Part 4

Toimeen tuleva tenomies ajaa rukatti komeasti porolla. Eikä entiseen aikaan koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta. Vasta viitisenkymmentä vuotta takaperin Nuorgamin porvari Holmberg, Mikku-Biggan poika, toi Kittilän Välimaasta ensimmäisen hevosen, yhdeksäkorttelisen punaruunan koko seudun kummaksi, ja Puolinakin porvari Skanke hankki toisen. Mutta useat ukot, joilla ei ollut poroja eikä hevosta, ajella julkistivat vain _sonnilla_ — ja monet miehet ajavat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta sonnin kaulaan ja ajohihnapari — tai vain yksi hihna — pujotettiin kuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä ohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinkin kiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut muuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta. Kirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla ohjaillen sarvipäätä rouvan kenottaessa perässä. Edelläveisaajakin, Veätshagnjargan Jousep Lukkari, ajeli pullilla, ja joskus kirkonmiehet saattoivat väkäisillä judoillaan peräkkäin mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen Puolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina Taanassa ja Uuniemessä asti. Samoin myöskin monet Norjan Puolinakin ukot käyttivät sonnia vetojuhtanaan, ja Inarissa ainakin Tepsellin äijä ajeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon, niin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai palata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.

Ruijanrannan markkinoille Utsjoki ajoikin monet kerrat talvessa sekä pororaidoilla että sonnipeleissä. Tenomiehet laskettelivat poroillaan yli tunturien Kaarasjoen kautta _Porsangeriin_ Lemminvuonoon tahi vielä etemmäksi _Alattioon_ ja Bossekoppaan, tahi suuntasivat kulkunsa pitkin Tenoa jokisuulle Taanaan. Mutta kaikkein ahkerimmin ja suurimmalla kansanpaljoudella ajettiin _Stuorravuodnaan_, Isoon vuonoon. Siellä Varenginvuonon perässä, eteläisen lahden pohjukassa, pidettiin entisaikaan joulun edellä suuret Jäämeren maiden markkinat, joille kokoontui lapinkansaa, paitsi Ruijan rannoilta, Utsjokea, Inaria, Kaarasjokea, Koutokeinoa, Enontekiötä, Kaaressuvantoa, Muoniota, Kittilää ja Sodankylää myöten. Tunturikansa tuli pororaidoissa, rikkaat Ruijan kauppasaksat saapuivat hevosilla helkytellen, ja tenomiehet ajoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin oli koko raito. Navettajutoineen saattoi siinä hääriä Rovasuvannon Piennas-äijä sekä Kuoppanivan ukko ja Piessjoen Hansi-Uula ynnä Äimäjoen Piettar Helander, käppelehtipä joukossa vielä Uulas-Uula, joka kerran oli rinnustellut länsmannin kanssa, jopa pitkä Piittus-Pierakin, joka kerran oli tapellut itse kirkkoherran kanssa. Mutta jos Tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen tai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille sekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta, kunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse yritettäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa tielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen. Mutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät hevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä tekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas nulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat koko keinon mustaksi.

Porontaljoja, kallo- ja koipinahkoja, suonia, lihoja sekä juustoja, verivatsoja ja maitotshalmaksia, peskejä, lapinkenkiä, eläviä porojakin, sivakoita, ajo- ja raitoahkioita, vasikannahkoja, metsänelukkain turkiksia, riekkoja ja jäniksiä, kenkäheiniä ja lattialuutiakin oli markkinamiehillä myytävänä. Ruijan kauppamiehillä taas oli omat tavaransa: Norjan ja Venäjän jauhot, ryynit ja suolat, tupakat, kahvit ja traanit, lisäksi monenlaisia merikaloja ladottuina seinävieret täyteen niinkuin halot pinoon, vielä valtavat kasat kuivia kalanpääkiestoja. Näihin merimaan tavaroihin vaihtuivat tunturimaan tuotteet, sillä näitä kaikkia kalanpyytäjä ja poromies tarvitsi kotoisen ruokahoitonsa täytteeksi. Tarvitsi kylmien maiden mies vielä kovat annokset viinaakin, joka pahassa pakkasessa piti miehen lämpöisenä, antaen vielä hyvän mielen ja erinomaisen joikausluonnon. Jo markkinasiljolla tunturi- ja jokikansa eli hyvässä nousussa ajellen poroilla ja sonneilla edestakaisin iloisesti joikaillen. Itse pitäjän pääpaimenkin saattoi täällä karistaa pois papillisuutensa ja todistaa: "Utsjoella mie olen kirkkoherra, mutta täällä niinkuin muutkin ihmiset". Ja niin sitten olikin.

Hyvällä tuulella ja mieluista lämmintä tuntien markkinakansa lähti ajelemaan kotikenttiä kohden. Jo monen neljänneksen päästä kuului pitkin Tenoa porokellojen pouke ja iloisten äijien juorotus:

"... joi joi joi joo, joi joi joi joi joo..."

Ja kun matkue saapui lähemmäksi, erottui jo tenomiehen joikaileminen:

"Pieras-Piera-aa jo go, lollol lollo, Pieras-Piera-aa jo go, lollol lollo".

Tahi kuului Koutokeinon "veriveitsien" mainelaulu:

"Naa, Koutokeino, niin niin niin niin, vuoi, te veriveitset, niin niin niin niin".

Sitten kuului joen keinolla joku juorottavan:

"Länsmanni nyt Hiegga, nu nu nu goo, saaminieidain go, lu lu lu goo, kultakoppana on, nu nu nu goo".

Kirkkaana kuutamoiltana oli Tenon rantakansasta hyvin hauskaa seisoa korkealla töyräällään katsomassa, kun markkinakansan pitkät raidot alhaalla joenuomaa myöten jutivat ohitse. Sen mukana yksinäiselle lapinmiehelle tuli kuin tuulahdus tuonnempaa iloisesta maailman menosta. Hyvin kauniisti helkyttelivät monilukuiset kulkuset ja tiuvut, jääkin toisinaan pitkään ulvahteli joukkoon, porojen sorkat naksuivat ja sarvet keikkuivat, ja lumiset rannat sekä valkeat tunturit kajahtelivat, kun jutava lappi komeasti joikaili:

"Oulas-Oula go, lei lei lei lee, lei jo niinkuin heinäkäärö go, lei lei lei lee, ja go takka go oli selässä, niinkuin heinäkäärö go, lei lei lei lee".

Kauan Tenon rantakansa seisoi ja kuunteli, ja mieli paloi samaan joukkoon. Vasta sitten katsoja siirtyi pikku pirttiinsä, kun raito oli kadonnut niemen taakse ja kuului enää vain kaukainen:

"... lei lei lei lee".

Tenomies Kalamiehenä

Kala on vetänyt lappalaisen Tenolle, kala vieläkin häntä parhaasta päästä elättää ja kaikkein parhaiten _luossa_, lohi. Lohta onkin Tenossa ollut kautta maailman aikojen. Tenon puhtaat tuntunvirrat ovat aina olleet lohen mielivesiä. Jäämeren kirkkaassa suolavedessä lohi helposti tuntee Tenon tumman, raittiista tuntureista eikä mistään turmiollisista jängistä tulevan saivoveden ja lähtee sitä noudattamaan. Koko kesän lohi jutaa Jäämerestä ylös joen latvoja kohden, nousten Inarijokea aina Angelin yläpuolelle sekä Kaarasjokea ainakin Jiesjoen yhtymille. Keväällä jo heti tulvan aikana, joskus toukokuun loppupäivistä alkaen, lohi on matkalla kesävesilleen, ja sitten pitkin suvea, kun vesi vähänkään nousee, Tenon taivaltaja myös nousee, levähdellen vain nivojen ja koskien kivikoloissa. Yhä ja yhä vain suolaisen veden vaeltajain pitää jutaa makeisiin maavesiin aina elokuuhun asti, kaikkein ahkerimmin kesä- ja heinäkuun vaiheilla. Mutta sitten taas syksyllä alkaa kesämajoilta muutto kovasuolaisille talvivesille Jäämereen. Lokakuulla lohet jo laskettelevat alas myötävirtaa, yöllä ollen kutupuuhissa, päivällä menossa. Muutamat kalat kyllä ovat niin hitaita toimissaan ja niin hyvästyneet kesäoloihinsa, etteivät ennätä muiden muuttomiesten mukaan, vaan jäävät Tenoon koko talveksi ja vasta keväällä rupeavat luikumaan alas, ollen kumminkin sitten taas jo kesän mittaan toisten matkassa yrittelemässä ylöspäin. Sellaiset aikaansa seuraamattomat talvikot, _vuorrut_, ovat pyydykseen joutuessaan hyvin laihoja ja huonoja, eikä niistä pyytäjä paljon kostu. Jotkut lohet taas ovat niin päättömiä, että syksyllä, kun Tenon kesävieraat oikeassa järjestyksessä ovat alamatkallaan, täysissä tosissaan nousta hoseltavat ylöspäin. Tällaiset syksynnousijat, _tsuentsät_, ovatkin vain mahoja kummittelijoita, joista ei kenellekään ole suurta lukua, vaikka tsuentsä onkin hyvin lihava ja rasvainen kala.

Mutta Tenon oikea kesälohi on kumminkin kaikkein paras kala. Se on niin makeaa ja rasvaista, että se hyvin pitää miehen kylläisenä ja sulana pakkasellakin. Eikä missään ole, koko Teno sen kyllä tietää, parempaa lohta. Taanankin kauppamies, Niilas Hansen, joka tunnetaan koko Norjassa ja joka tuntee koko Norjan, on sanonut, että Taanan luossa on parasta koko maailmassa, vaikka Norjassa on paljon jokia ja maailmassa on paljon lohia. Vain inarilainen pitää omaa järvikalaansa parempana, sillä se ei janota, vaikka sitä söisi paljonkin. Mutta jos Inarin ukko pistää palasenkin Dädnun luossaa, rupeaa häntä heti janottamaan.

Tenolaista ei kyllä luossansa liikoja janota, vaan hän pyytää ja syö sitä niin paljon kuin saa. Keväällä, heti kun jäät ovat paenneet ja sameat villivedet vielä ovat vallassaan, rantalainen käy ajoverkoillaan, _kulkutusverkoillaan_, vetämään tuoretta kalaa talvipaastonsa päättimiksi. Kaksi venemiestä on silloin toimessa. He laskevat virtaan, puoliväylään, etemmäksikin ulottuvan verkon, jonka ulkopäätä ohjailee vedessä kelluva ristilauta ja rantapuolta hoitelee veneen perämies, toisen miehen airoilla ohjaillessa venettä. Teno työntää verkkoa alaspäin, samoin kuin venettäkin, jota soutaja pysyttelee lähellä rantaa. Lasketaan, lasketaan... sitten pysähdytään ja annetaan verkon väyläpään painua rantaan sekä korjataan kalat, joiden varhainen kevätretki on päättynyt kulkuttajamiesten kavalaan liikkuvaan surman aitaan. Sekä suvantoja että nivoja ja koskia tenolainen ajaa verkoillaan, leveitä suvantoja laskee väliin parikymmensyliselläkin aidalla, mutta kapeita koskia ja könkäitä hän kalkuttaa vain seitsemä-, kahdeksasylisellä verkolla.

Hyvin tuotti kulkuttaminen entiselle tenolaiselle kevätlohta. Mutta vielä paremmin Jumala antoi kalansa eksyä tenomiehen ajoverkkoon, jopa soi hänelle vedenviljaa koko kesänkin, jos kalakansa kevätpyynnin alkaessa kävi Maddajäyrin kirkossa Jumalaa palvelemassa. Siihen oli helluntain kirkkopyhä varsin sopiva, ja seurakunnan papitkin siitä muistuttivat. Johan Michael Stenbäck ilmoitti kansalleen 5. toukokuuta 1833: "Tästedes tuleva kokous pidetään Helluntaina, joka sisälle lankee kolmen viikon perästä tästä päivästä ja odotan minä teitä silloin yksimielisesti tänne Herran huoneeseen. Kuitenkin toivon minä teidän tulevan jos Jumala meille siksi antaa venet-kelin. Silloin alkaa teidän kalastamisenne-aika ja pitäisi teidän sentähden halullisesti tulla Jumalan Templin — Häneldä onnia ja apua anomaan".

Mutta sitten, kun kevättulva on laskeutunut, pitkä Teno panee pystyyn _lohipatonsa_. Patoja ilmestyy virtaan sadoittain, avarasta suupuolesta aina ahtaille latvavesille asti. Niitä on rakennettu niva- ja koskipaikkoihin sekä suvantoihin pitkin rantoja, aina vähän päästä, joskus miltei aivan peräkkäinkin, milloin Suomen, milloin Norjan puolelle. Ne on työnnetty rannasta aina puoliväylään, joskus kauemmaskin, niin että nousijalohi saa mitä taitavimmin sukkuloida ja keinotella päästäkseen mieluisille ylimaiden vesille. On oikein ihmeellistä, että ainoatakaan vaeltajaa ennättää kaukaisen Angelin rannoille tahi Jiesjoen vesille. Mutta Jumala, joka pitää huolen lappalaisistaan, pitää myös huolen kaloistaankin. Hän sallii tämän kalan joutua lappalaisen ravinnoksi, mutta tuon hän ohjaa kaikkein vaaranpaikkain ohitse niin, ettei sitä ihminen voi estää. On monesti nähty, että patoon joutunut lohi äkkiä ponnahtaa aidan ylitse ja ui eteenpäin. Entiseen aikaan vesien vaeltaja oli vielä enemmän tarvinnut jumalansa ohjausta, sillä vanhat lappalaiset olivat vetäneet lohipatonsa yli koko väylän, niin ettei kalalle jäänyt vapaata tietä ensinkään. Sellainen poikkipato, _rastä-puoddu_, oli ollut m.m. Outakoskella vanhan rukoushuoneen seuduilla, Njuärbinjargassa Jäggelvedjen luona, ja siinä olivat yhteisesti saalistaneet sekä Suomen että Norjan miehet. Olipa patoon ollut osaa Utsjoen papillakin, vaikka hänellä oli oma poikkipatonsa kirkon alapuolella, Utsjoen Maddakoskessa. Mutta entisen papin jälkeläisellä, Högmanilla, oli poikkipato Jomppalan alapuolella Patonivassa.

Tenon kalamiehillä on kullakin oma vanhastaan katsottu, "joka talolle nimitetty" pyytöpaikkansa, johon saa rakentaa patonsa. Niinpä Angelin Vuollin talolla on pato kylän yläpuolella, Hukkasaaren rannassa, ja siitä alaskäsin järämän alla, Reikäkiven niskassa, on Lanton patosija, Ranttilan ukolla on pato kotikoskessaan, Niittyvuopion Uulas-Uulan Hansilla jonkin matkan yläpuolella asuinkenttäänsä. Samoin muutkin padot ovat tavallisesti isäntänsä lähimailla.

Hyvin yksinkertaisen ja alkuperäisen padon lapinukko pystyttää, samanlaisen kuin isätkin ovat laittaneet, ties kuinka monessa polvessa. Palomestari istuttaa vain kolmijalkaisia, kivillä kuormitettuja koivunrunkohaarukoita, _renkkuk_, virtaan — tahi tyynempään veteen ainoastaan yksinäisiä patsaita — vähän matkan päähän toisistaan, joko suoraan väylälle käsin tahi hiukan vastavirtaan kaartaen. Renkkujen ja patsaiden varaan patomies rakentaa pystyrisuista tiheän aidan, ja aidan selälliseen päähän pitkälleen ladotuista risuista, koivunoksista ja lehtisistä latvuksista myötävirtaan juoksevan pitkän johteen, _shuolluh_, tekaiseepa joskus koko padonkin päällekkäin lyödyistä risuista. Aukottomaan risuaitaansa kohenpyytäjä virittää toistakymmentä syltä pitkän, mutkalle lasketun _joddu-verkon_, toisiin parikin verkkoa, joiden nieluun asettaa vielä lisäjohteet niin, että lohi risukon takaisin käännyttämänä sukeltuu verkonmutkaan, jonka perä- ja alapaulat on vetäisty yhteen, samoin kuin yläpaulatkin, niin että on saatu säkintapainen povi. Tällaista aukotonta verkkopatoa lappalainen sanoo _joddu-puodduksi_. Mutta koskipaikkoihin tenolainen, varsinkin Inarijoen asukas, istuttaa _märti-puoddun_, mertapadon, joka on samanlainen kuin verkkopatokin, mutta patoaidassa on aukko, johon voidaan sovittaa vastavirtaan potkettu pitkä rysä, märti.

Pato pyytää kalaa yöt, päivät, ja lappalainen käy sen padolta pyytämässä. Uulas-Uulan Hanskin sauvoilee pyytöaikana joka yöksi patorannalleen turvekotaan vartioimaan, käyden yölläkin kokemassa. Sillä Hans on huomannut, että lohi liikkuu ja menee pyydykseen parhaiten kuuden ja kymmenen välillä illalla sekä taas aamulla neljästä kahdeksaan. Ja kala pitää heti ottaa pois pyydyksestä, jotta toinenkin pelkäämättä menisi. Sieltä nouseekin väliin kovalla tohinalla oikein aikamiehinen, yli leiviskäinen _stuorra-luossa_, suurlohi, koukkuleukainen _guatjim_ tai naaras _duövvi_, väliin vähäisempi, leiviskäinen johtuu-luossa tahi puolileiviskäinen _luossa-juölgi_, lohijalka, jopa joskus vain pikkuinen, muutamakilonen _diddi_. Hyviä kyllä kaikki ja mieluista vedenviljaa. Entisaikainenkin lappalainen kyllä ymmärsi suuren saaliinsa arvon ja otti pyytönsä kiitoksella vastaan. Ainakin Jäyribainjargan pyytömies rukoili hyvää kalaonnea ja taas kantoi kiitosuhrinsa jokirannan komealle seitakivelle. Mutta Uulas-Uulan Hans, Niittyvuopio, astelee sellaisten kivien ohitse antaen tunnustuksen vain taivaan Herralle. Hans saakin lohta paremmin kuin moni muu. Kaikki näet eivät saa, vaikka pyytävätkin, jotkut eivät saa juuri koskaan, vaikka heillä on aivan samanlaiset pyytöneuvot kuin muillakin. Mutta toiset taas saavat kalaa, vieläpä jotkut, "ihet ainuat", ovat sellaisia onnenihmisiä, että saavat aina. Sillä Jumala antaa muutamille, mutta ei kaikille, eikä oikein köyhille ja saamattomille Jumala anna muutakaan kalaa, mitäpä kun lohta. Ja "tämä kyllä lienee sanottu Bibalissakin, johon on kaikki asiat kirjoitettu".

Onhan Bibalissa kyllä kirjoitettu kaloista ja kaikenlaisista vesieläimistä, mutta lieneekö puhuttu suuresta merikäärmeestä, joka kerran Tenon lohimiehiä piti suuressa pelossa ja vapistuksessa. Oli hyvin uskallettua liikkua Tenolla, varsinkin öisin, sillä juuri silloin, iltakahdeksasta aamukuuteen, meripeto oli menossa, vönkien parikymmensylisenä hirviönä, milloin ylöspäin, milloin alaskäsin, väliin poikkivesinkin, heitellen koukkua niin, että päivä katseli alatse. Sen kyllä monet lapinukot näkivät, parhaiten ne rohkeat äijät, jotka kerran myöhäisenä pyhäiltana seisoivat Kuahpiljoen luona hyvin korkealla töyräällä, oikein uhalla huutaen ja meluten ja taajoen, vielä vasiten ollen puettuina valkoisiin parseeleihin. Sillä ukot olivat kuulleet, että merikäärme aina yrittää valkoisen olion kimppuun. Mutta peto ei sittenkään tullut kovin lähelle. Eikä se koskaan erehtynyt tenolaisen lohipatoon, ei sitä tavannut Puolmakin länsmannikaan, vaikka pyssyineen etsiskeli, eikä se liioin puuttunut monilukuisten lohimiesten ongenkoukkuihin. Ja viimein se omia aikojaan katosi. Jotkut viisastelijat, jotka eivät edes olleet otusta nähneetkään, koettivat kyllä uskotella, että Tenon merikäärme oli vain karkuun päässyt stuorra-luossa, joka uitti perässään lohimiehen pitkää ongensiimaa.

Merikäärme ei — ainakaan tiettävästi — vahingoittanut tenolaisten lohipatoja. Mutta kateelliset naapurit kyllä joskus saattoivat tehdä sitäkin. Ainakin Andaras Helanderin, saman ukon, joka ensimmäisenä asettui Paaduksen alapuolelle, Kuadnil-joen suuhun, lohipatoa pitkät ajat pahoittiin niin kovasti, ettei se antanut mitään. Mutta sitten Andaras kerran unissaan näki Piittus-äijän istuvan kahdareisin padolla ja heti juoksi ja ampua pamautti niin, että Piittus putosi Tenoon. Kun Andaras vielä katajoilla pieksi ja piiskasi sekä patoa että äijää, niin pato kyllä rupesi ottamaan ja antamaan kalaa niinkuin ennenkin. Mutta kun Oulas-Hans sattui rakentamaan patonsa "hiukan" kauemmas keskiväylää, ja sai hyvästi luossaa, niin jo kateelliset kylänmiehet kantelivat tämän länsmanille, joka tuli ja puratti padon. Siitä kylänmiehet olivat mielissään, mutta Hansin pieni Birit-eukko itkeä tuherteli, pyyhki silmiään ja päivitteli: "Eikö nyt jumalanmiehet Suomesta tulisi ja auttaisi, että Kansikin saisi muutampia diddejä".

Mutta kun padot ovat oikeassa järjestyksessä rakennetut, saavat ne pyytää kalaa koko kesäkauden, diddiä ja stuorra-luossaa tarvitsematta kutsua jumalanmiestä avuksi. Vasta syyskuulla pitää padot purkaa pois, vetää risut, vaajat, renkut ja kivet rannalle vartomaan seuraavaa suvea.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuulla, kun kevättulva on kokonaan loppunut, alkaa lohen pyytäminen _onkimalla_. Silloin koko jokivarren mieskansa on ahkerasti "Tenolla" — tenolainen sanoo jokeaan lyhyesti vain Tenoksi, Dädnuksi (= väylä, virta), ja joella olemista "tenolla" olemiseksi; Inarijoella olijakin on "tenolla", sillä "vaikka joen nimi onkin Inarijoki, niin se kuitenkin on dädnu, ja iso Patsjoki on Patsvei-dädnu". Yökausin ja päivälläkin aamuhetkin ynnä iltapuolisin Tenon mies soutelee nivojen ja koskien vaiheilla sekä suvannoilla, missä nousulohi matkallaan levähtelee, soutelee, soutelee kuin tunnon vaivoissa tuntikausia äänetönnä sinne, tänne uistaen onkeaan. Vuoroin on soutaja lohen kuljettamana, vuoroin hän taas kuljettaa lohta, kunnes hetki on täytetty, stuorra-luossakin vaipuu ja joutuu veneen viereen, niin että terävä kalakoukku vain heilahtaa ilmassa, iskee kyntensä kalan selkään ja kiskaltaa sen veneeseen.

Toiset lohimiehet liikkuvat vain kotivirrallaan, mutta toiset sekä ylempää että alempaa keräytyvät hyvien pyyntipaikkojen lähelle taloihin oikein viikkokausiksi asennoimaan ja "tappamaan" lohta. Lukkarpaikankin pojat laskevat Levojoelle, Pihtiojalainen Jalveen, Äimejoen Helanderit nousevat Aslak Helanderin kesäpaikkaan, ja Rovakentän Helander, "Ulkomaan Iivari", sauvoo Gaavan taloon. Päivänsä pyytömiehet nukkuvat talon aitassa tai ladossa, yönsä kellivät Tenolla. Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Uulas-Uula Niittyvuopio laskee jo juhannukselta Ylä-Jalven Yläkönkään niskalle, pystyttää rannalle hurstisen laavun, rötistää koskenlaitaan pari-, kolmisylisen risupadon, virittää siihen verkon ja sitten pyytää lohta ongellakin. Saaliinsa ukko suolaa astioihin puun juurelle maakuoppaan, paistaa kalansa ja keittää kahvinsa rannalla kivenkolossa ja joutoaikansa nukkuu laavussa roukojen alla. Syksyyn asti Uula-äijä tuhertaa kalarannallaan, pimeinä öinä vain nukkuu kuin kontio pesässään. Kalaa pyytäjä saa, väliin kolmatta leiviskää painavia stuorra-luossiakin, vaikka joskus sattuu käymään niinkin, että äijärukka luossan kanssa kamppailussaan horjahtaa Tenoon. Mutta "Jumala on varjellut" vanhaa pyytömiestä, niin ettei Teno ole vielä häntä ottanut.

Jokaisella lohensoutajalla on pieni lukollinen kiisa, jossa hän säilyttää kalleutensa: monilukuiset Oulusta, Helsingistä, Oslostakin asti tilatut, rahoja maksaneet lohionkensa. Mutta on joukossa omienkin seppien tekemiä neuvoja, pyrstöuistimia ja lusikkapäitä. Uula Laitikin Karnnjargassa laittelee kuparisia ja messinkisiä pyytöneuvoja muillekin, samoin Lukkarin miehet Veätshagnjargassa ovat seppiä rakentamaan monenlaisia uistimia. Englantilaisilta lohimiehiltä Tenon mies on oppinut onkitaitonsa, ja onkilajeista sekä lohiuistimista hän juttelee kuin paras pyytömies, osaten niitä aina asian mukaan käytölläkin. Ja saa kalaa myös. Keskenkasvuisetkin Guttormin lohipojat saattavat pika pikaa palata takaisin iltapyynnistään tuohatuksissaan kantaen parileiviskäistäkin suurlohta. Ja samaa vauhtia pojat rientävät uudestaan Tenolle. Juokseepa veljesten perässä nuorinkin vesa, joka ei kyllä vielä kykene lohta tappamaan, mutta on mukana oppipoikana ja harreja onkien harjoittelemassa. Toisinaan kyllä pyytäjiltä pääsee hyväkin saalis karkuun, juuri kun on veneeseen nousemassa, viepä joskus muassaan hyvän ja kalliin ongenkin. Mutta uusi koukku on kiisassa varana ja entistä kiihkeämmin heitetään se veteen.

Mutta kun syksyn hämärät yöt saapuvat, tenomiehet lähtevät taas käyttämään ajoverkkojaan, jopa oikein koko joukolla. Suomen ja Norjan puolen lappalaiset yhtyvät samaan kulkutukseen, jamaavat verkkonsa yhteen yli joen, hoidellen sitten pyydystään veneestä käsin kummastakin rantapuolesta sekä keskijoelta. Hyville kulkutuspaikoille, Piltamoon, Alakönkäälle, Sirman seuduille, keräytyy toisinaan useita venekuntia. Silloin ruvetaan sovinnossa vuorotellen ajamaan verkkoineen alas, kulkutetaan koko yö ja työnnetään kalat yhteiseen kasaan. Aamulla sitten jaetaan saalis yhtä moneen osaan kuin veneitä miehineen on pyynnissä, ja määrätään arvalla, kuka minkin osan saa. Pyyntimiehet valitsevat rannalta kukin oman merkkikivensä yhteiseen kasaan, josta syrjässä ollut mies asettelee ne kalaosien viereen, siten merkiten kullekin omansa. Mutta sattuupa jaettaessa osa joutumaan juuri omalle kohdalle, on se huono merkki. Tyytymätönnä kalamies päivittelee: "Emme taida enää saada kalaa, kun noin sattui juuri nokan alle".

Mutta kun syksyn yöt oikein pimenevät, tenonukot kummaltakin rannalta lähtevät yhteiselle _goldemille_. Silloin jamataan raskaiksi kivitetyt verkot poikki joen, takapaaluja vasten, ja sitten kaukaa yläpuolelta lähdetään toisella poikkiverkolla miehissä ja veneissä ajamaan alaskäsin samalla tavalla kuin kulkuttaessakin. Ajetaan alla olevaan patoverkkoon asti ja kierretään ajoverkolla sen viereen karsina, josta sitten nuotalla kaivetaan esiin kaikki kalat. Tämä pimeän syysyön salakähmäinen kalansaalistus oli varsinkin vanhojen tenomiesten mieluisimpia ja tuottavimpia pyyntejä. Monissa sileäpohjaisissa suvannoissa ajoverkko liikkui ennen varsin ahkerasti. Vahdit vain olivat kahden puolen vartioimassa, ettei kukaan syrjäinen päässyt ukkoja yllättämään. Inari- ja Kaarasjoen yhtymiltä entiset äijät vetivät verkkoaan penikulman matkan aina Biesnjargaan asti, samoin taas Ailigasnjargasta lasketeltiin verkkojen kanssa alaskäsin Andaras Lukkarin kesäpaikan seuduille. Vanhoja hyviä goldim-paikkoja oli myöskin pitkä Kesäsuvanto Pihtijoen alapuolella ja Suoppasuvanto Levojoen luona sekä Gortshamin ja Äimejoen välinen suvanto.

Paljon kesän mittaan Tenon lohta nostetaan, mutta se ei silti, joskin entisestä yltäkylläisyydestään on kovin vähentynytkin, lopu, "vaikka ihmiskunta sitä tappaa koko kesän, muutamat alhaalla niin, että oikein rikastuvat". Vähän kyllä Tenon mies saattaa myydä hyvää lohtansa, sillä kaikilla on kalaa kylliksi, Ruijan rannoilla liiatenkin. Entisaikaan sentään vietiin Outakoskelta asti lohta Tenonsuun juhantiusmarkkinoille, ja nytkin monet Ala-Tenon porvarit toimivat lohen ostajina. Hans Laitillekin jo saa kaupata kalansa, samoin Sirman Hansille sekä Vanasgiedden Klemetille, ja sitten pitkin jokivartta on rahaporvareita: Alleknjargan Jounas-Niilan Aslakka, Horinan Niilas, Suoppanjargan ja Seidan Tapiot, vieläpä Maskjoen Andaras Pihtikin tekee lohikauppoja ja Olli Koskamokin ostaa ainakin omiksi tarpeikseen. Pyydettäessä vikaantuneet lohetkin saa kyllä menemään kauppiaille täydestä kalasta, kun vain taitavasti paikkaa vertyneen kohdan terveellä lohenkappaleella. Mutta Yli-Tenon miehet eivät enää paljon kulje kalatarjoilulla, vaan enimmäkseen itse syövät saantinsa. Suolaan lohimies painaa kalansa sekä osan saaliistaan kuivaa — entisaikaan lohen pääpuoli syötiin tai suolattiin, mutta pyrstöpuoli kuivattiin. Ainakin 50-60 kg taloa kohden suolataan lohta talvivaroiksi, mutta monet ahkerat ja taitavat pyytömiehet saavat kesäkautena Tenon komeata kalaa kolme, neljä, jopa viisikinsataa kiloa. Lihavaa punaista lohtansa, toisinaan kovin kesäytynyttä, Tenon asukas syö koko talvensa. Mutta kevättalvella oma kala jo rupeaa puuttumaan, ja sen tilalle nousee Ruijasta tuotu merikala, turska ja saita. Mutta koko kesänsä tenolainen syö vain lohta ja muuta hyvää kalaa.

Tätä muuta hyvää kalaa, erinomaista harria, samoin kuin kolmattakin mielikalaa, siikaa, pyydetään verkoilla ja nuotalla pitkin kesää. Verkot, niin tavalliset kuin patoverkotkin, saavat kyllä pyytää yötä päivää, vaikka pyhisinkin, ja nuottaa vedetään aina silloin tällöin, milloin arvellaan kalaa lähtevän. Nousee joesta harria ja siikaa, jopa syksyllä taimentakin, joka Jäämerestä on lähtenyt Tenoon vierailemaan. Joskus tapaturmasta tulee pyydykseen haukikin, ja tämä on ainakin huonoksi kalaonneksi, ellei suorastaan pahemmaksi onnettomuudeksi. Guttorm-ukkokin kerran sai hauen, eikä heittänyt sitä takaisin Tenoon. Ei kyllä ukko enää muista, sattuiko sinä vuonna mitään onnettomuutta, mutta kova tauti on äijää sen jälkeen jäytänyt. Paras on siis olla haukea ottamatta, vaikka Teno sitä tarjoisikin. Voi tulla mitä hyvänsä ikävyyttä.

Eikä liioin ole hyvä lauantaina kuuden jälkeen mennä nuottineen Tenolle, jos tahtoo ikävyyksiä välttää. Andaras Porsangerkin oli kerran lauantai-iltana nuotalla, kun Kaarasjoen länsmanin assistentti sattui soutamaan ohitse. Tämä oli niin kelvoton, että juorusi asian Utsjoen länsmanille, joka olisi tuominnut Andaraksen suuriin sakkoihin, mutta onneksi sattui olemaan armovuosi, koska keisarille oli syntynyt poika, ja Andaras pääsi pelkällä säikähdyksellä. Nimismies oli kyllä hyvä tuttu, jopa väärtikin, mutta "laki menee keinoansa eikä armahda, vaikka tuomari armahtaisikin".

Mutta tunturijärvissä saa kyllä pyytää kalaa vaikka pyhäpäivätkin, sillä Kaarasjoen länsmanin assistentti ei siellä kuljeskele asioillaan, eikä liioin ole lähellä pahansuopia naapureita, jotka myöskin saattaisivat käydä kantelemassa. Vaikka vähän kyllä tenolaiset turvautuvat tunturijärviinsä. Jumalan hyviä, ja kauniita järviähän ne kaikki ovat ja kaikille lappalaisille hyväksi annettu, niin että niistä saa pyytää, kuka vain haluaa. Sellainen on isohko kaunis Luomusjärvikin, joka on aivan tunturien hoidoissa parin penikulman päässä, Ruöhtudoaiven takana. Sinne kyllä toisinaan Kangasniemen, Rovasuvannon ja Outakosken seutujen tenolainen käy kalalle, saattaapa joskus tenotalon emäntäkin apulaisineen astella sinne kontti selässä. Viikkokauden kalamiehet asustelevat tunturijärven turvekodassa, iltaa, aamua laskien ja kokien verkkoja, saaden ja suolaten hyvää rautua ja taimenta talven varaksi. Lukottomaan turvekotaan heitetään kala-astiat odottamaan talvea, jolloin ne poroilla noudetaan kotiin. Liian vähän ripoteltu suola ei kyllä ole voinut varjella turvekotaankaan kätkettyjä kaloja kesäytymästä. Eikä ole tarvinnutkaan, sillä vähän kesääntyneenä maistuu tunturijärvenkin kala vielä paremmalta.

Mutta pikku lompolostaan Tenon rannalta, aivan kesäkotinsa viereltä, Guttormin ukko ei viitsi vaivautua vetämään kalaa, vaikka tietääkin järven ihan porisevan muikkua ja pikku siikaa. Poriskoon vain, mutta Teno antaa lohta, harria ja isoa siikaa.

Utsjoen itäisillä tunturijärvillä tenolaiset eivät juuri kalastele. Veätshagjäyriä ja Tuolbajäyriä käyttävät kalavesinään "Utsjoen sisällä asuvaiset" Aikiot, Inarin järvikansan jälkeläiset, Leppälän, Ollilan ja Mieraslompolon asukkaat. Jo vanhastaan Aikioiden suuräijä, Sauvan Piettarin vävy, Ollilan Paksujalka, kävi Veätshagjäyriä ahkerasti pyytämässä, ja yhtä ahkerasti vieläkin vanha Ollilan Piettar ja nuori Leppälän Uula liikkuvat samalla järvellä. Miehillä on kalapirtit järvenrannalla, ja kesäisin he oleskelevat erämaassa toisinaan kuukausittain, syksylläkin aina lumiin saakka. Verkkoja ukot vain käyttävät pyytöneuvoinaan ja saavat enimmäkseen siikaa, joka on järven valtakala, mutta antaa vesi heille harria ja haukeakin. Kalamajassaan erämiehet asustelevat, pyhäpäivin ja muinakin joutohetkinä he vuorottain lueskelevat ääneensä Raamattua, Salmakirjaa, Andelinin postillaa sekä kirjaa "Sielu ja Jeesus puhuvat", ynnä muita hyviä kirjoja.

Mutta kaukainen tunturien kiertämä Puolmakjäyri on omien rantalaistensa kalavesi. Vain pari, kolme talonsavua ison järven autioita rantoja elähdyttää, muuan Aikio täälläkin savustamassa sekä vanhan porolapin Länsmanin perikunta. Siialla ja harrilla järvi rantakansaansa ruokkii ja syksyisin taas antaa heille hyvää muikkua, _reäskaa_, talvikalaksi.

Tunturien viljaa

Vanha tenolainen, oltuaan kesän ahkerana kalamiehenä, muuttui — kuten Inarin järveläinenkin — syksyn tullen talvikautiseksi metsämieheksi.

Villipeuroja entinen utsjokelainen ajeli tuntureillaan sekä kaivoi niiden surmaksi kankaille kymmenittäin salahautoja. Oikein vanhaan aikaan peuroja ei kyllä ollut Lapin tuntureissa, ennenkuin suuri ja kuuluisa noita, Paavus-Niila, joikaten kutsui ja juovsatti Suomenmaasta niitä mahdottoman tokan. Suomen noidat kyllä kolmena peurahirvaana rukattivat perässä. Mutta kun Paavus-Bigga, Niilan sisar, suuri noita-akka, purhautti puksujaan ja heilautti takinhelmojaan, niin helmain alta yhdeksän sutta syöksähti hirvaiden kimppuun, ja peurat jäivät Lapin tuntureihin. Kun vielä Paavus-Niila ja Bigga sitoivat peuravaatimen Gallupuoltsaan manaten: "Tässä pitää löytymän peuraa vielä pojanpojallekin", niin villipeuran suku pysyi Lapissa. Sataisin parvin villejä peuroja ennen vaelleli villituntureissa, mutta nyt ei niitä enää montakaan liene. Viimeiseksi on niitä kyllä nähty Gallupuoltsassa Rastegaissan takana sekä Rastegaissan jäätiköillä. Siellä entisinä aikoina Rasti-äijäkin peuroja juovsatteli, antaen nimensä suurelle tunturille.

Paljon Utsjoen mies surmasi muutakin metsänriistaa, susia, ahmoja, kärppiä, näätiä ja saukkoja, ynnä naaleja sekä repoja, mustia ja ristikettujakin, vieläpä joskus sinisiäkin naaleja. Kettuja tenolainen pyysi samoin kuin inarilainen, käpylaudalla, _rievsa-säggillä_, johon pani riekonpään syötiksi, ja ahmoille hän rakensi raskaan loukun, _ridän_. Mutta jäniksestä lappalainen ei ole koskaan suuria välittänyt. Vaikka se on kaunis ja pehmeäkarvainen elävä, on sen liha niin huonoa, että lappalainen mieluummin kuin syö, myö sen ruijalaiselle karvoineen kaikkineen kruunu-parista. Sitäpaitsi jänis aina ennustaa näkijälleen huonoa onnea.

Karhujakin oli ennen tuntureissa. Ainakin kolme hullua kontiota, suurta ja pelkäämätöntä pahantekijää, liikkui vanhassa Lapissa. Muuan teki tuhojaan tunturissa, Kitin porokylässä ja Karigasniemen seuduilla, repien eväikseen eläviltä häriltäkin lapoja sekä ryöstellen luovista rasvaisia paisteja, toinen elämöi Inarissa Jurmun lukkarin tanhuvilla, ja kolmas kouhotteli yökausittain Kaarasjoen porosiidoissa paiskellen palasiksi ahkiot, kattilat ja kirvesvarretkin. Mistä lienevät äijät tulleet, vaikkapa aina Spetsbergistä, jossa sanotaan olevan kovin vihaisia kontioita, mutta äkäisiä ne vain olivat. Inarilaiset kyllä saivat ilkimyksensä tapetuksi, ja iso peto se olikin. Nahkakin oli ruma ja suuri kuin sonninnahka, ja viisi sieppuria siitä lapinäijät saivat, vaikka tavallisesta karhunnahasta tulee vain kolme. Kaarasjoen karhun tappoi Piemmu-Andaras erään toisen miehen kanssa. Kolmena yönä miehet saivat kodalla naakia karhua ja joka yö sitä yhä uudelleen pamauttaa, ennenkuin saivat sen lihat keittopataan. Mutta vanhan rumahisen paistitkin olivat niin kuivettuneet, etteivät pehmenneet, vaikka kuinka kauan olisi keitetty.