästä, kaukaa Inarijoen varrelta. Omien tunturien alarinteiden muutamiin petäjänkäkkyröihin ei utsjokelaisen ole lupa kirveellään koskea, vaan pahainenkin männynkärväs saa Utsjoen matalissa koivumetsissä rehennellä sen kuin jaksaa. Ankara ilmanlaatu kyllä pitelee mäntyparkaa niin kovilla, ettei se paljoon kykene, eikä koskaan täytä aikapetäjän mittaa.

Teno on rantakansansa, paitsi viljava kalakaukalo, myös hyvä kulkukeino, ja vene, _vanas_, on rantalaisen paras kesäinen liikeneuvo. Harvoin tenolainen viitsii lähteä jalkaisin juoksemaan lyhyttäkään rantapalasta. Veneellään hän vain laskettelee keskijokea myötävirtaan, pahimmissa koskissa sauvoimilla kulkua pidätellen, ja veneellä taas nousee vastavirtaan sauvoen pitkin rantapuolia. Köyhä tenolainen, joka ei talvella ole jaksanut hankkia kylliksi kesävaroja, saa joskus sadoin kilometrin jutaa virtaansa ylös ja alas, noutaakseen muutamaisen kalliin jauhosäkin Ala-Tenolta, Suoppanjargan Tapiolta, tahi ylhäältä Kaarasjoen kauppiailta. Kesäkuivan aikana suuri Teno on kovin matala sekä lukemattomien virran ajamien hiekkasärkkien, fierramien, poikittelema, niin että kulkija saa alituisesti luovia rannalta toiselle ja tuon tuostakin tarttua sauvoimeen veneen puuttuessa hiekkasärkkään. Mutta keväällä, kun pitkä talvi on viimeinkin voitettu ja jäät suurella rytinällä siinä toukokuun lopulla ajettu alas [Tenon jäidenlähtö tapahtui 1924 27.5; 1918 24.5; 1910 12.5; 1909 3.6; 1908 29.5; 1905 8.5. Levojoen tunturituvan päiväkirjasta], Tenon pohjasärkät eivät tunnu. Kun kaikki rantapurot täysin sylin kaatavat kevätvesiään, kuohahtaa tunturimaan virta joskus kolme, neljäkin syltä yli määränsä, käyden toisinaan uhkaamaan rantavartioitaankin, huuhtelemaan Uulas-Uulan seinänvierustoita sekä viruttelemaan Uulas-Uulas-Uulan pirtin permantoa tahi ahdistelemaan Talvadaksen taloja. Viimeisten villivetten matkassa, kun virta on vähän tyyntynyt, Norjan puolen lappalainen laskettelee ylpeästi suurella puulautallaan alas Tenon suulle, Taanaan, myymään alastomien kalliorantojen asukkaille kalliita poltto- ja rakennuspuita. Joskus on Suomen puolen ukkokin ruijalaisen renkimiehenä samassa matkassa, ja veneellä miehet sitten ponnistelevat takaisin.

Veneensä tenomies rakentaa virtansa mukaisen: pitkän ja kapean sukkulaisen, joka helposti ui sekä myötä- että vastavirtaan ja keveästi pujahtelee kovissakin koskissa kivien lomitse. Tavallisen veneen pituus on 7-8 metriä, leveys 80-90 cm, ja syvyyttä on vain 30-35 cm. Kolmilaitaiseksi on vene rakennettu, Inarijoen rantapetäjistä on sahattu sen laudat, kaaret katkottu kotikoivuista, ja oman rannan tervalla sekä omilla poronkarvoilla tiivistetty sen saumat. Monet rantamiehet osaavatkin itse valmistaa veneensä, mutta parhaita venemestareita on _Fredrik Högman_, Utsjoen Jomppalan seppä, joka ennen on omassa pajassaan joskus nakutellut venenaulatkin. _Erkki Katekeetta_ Talvadaksessa myös veistää veneitä, samoin _Jousep Laiti_ Veätshagnjargassa, onpa Tortti-Jousepkin, Laiteja hänkin, entisen torttimestarin poika Parssista, yrittänyt laatia alusta. Ainakin muuan parisylinen purtilo, jota saattaisi kanniskella selässään tunturijärvestä toiseen, on Parssin vanhallapojalla ollut tekeillä jo kolmattakymmentä vuotta, keskeneräisenä vieläkin sekä harmaana ja aidastuneena. Mutta oikein vanhaan aikaan oli jossakin Utsjoen suupuolessa tehty veneitä neulomalla. Puunjuurista oli vain värttinällä, _snaldulla_, punottu säiettä, jolla veneen laidat oli vetäisty kokoon.

Moni tenolainen oppi tunturimiesten tavoin jo aikoinaan poromieheksikin. Tunturilaisilta jokimies sai poroja sekä poronhoitotaidon, hankkien siten hyvän lisän pieneen omaisuuteensa ja keittokattilaansa. Usea kalanpyytäjä onnistui pyytämään rikkaan poroäijän tyttären emännäkseen, vieläpä tyttären turvissa ison joukon äijän eloakin hyväksi aluksi omalle karjalleen, jota sitten omin neuvoinsa rupesi hoitamaan ja kartuttamaan. Poroja omistavat tenolaiset ovatkin aina olleet koko rantakansan rikkaammuksia, niinkuin Niittyvuopion veljeksetkin Kangasniemen kentällä ja Kaarasjoen suulla sekä Rasmuksen ukko Talvadaksessa.