Part 17

Tässä kolmeen, neljään kertaan rakennetussa Taka-Lapin pappilassa, tunturien kaikesta maailmasta erottamina, lappalaisten apostolit ovat toinen toisensa jälkeen saaneet yksinään värjötellä. Moni ihmiskohtalo, moni sielunpaimenen oma sieluntaistelu, moni pohjaton ikävyys on täällä eletty. Tunturien piirittämä Maddajäyrin kuopanne on kuin oma maailmansa, vain pappilan ja kirkon käsittävä yhteiskunta, jonka asukkaat ovat aina eläneet erillistä elämäänsä, vain silloin tällöin joutuen tekemisiin ulkomaailman kanssa. Pahainen kalliopolku on vain ollut ohjaamassa ihmisten äärille, ja sitä myöten ovat metsänelukat rukattaneet ahkerammin kuin koskaan ihmiset, ja tuntureista on useammin kuulunut susien ulvonta kuin lappalaisenkaan joikaus. Ensimmäisenä seurakunnan omana raitiona täällä _Anders Hellander_ asui koulutalopappilan isäntänä, tullen 1742 ensin koulumieheksi ja saarnaajaksi, sitten 1747 kirkkoherraksi. Ja täällä tunturien takana Utsjoen esikoispappi joutui viettämään koko elämänsä. Eikä se liene ollut kovinkaan valoisa. Rovastin tarkastuksessakin 1757 merkittiin kirjaan: "Kirkkoherra Hellander sekä hänen rouvansa ovat hyvin sairaalloisia ja heikkoja, joka on sitäkin surkuteltavampaa, kun heidän täytyy sellaisessa valitettavassa tilassa asua erämaassa hirvittävien vuorien ja tunturien keskellä, ollen ilman sopivaa seuraa, tarpeellista hoitoa ja kaikkia lääkitystarpeita". Tänne Hellander ikuisesti sortuikin. Eksyttyään kerran pitkällä tunturimatkalla pappi-raukka vilustui ja sairastui, kuoli ja joutui levolle omaan kirkkoonsa pyhän alttarin eteen 1757. Leski _Margareta Tornberg_ muutti Ylitorniolle 1760. Tuli nyt tunturipappilaan muutamiksi vuosiksi _Henrik Wegelius_ sekä hänen jälkeensä vuosikaudeksi _Henrik Sund_. Sitten saatiin 1767 erämaan seurakunnan paimeneksi _David Högman_. Toistakymmentä vuotta Högman eli Tukholman sivistyksen saaneen kauniin _Maria Garvoliansa_ kanssa tunturien takana saaden kymmenkunta perillistä, joista puolet jo aivan pieninä joutuivat parhaaseen turvaan kirkon sillan alle. Mutta kun David pastori lähti etelään etsimään parempia virkoja, kuoli hän Oulussa 1781, ja Maria jäi ison lapsiparvensa kanssa suureen köyhyyteen. Seitikkojoen kurusta riekkoja pyydellen sanotaan hänen perhettään elätelleen ja kerrotaanpa, että hän lappalaisten avustamana rakensi itselleen pikku mökin pappilan törmälle päästäkseen pois pappilasta uuden isännän tieltä. Parin vuoden kuluttua tulikin uusi pappi, vanha tunturin tuttu kyllä, _Henrik Sund_, joka pian korjasi Maria-lesken köyhyydestään, vieden hänet uudelleen pappilan emännäksi sekä sitten jo emännäksi Lannanmaan suurpappilaan, muuttaessaan Iihin 1792. Tuli taas tunturimaahan veres saarnamies, nuori _Erik Castrén_. Mutta hän ei ennättänyt hoitaa erämaalaisiaan kuin muutaman vuoden, kun hänkin vilustui matkoillaan ja kuoli ja joutui kirkon lattian alle Hellanderin toveriksi. Saarnasivat tämän jälkeen Maddajärven kirkossa veljekset _Johan ja Henrik Wegelius_ yhteensä 17-18 vuotta sekä sitten kuulu Lapin pahpa _Jaakko Fellman_ 11 vuotta, _Karl Fredrik Stenbäck_ 13 vuotta ja sitten muutamia vuosia _Fredrik Wilhelm Stjerncreutz_, joka myöskin joutui tunturimaan multiin, ei enää kirkon alle, vaan kirkon kalmistoon 1852. Ja niin edelleen tuli ja meni yhä uusia paimenia, _Andelin, Borg, Von Konov, Kekoni, Gummerus, Virkkula, Koivisto_... toiset viipyen vain viisin, kuusin vuosin, kun jo Lapin taamomina rukattivat takaisin omaan maahansa.

Oli papilla huolta laajasta tunturipitäjästään, vaikka sen erämaissa asusti vain muutamia satoja sieluja. Pari kertaa vuodessa piti käydä kaukana ylhäällä Tenolla Outakosken lappalaisille saarnaamassa ja kinkereitä pitämässä, samoin alhaalla Nuorgamissa. Outakoskella pidettiin toimitukset ennen vain tenolaisissa turvekodissa, kunnes sinne Njuärbinjargan poikkipadon luokse saatiin 1853 pieni rukoushuone. Nuorgamissa taas pidettiin kinkerit ja kirkonmenot seksmanni Sauvan talossa, ja seksmanni sai siitä hyvästä kylänmiehiltänsä korvaukseksi vuosittain lohen joka savulta. Toisinaan piti papin lähteä pitkälle taipaleelle sairaan luokse pyryyn ja pakkaseenkin taikka taas syksyn vesiroiskeeseen tai kevään upottavaan lumisohjuun. Ja vanhassa temppelissään sielunpaimen sai julistaa jumalantöitä, saarnaten ja taas messuten kilpaa lukkarin kanssa, joka hoiti vuoroa omasta penkistään, johtaen sitten taas tunturikirkkoa virrenveisuussa. Lukkari oli tavallisesti paikkakunnan omia kasvatteja, useasti papin itse opettama, muita heimolaisiansa kyvykkäämpi, juoksevaääninen lapinmies. Eikä aina sentään lukkari aivan juoksevaääninenkään ollut. _Oula Guttormistakin_ 1847 piispantarkastuksessa todettiin, että katekeettana hän on tyydyttävä, mutta edelläveisaajana kirkossa hän on "kaikkein surkeimpia, mitä tarkastaja vielä missään maanpaikassa on kuullut olevan, vielä vähemmin tavannut, koska hänen laulunsa on vain erilaisten äänien esille työntämistä". Ja koska lukkari ei tiedä mitään laulun säännöistä eikä osaa laittaa ääntään virren nuotin mukaan, niin "hän saa aikaan ainakin sille, joka häntä kuulee ensi kerran, kirkonpahennuksen".

Mutta nuorena miehenä ei tunturiseurakunnan paimenen ollut hyvä yksinänsä olla. Maddajärvenkin nuori pappi sai enimmät ajat vain palvelijainsa kanssa olla koko pappilan ja näkyväisen maailman asukkaana. Samoin yksinään täytyi Pielpajärvenkin paimenen elää. Toiset papit kävivät Lannanmaasta noutamassa itselleen elämäntoverin, mutta muutamat taas saivat asuinkumppanikseen ruskeasilmäisen lapintyttären. Hornborg löysi neidon Inarista, ja siellä "Säärnäkräkiäkin" 1852 kolme kertaa saarnatuolista mainittiin: "Korkiasti oppinut ja korkiasti kunnioitettava Vapasukuinen Herra Kirkkoherra Utsjoen ja Inarin seurakunnisa Fredrik Wilhelm Stjerncreutz ja Kunniallinen siviä ja hyvillä avuilla kaunistettu nuori Neitty Katriina Hanhivaara". Hyvillä avuilla kaunistettu Katrina vihittiin sitten Katrina Hanneberginä Utsjoen pappilassa, ja kirkkoherransa kuoleman jälkeen hän pikkuisen Ida Katrinansa kanssa siirtyi 1853 syntymäseuduilleen Kittilään.

Inarin järvikansa saatteli vainajat suuren ulappansa suojiin, mutta Maddajäyrin temppelin kasvatit kätkivät kuolleensa kirkon hoitoihin. Entisinä aikoina haudattiin parhaat vainajat pyhäpirtin lattian peittoon. Sinne ensimmäisenä joutui Rikas-Hannu lahjoittamansa kynttiläkruunun alle, sitten sinne pääsivät katekeetat Johan ja Iisak Tornensis sekä kirkkoherrat Hellander ja Castrén. Joutui kirkon alle myöskin David Högmanin pikkuisia perillisiä neljin, viisin. Mutta muut vainajat saivat leposijansa kirkon vierellä kalmistossa. Seitikon ja kirkon väliltä, matalasta koivikosta, erotettiin puolitoista kyynärää korkealla hirsiaidalla viisikymmentä syltä ristiinsä vainajien pelloksi, ja siihen tuttujen tunturikoivujen suojaan vanha Teno ja Tunturi-Lappi vuoro vuoroltaan joutui levolle. Entiset vanhat pääsivät vieri viereen hyvinä naapureina suuriin yhteishautoihin. Kirkkoherra Anders Hellanderkin kaivatti kalmistoon ison haudan useille vainajille. Mutta myöhemmin kyllä luotiin hauta aina kuolijaa varten kerrallaan. Vanhat tunturien vainajat ajoivat omissa ahkioissaan erämaasta siunattuun maahan mullan peittoihin asti. Bigga-Pierakin kuoli talvella tunturissa korkeatievaisessa Vuolitsaskirkon maassa, ja täysissä peskeissään äijä pantiin kansiahkioon, ajettiin Utsjoelle ja peitettiin sellaisenaan Maddajäyrin kirkkomaahan.

Mutta jo ennen, kun kalmatieva otti omansa, annettiin maan multiin joutuvalle erämaan asukkaalle enteitä kohtalostaan. Rovakentänkin Maaret ja Jouni näkivät talvella, kun olivat Yli-Tenolta heiniä noutamassa, mustan linnun lentävän kirkolle käsin, ja siitä heti arvasivat, että heistä ainakin toinen ensi vuonna samoihin aikoihin jo makaa maan mullassa. Keväällä Maaret tulikin sairaaksi ja kuoli, ja kesällä kuoli Jounikin. Lintu monesti aavistelikin ihmisille kuoleman sanomia. Sammel Mattuksenkin mökin ikkunaan tuli pieni tiainen aina nokkimaan ja torumaan: "tii tii tii!" Siitä jonkin ajan kuluttua Sammel Mattus sairastui ja kuoli. Anna Morottajan pois lähtöä kävi taas ilmoittamassa musta kottarainen monella lailla rumasti äännellen. Mutta kun Morottajan pirtillä Ahvenjoella vene itsestään kuin tuulen työntämänä ui yli joen, niin Morottajan ukko arvasi, että se jotakin tahtoo, mitä sitten tahtoneekaan. Sitä tahtoi, että syyskesällä kuoli talosta isä ja äiti sekä poika ja tytär. Mutta Raudna Sarre Outakoskella näki kuolemansa edellä oman haamunsa, säikähtäen huomasi, kun aivan hänen itsensä näköinen olio hääri pirtissä samoin kuin hänkin. Ja seuraavana vuonna samoihin aikoihin Raudna Sarre joutui Maddajäyrin kirkko tievaan.

Mutta kaikki lappalaiset eivät viihtyneet siunatussa mullassakaan. Toiset siellä valittelivat vaivojaan, toiset tuskissaan lähtivät liikkeelle. Joskus säikäytti matkamiestä, joka kuutamossa ajeli Maddajäyrillä, kalmistosta kuuluva kamala parkaisu, joka oikein jäätäkin jalmahdutti, joskus huomattiin vainajien käyskentelevän metsistössään. Jaakon-Yrjäkin yritteli oikein porolla ajella, ja Junnaksen Isko-vainaja ajatti vanhoilla härillään heinäkelkkoja pitkin Paadarjäyriä, kun Antti Morottaja palasi Ruijasta. Oula Pieski taas nähtiin monta kertaa punaisissa tupsulakeissaan kiertelevän Maddajäyrin kirkkotörmällä. Kerran Jouni-Sammel ilmestyi autioon pappilaan, kun Paksujalan ukko oli papin tuloa varten sitä lämmittämässä. Oli juuri hiilos viimeisiään hehkumassa, kun Jouni-Sammelkin pelokkaana ja arannäköisenä hämärästä tulla hipsutteli siihen lämmittelemään. Mutta Paksujalan äijä tunsi heti ja sanoi:

— Kyllä minä sinut tunnen, sinä olet Jouni-Sammel.. Sinähän olet kuollut.

— Niin olen, ukko-rukka tuhahti.

— Ei sinulla ole tekemistä täällä elävitten joukossa... Mene hautaan! Paksujalka vain komensi kovalla äänellä. Ja Jouni-Sammelin täytyi lähteä pimeään kylmään kammioonsa.

Kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet jo "puukirkon aikana", silloin kun Teno ja Tunturi-Lappi palvoivat taivaan Herraa pienessä puutemppelissä, joka oli vain kuin talollisen tuparakennus, jo vanha ja rapistunut.

Mutta sitten kohotettiinkin 1853 Maddajäyrin kiviselle toyrälle, vähän matkan päähän vanhasta temppelistä pohjoiseen, uusi kivinen kirkko. Silloin puukirkon aikakausi päättyi. Anders Hellander oli ollut vanhan temppelin ensimmäisenä pappina, Anders Abram Hellander oli sitä korjaillut ja uudestaan rakennellut, ja viimein Andaras Helander sai repiä esi-isiensä työn maahan ja viedä Norjaan, Tenonsuuhun, mihin kirkko myytiin. Vanha harmaa sakastirakennus sai vain jäädä paikoilleen ruumishuoneeksi ja pienen hautausmaan pyhäksi vartijaksi.

Uudesta temppelistä tuli komea ja ylpeä kallion valtias. Se oli ainakin yhtä kaunis kuin kuningas Salomon, ensimmäisen kirkon tekijän, rakennuttama temppeli Jerusalemissa, josta sitten kirkkojenkin malli on saatu. Ja kun Utsjoen uutta kirkkoa "kastettiin", niin seitsemän pappia, kirkkoherroja ja rovasteja, oli siinä toimessa. Andelin oli itse kivikirkon herrana, ja toisia tuli Inarista, Sodankylästä, Kittilästä, Muoniosta ja muualtakin. Paljon oli muitakin herroja sekä vieraita, ja Inarin kirkkoherra Borg piti voimallisen saarnan. Lappalaisiakin oli silloin Maddajäyrin kirkkosiljolla hyvin paljon.

Ja uuden kivitemppelin jalkain juurelle, järven rantakentälle keräytyi lappalaisten kirkkotupien seura. Vanhalle pyhälle maalle käytiin vain silloin kuin joku vainaja oli sinne menemässä. Sillä kuoltuaan teno- ja tunturikansa edelleenkin tahtoi siirtyä omiensa viereen ikivanhan temppelinsä pyhittämään multaan.

Vanhat Jumalat

Suuri ja voimallinen oli Pielpajärven ja Maddajäyrinkin kirkon jumala, ja auttoi kyllä, jos vain häntä palvottiin tahi "huudettiin" hänen temppeliinsä.

Mutta silloin kun toiset lappalaiset huusivat komean ristinkirkon jumalaa avukseen, toiset astelivat lahjoineen hiljaiseen erämaahan ja tulivat myös autetuiksi. Jopa monet kirkon kumartajatkin, kun eivät heti tulleet kuulluiksi, turvautuivat metsien apuun. Sillä vanhalappi oli elämänikänsä, hamasta lapsuudestaan saakka, satoja, tuhansia vuosia vaeltanut erämaita, saaden sieltä elatuksensa ja kotasijansa, seurustellen siellä gufittarien keralla ja tapellen Staalujen kanssa sekä viimein löytäen leposijansa jossakin järvensaaressa tai jokirannan hiekkatievassa. Ja tunturimaitten suuri valtias, vanhanlapin jumala, oli aina valvonut kansaansa, koetellen sitä kovilla kohtaloilla ja väkevämpien vainoilla, mutta myöskin antaen sille vedenviljaa, metsänriistaa ja porolaumoja sekä siunaten, niin että kansa yhä sikesi ja porotokka lisääntyi.

Lapinmaan jumala ilmestyi kansalleen monella muotoa, mutta niin selvästi, että erämaita kiertävä lappalainen hänet helposti käsitti. Muutamat suuret tunturit olivat hänen pelottavia olinpaikkojaan, mahtavimpina suuri Rastegaissa sekä myöskin Utsjoen kolme komeaa Ailigasta, Utsjoensuun Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Inarijoensuun Ailigas. Jumalan voima kätkeytyi moniin merkillisennäköisiin kiviin, jotka vanhalappi heti tunsi "jumalan siunaamiksi kiviksi", ja palvoi niitä, "kun ei muuta palveltavaa ollut". Ja "niinkuin Vanhassa Testamentissä ihmiset uhrasivat Jumalalle, niin myös lappalaiset uhrasivat niinkuin jumalansanassa sanotaan". Sillä "ihmisen suku on sellaista luontoa, että pitää palvella jotakin, vaikka ei tiedä jumalasta mitään".

Vanhassa Lapinmaassa koko luonto uhrasi ja palvoi. Yksin villit sudetkin kokoontuivat Gumppikirkkoon talviaamuisin ulvomaan kiitosta, ja Kevujoen Pietshänkirkossa korkean kallion juurella seisovat petäjät aina pitivät hartauttaan kallion harjalla kohoavan pääaihkin johdolla, sekä Vuolitsaskirkossa suuri tunturimaa palvoi koko erämaan luojaa. Miksi eivät siis täysipäiset ihmiset olisi uhranneet ja palvoneet? Hehän aina tarvitsivat apua ja menestystä ja sitä saatuaankin heidän piti kiitellä, että paremmin saisivat vastedeskin.

Ja metsien ja tunturien kansa palvoi jumaliaan. Avara erämaa oli heidän suuri kirkkonsa, aina kaikille avoinna, ja itse he olivat omia pappejaan, itse vain omasta puolestaan kantoivat uhrinsa ja kiitoksensa, ken kalasaaliistaan, ken villipeuroista, ken taas poroelonsa puolesta.

Kalakansan vanhat jumalat olivat asettuneet vesien vaiheille. Suurimpia vesien valtiaita oli ison Inarijärven Ukko, pieni, mutta korkea, terävähuippuinen jylhä kalliosaari keskellä Ukonselkää. Kalliosaaren synkkään sydämeen, röyhyiseen luolaan, vanhalappi saatteli uhrinsa, sekä kalamies että poromies ja peuranpyytäjäkin. Kalamies kantoi taimenenpäitä, metsänkävijä peuransarvia, linnun- ja karhunkin luita, ja poronhoitaja uhrasi eloaan. Luolassa on aina viime aikoihin saakka säilynyt entisten uhrien jätteitä, peuransarvia ja eläintenluita.

Mutta Ukonselän Ukolla oli akkakin. Järven rannalla, Galguvaarassa oli naisjumala, _Akku_, sellainen juppurakallio, jolle uhrattiin samoin kuin Ukollekin. Olipa Inarin lähimailla toinenkin jumalainen parikunta. Ivalon suupuolen seuduilla, kauniin Ukonjärven saarella myöskin kohosi korkea kalliopahta, jota Ukkona palvottiin, ja mantereella Koppelon puolessa hallitsi arvossa pidetty Akku.

Inarin takarantalaisten jumala oli ottanut asuntonsa Gonjalvuonon Golle-akkuun, Kulta-akkaan, joka pienenä kalliosaaren kuppurana nykötti vuonossa Tshuolisjärveen mentäessä. Hyvillä pidettiin Golle-akkua, eikä siinä asuvaa jumalaa turhanpäiten häiritty. Ohitse ajaessaankin lappalaiset panivat porojensa tiukuihin heiniä tai lunta, jotta jumalainen saisi olla rauhassa. Sillä levostaan häirittynä se helposti saattoi suuttua. Samoilla mailla oli toinenkin pyhä paikka. _Nitsjäyrin_ pohjoisrannalle, Kuosk-kuollejoen suuhun, kosken alle, Karsikkoniemen lähimaille, moni lapinäijä ennen kantoi uhrinsa. Siellä oli, aivan kosken alla järven rannalla, siunattu kivi, ei kovin iso kyllä, mutta hyvin ruma ja ruskea sekä halkeillut. Kiven jumala sai kasoittain peuransarvia juurelleen, ja kalamiehet valoivat sitä kalanrasvalla niin ahkerasti, että se oikein vieläkin on siitä keltainen.

Tunturin toisella puolella, _Iijärvellä_, kalamies löysi jumalansa Iijärven pikku saaresta, vieden sinne lihavimman kalansa. Saaren jumala olikin hyvin ahnas antimille. Se saattoi joskus kouraista kalamiestä koivestakin, niin että kalanpyytäjän täytyi huutaa:

— Älä vedä minun jalkaani! Parempi lihava kala kuin minun likainen jalkani.

_Säytsjärven_ kalajumala taas oli asettunut itärannalle isohkoon maakiveen, joka rantatörmästä työntyi viistosti esiin kuin jonkun kalahirviön suuri kuono kehittäen kärkensä rosot ikäänkuin olisi aikonut rakentaa ihmismuodon nenää ja silmäkuoppia. Suuria siikoja palvoskivi oli pyytäjälleen antanut, ja satakunta vuotta takaperin oli pyhän kiven ääressä vanhalla kentällä kesäisin asustellut Aikio-Jussa, sitten hänen jälkeensä Jouni Saijets, ja lienee Piettar Sauvakin sitä lyylitellyt.

Inarin länsipuolen lappalaisilla oli taas omat jumalansa. Juutuanjoen rannalla, Jurmunkosken alla, oli _Sieid-ämmir_, Seitajuppura, jokeen pistävällä niemellä. Se oli kalamiesten uhripaikka. Mutta kaikki, sekä kalamiehet että peuranpyytäjät kumarsivat komeaa _Muddusjäyrin_ seitakiveä, joka oli järven eteläpäässä selältä toiselle saattelevan salmen lähimailla. Pyöreässä toista metriä korkeassa kivessä oli lapinjumala itsensä ilmoittanut, ja kansa kantoi peuransarvia kiven laelle ja juurelle sekä siveli sitä rasvalla niin että kivi puuntaa vieläkin ruskeana. Kivellä olikin ennen hallussaan suuret sarvikasat. Oli Muddusjäyrillä ennen ollut toinenkin seitakivi, mutta sen oli Päiviö-äijä hävittänyt, kun jumala ei ollut antanut hänelle kylliksi kaloja. Päiviö oli poikineen yrittänyt seitaa polttaa, mutta ei ollut saanut tulta syttymään, vaikka oli kuivia tuohiakin kasannut rovioon. Vasta kun papin neuvosta ukko oli virittänyt nuotionsa kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin. Paukahtaen oli kivi haljennut ja paiskautunut järveen, ja vedestä oli noussut koskeloparvi, joka oli lentää viheltänyt yli Muddusjäyrin sekä sukeltanut suurimpaan syöveriin, jossa oli ollut vettä ainakin neljäkymmentä syltä.

Tenokansallakin oli omituinen uhripaikkansa. Tenon rantakivikossa _Jäyribainjargan_ luona komotti toista syltä korkea kuutiomainen harmaa kallionlohkare, jonka tunturinpuoleinen yläreuna nousi kuin Jumalan armoistuimen selkänojaksi tai pyhän alttarin takaseinämäksi. Tenolaisilla oli lohipato vähän alapuolella uhrikiveänsä. Lohta jumala antoikin pyytäjille, pyytäjät vuorostaan kantoivat lohenrasvaa jumalalleen ja tyytyväisiä oltiin molemmin puolin. Kerran kyllä lohenpyytäjä ei saanut kalaa muutamaan päivään. Siitä ukko suutahti, meni ja pieksi koivunrisuilla kiveä, kirosi ja manasi:

— Sinä et ole mikään jumala! Vaikka olen sinua voidellut, et ole antanut kalaa.

Mutta jumalaton äijä sai nähdä, että kivi oli jumala. Kun ukko souti padolleen, niin äkkinäinen tuulenpuuska paiskasi veneen kumoon, ja pyytäjä joutui Tenon varaan, josta hädin tuskin pääsi rannalle.

Toinen Tenon kalojen valtias asui Utsjoen rannassa. Siellä ihan jokisuulla, lähellä päävirtaa, on vesivarassa rantapuolessa matala metrinen kivi, ruskea ja rosoinen kuin rokonrikkoma, vielä vyöllä keskeltä poikittain vyötetty. Keväällä villivetten aikana kivi asuu umpipäässä, mutta kesäpyynnin joutuessa jumalainen nousee ylös vedestä. Entiset lohenpyytäjät saattoivat sitä silloin sivellä lohensuolilla. Paljon se soi tenolaisille kalaa, ja hyvin siihen kaikki kalamiehet luottivat, voitelivat sitä usein, ja heillä oli "niinkuin Raamatun sanat, joita he lukivat jumalalleen".

Utsjoen suulla, vähän ylempänä kalamiesten pyhää rantaa, oli toinenkin palvoskivi. Se oli peuranpyytäjien _passe-paikki_, pyhä-paikka, sillä kivessä asusti villipeuroja antavan jumalan voima. Merkillinen kivi oli kesävedellä aivan vesirajassa, maaten kuin harmaa sonni rähmällään rantatörmän pensaikon suojassa, ja tasaisesta takapäästä kävi käden mentävä reikä kiven sisään. Sinne peuramiehet pistivät pienet lahjansa, mutta peuransarvia he latelivat kiven juurelle, niin että niitä oli siinä suuret kasat. Ja kun entiset iso-isät palvoivat pyhää seitaansa, niin he myöskin samalla _juovsattivat_ peuroja, manasivat tulemaan, niin että niitä tuli oikein kovalla rytinällä, eikä tarvinnut muuta kuin kaataa vain. Utsjoen uhrikivelläkin muuan lapinäijä makasi juovsattaen ja kielsi poikaansa puhumasta sanaakaan, vaikka kuinka kummaa näkisi. Pian alkoikin Ailigastunturista joen takaa tulla villipeuraa ihan tokittain. Mutta poika ei malttanutkaan olla parkaisematta:

— Goddik duokke duoddarast! [Peuroja tuolla tunturissa.]

Silloin peurat heti hävisivät, ja isä poikineen paukahti kivipaatena keskelle jokea, jossa ovat vieläkin kaikkein nähtävinä.

Vanhojen peuramiesten jumalia oli myöskin Utsjoen ja Inarin rajoilla pienen tunturijärven, _Roavvisielgjäyrin_ saarella asuva seita. Se oli pyöreähkö, metriä leveä, toista korkea suivakkoharmaa kivi, joka pienempäinsä joukosta kohosi koivikossa. Sen saamia uhrisarvia on vieläkin kiven vierellä, ja kaukaisina aikoina Säytsjärvellä asunut Sauva-Piettar on ainakin osan niistä siihen kasannut, palvoen kiveä myöskin kalanpyyntinsä hyviksi. Hartaina olivat vanhat peuramiehet jo etukäteen käyneet pyhäkiveltään kysymässä, mihin päin olisi paras lähteä saalistamaan. Lähteäkö sinne, vai sinne... vai sinne? Mitä nimeä mainittaessa seita oli liikahtanut, niin sinne oli paras painua, ja sieltä oli peuroja saatukin. Eikä koskaan pyynti ollut mennyt turhaan, jos seita vain oli sen tunnustanut. Mutta sitten oli pitänytkin hyvästä saaliista saatella kivelle peuranpäitä sarvineen sekä konttia ja kuuta.

Tenolaisten peuranantajana oli taas mahtava _Sieidibakti_ Outakosken alapuolella, vähässä matkaa jokirannasta. Vaaran rinteessä tunturikoivikossa se vieläkin seisoo, harmaa kallionjärkäle, toista syltä korkea, kolmatta pitkä ja paria leveä. On moni äijä jumalaa kivestä kutsunut ja uhrisavuaan sen luona suitsuttanut, kantanut sarvia sen hyviksi, ja moni on hartaana ryöminyt kiven joenpuoleisen alakulman ahtaaseen komeroon työntäen antimensa kolosta urkenevaan syvään sydänreikään, jumalaisen salaisimpaan piiloon. Lahoneet sarvet kiven luona maassa ovat vieläkin muistona muinaisesta pyhästä palvontasijasta sekä silloin tällöin kiven vierestä löydetyt vanhat rahat, joilla myöskin on jumalalta ostettu onnea. — Samoilla mailla, mutta alempana _Aittjohktshohkan_ laella oli toinen peuranpyytäjien — ja poromiesten — palvontapaikka. Täällä vanhalappi kantoi uhrinsa, vieläkin näkyviä peuransarvia, merkilliselle pyhälle reiälle, joka painui vain suoraan tunturiin, ilman korkeampia palvospahtoja.

Mutta Muotkatunturien ja Inarijoensuun Ailigaksen seutujen suuria villipeuramaita vallitsi _Ailigastunturin_ vanha jumala. Siellä Kangasniemen lähimailla oli muinaiseen aikaan hirsistä rakennettu pitkä peura-aita, _vuobman_, johon pyyntimiehet ajoivat tunturien villejä sarvipäitä, ja vanhat suuret tietäjätkin niitä sinne juovsattivat sekä sitten ampuivat jousilla. Peuroja tulla rukatti pitkin tuntureita aina Peltovuomasta asti. Ja Ailigaksessa, _Ivvarkuivissa_, Karigasjoen latvoilla sitten palvottiin jumalaa ja uhrattiin niin vahvasti, että mahdottomat kasat peuransarvia ja pääkalloja ja konttiluita oli siellä kivikuopassa, ison kallion juurella, olipa vielä hopeataalereitakin joukossa. Vahva, syvälle jäkälikköön tallattu palas lähti uhripaikasta suoraan yli Ailigaksen ja Karigasvuoman Muotkatuntureihin kulkien etelää kohden viisin, kuusin penikulmin. Mutta aikojen kuluessa sitten suurelle uhritievalle on kasvanut komeita koivuja, isoja kuin kirkkomaan lehtipuut.

Ailigaksen tunturijumalaa palvoivat monet poromiehetkin elonsa menestykseksi. Entisten Vuolabbainkin sanotaan sen luona käyneen, vanhan Vuolabban emäntä, Marget Jomppainenkin oli sille kantanut uhria, ja jo aikoja multiin mennyt Jomppais-Niila oli niinikään sitä lyylitellyt.

Vanhat suuret poromiehet, tuhantisten elojen omistajat, olivat aina ensimmäisiä tunturijumalien kumartajia. Monella heistä oli erämaassa oma seitansa, jota he salaisesti palvoivat. Muuan Jouni-äijäkin jutaessaan Tshorgashnjargan ja Suomen tunturien väliä joka vuosi meni laumoineen Tenon ylitse Gaavan tienoilta, suuren rantakiven, _Jounas-gädgen_, ohitse. Ruijan isolla rikkaalla, Aslak-äijällä, oli jumalansa jossakin Inarin tuntureissa, ja sille Aslak toi joka syksy ankallisea Ruijan viinaa, ja elo menestyi hyvästi, tokka nousi lopulta tuhansiin. Mutta kerran äijä unohti viinan viennin määräaikanaan ja kun hän sitten meni viemään, niin löysikin kauneimman gabba-jievjansa kuolleena jumalan juurelta. Tuli Aslak-äijälle sitten kerran suurempikin vahinko, mitä lienee ukko tehnyt Tshorgashnjargassa kesää viettäessään. Toinen puoli tokkaa, niinkuin olisi puukolla poikki viilletty, lähti syksyllä ennen etelään muuttoa yhtäkkiä omin päinsä jutamaan suvea kohden. Yli Tenon elukat vain menivät, halki Utsjoen, halki Inarin, yli etelän tunturiselänkin kadoten suureen Kittilänmaahan. Porot rukattivat ikivanhaa tietänsä Jalven ohitse mennen tolvaa-nulkkaa peräperää hirveän pitkässä jonossa, niin että kaikki polkivat melkein samaan jalanjälkeen. Rengit kyllä koirain kanssa mennä räyhäsivät perässä, mutta eivät pysyneet matkassa. Joku suuri Kittilän noita lienee äijän poroja päässyt juovsattamaan.

Edesmenneitten tunturimiesten jumala asui _Annivaarassakin_, Maddajäyrin itäpuolella, vastapäätä Utsjoen vanhaa ristinjumalan palvontapaikkaa. Entiset poromiehet siellä kumarsivat samaan aikaan, kun järven länsipuolella kumarrettiin taivaan Herraa, ja siitä tunturi tuli niin vaativaiseksi, että joka poromiehen, joka vain saapui maille, olisi pitänyt antaa uhria. Oula Länsmanilta vielä kolmattakymmentä vuotta takaperin toukokuulla tunturi tappoi 700 poroa, kun Oula ei huomannut palvoa Annivaaran jumalaa. Sillä tunturien kalliojumala on aina paljon voimallisempi ja äkäisempi kuin veden äärellä kellettelevä kalajumala, joka saattaa vain pyyhältää nuotan nurin tahi keikauttaa miehen vesivaraan. Yhtä äkäinen entisten poroäijien pyhäpaikka oli _Njuohkargtunturissa_. Puolmakjärven ja Veätshagjoen väliselle kairalle, Njuohkargjärvestä vähän matkaa kaakkoon, oli jumala asettunut isoon valkeaan kiveen, joka oli kuin istuva lapinäijä. Sitä ei Oula Länsman uskaltanut koskaan laumoineen lähestyä, sillä Njuohkargtunturin isäntä olisi itse ottanut runsaat uhrinsa, ellei niitä olisi vapaasti antanut. Eräältäkin poromieheltä jumala iski pitkäisentulella parisataa elukkaa, kun ne olivat lahjomatta tulleet ja paneutuneet makaamaan aivan passepaikan äärelle.

Eteläisissä tuntureissa oli vanhoilla padje-olbmuksilla useita uhripaikkoja. Kuulun Tshalkku-Niilankin sanotaan palvoneen milloin Viipastunturissa, milloin Maanselän tunturistossa Inarijoen latvoilla, milloin Lemmetkorsassa Lemmetjoella, milloin missäkin erämaan kaukaisessa kätkössä. Uhriksi ukko oli vienyt mustaa ja suivakkaa poroa, hirvasta ja vaamenta. Salaisesti Tshalkku oli saatellut uhrinsa, mutta julkisesti jumala oli hänelle maksanut. Äijä oli kostunut vähitellen sellaiseksi maailmanrikkaaksi, että hänellä oli ollut poroja tuhansittain ja silparahaakin joka kiisa täynnä, vieläpä monissa maakätköissäkin. Mutta kun onnettomuudet olivat tulleet, niin Niila oli aivan köyhtynyt ja vielä kuollessaan ennustanut:

— Katsokaa nyt, perilliset, porot menevät yli tuvan!

Näinpä viimein oli käynytkin. Kaikki porot olivat loppuneet, kadonneet kuin kevätlumi tuntureilta. Ja perilliset olivat aivan köyhtyneet, osa joutunut "kassan päällekin".

Mutta vanhan Kitti-äijän suuri porojumala asui Muotkatunturien valkopäisessä Galguoaivessa. Sinne, pohjoispuolen rumiin jylhiin kallioihin, Kitti-ukko joka vuosi katosi valkoisine pailakkoineen ja sieltä aina yksinään palasi, eikä koskaan muistellut, mihin valkoinen pailakka oli joutunut. Mutta kaikki kyllä kysymättäkin tiesivät, että vanha Kitti kulki vanhoissa jumalissa. Ja kadehtien kaikki näkivät, kuinka Kitin jumala ajoi ukon porolauman kokoon aina sillä aikaa, kun sen isäntä oli salaperäisellä tunturimatkallaan. Mutta äijä ei muistellut mitään, hoiteli vain hyvillään suurta eloansa ja joskus itsekseen hiljalleen joikaili. Ja tarkkakorvaiset kumppalit kuulivat, kun vanha Kitti juorotteli valkopäisestä tunturista ja valkkoporoistaan:

"Galguoaive gabba-jievja, gog-goo gog-goo goo, gog-goo gog-goo goo, Galguoaive njälja-logi gabba-jievja joo joo joo. Galguoaive gabba-jievja, gog-gog gog-gog goo. Galguoaive girjotallat joo, gabba gabbaa lihkti joo, riggii ukkii joo. Galguoaive, Galguoaive gabba-ädjä joo joo joo. Galguoaive riggis joo, gog-gog gog-gog goo, Galguoaive gabba-isid, gog-gog gog-gog goo, gog-gog goo — — houpp!"

Valkopäisen tunturin isäntä antoikin palvojalleen eloa, varsinkin valkkoporoja, niin että koko tokka loisteli komeana jo kauas tunturien rinteiltä. Parisataa valkkovaamentakin oli laumassa sekä neljäkymmentä gabba-jievjaa.

Sinne Galguoaiven pyhille maille jäi vanhan Kitti-ukon henki asumaan vielä senkin jälkeen, kun hän jo oli poistunut poromailtaan. Gaissavaarassakin, jossa valkkoäijä aina joka syksy laumoineen oleskeli, vielä jälkeenpäinkin kuultiin komeaa joikausta. Ei siellä kyllä enää ukkoa ollut, eikä ketään muitakaan, mutta joikaus vain kajahteli. Itse kirkkopyhänäkin kuultiin Kitin entiseltä kotasijalta:

"Vuoi dak riggäk, vuoi dak riggäk, ukkuu kukkuu, oo-oo oo-oo oo! Vuoi dak riggäk, riggäk, riggäk, ukkuu kukkuu, uu-uu uu-uu uu!"

Vanhan Kitti-äijän joikaus on Gaissavaarassakin jo vaiennut. Vain kotasijalta on vielä joskus kuultu niinkuin ihmisen ääntelyä ja huohotusta. Sillä entiset suuret tunturijumalien palvojat eivät tahdo viihtyä ristinkirkon maassa. Ikuiset tunturit vanhoine tuttuine kotasiljoineen ja suurine jumalineen ovat erämaan miehistä mieluisempia kuin kirkon outo pelto. Vanhat jumalatkin kun siellä yhä ovat asemillaan ikäänkuin entisiä palvojiaan edelleenkin kutsumassa luokseen.

Suuret pyhät tunturit kyllä pysyvät pystyssä niin kauan kuin maailma on raiteillaan, eivätkä vankat kalliojumalatkaan horjahtele, eivät kalamiesten siunatut paadetkaan katoa. Kirkonkävijä kansa ei niitä enää kumarra, mutta tietää kyllä, mikä virka niillä on ollut ja mihin ne ovat kyenneet.

Mutta jylhässä Lemmetkorsassa Lemmetjoella sanotaan jonkun tunturikotolaisen vieläkin käyvän vanhoilla pyhillä retkillä. Ja niinkuin entisten palvoja-äijien lauma lisääntyi, niin Lemmetkorsassa kävijänkin palvoselo sanotaan nopeasti nousevan.

Lapinmaan vanha jumala ei ole vieläkään menettänyt voimaansa.

SANASELITYKSIÄ