Part 7

Mutta olisipa pappi pannut tunturimiehen joikaamaan, silloin mies olisi laskenut sellaisen laulun, että kirjanoppinut inarilainen olisi saanut hävetä. Inarilaisten joiut olivatkin padje-olbmusten mielestä kaikkein huonoimmuksia, melkein kuin koltan lauluyritykset tahi niinkuin varenkilaisten, jotka samalla rumalla sävelellä laulaa jutkuttivat melkein kaikki joikunsa. Mutta tunturilaisten joikaukset olivat kauniita ja kirkkaita. Komeasti ne kaikuivat poromailla, ja niitä kehtasi laulaa, vaikka itse pahpalle, jopa joskus pahpakin niitä kuullessaan niin innostui, että joiaten lähti astelemaan. Hyvin osasivat vanhat poroäijät juorottaa sekä Suomen tuntureissa että Kaarasjoella ja Koutokeinossakin ynnä Puolmakissa, mutta kaikkein parhaiten joikasivat Tshorgashnjargan miehet. Ei joikaamista kyllä kouluissa opetettu, eikä Lapin katekeetat niitä neuvoneet, vaan poromiehet itse sepittivät niitä toisistaan. Kaarasjoellakin oli melkein joka miehestä joiku, muutamista kolme, neljäkin. Useat joikasivat oman elämänsä menoa, rikkauttaan ja tavaroitaan, suurta sukuaan ja hyviä porojaan taikka jurnuttivat omaa kulkunuottiansa mainiten niitä maita ja tuntureita, joiden kautta he karjoineen olivat jutaneet. Monet vanhat lappalaiset, kuten Kitti-Niila, joikasivat tunturijumalalleen. Mutta kovimmin joiattiin tunturissa, kun pimeinä öinä oltiin eloa raitioimassa. Silloin ei susi uskaltanut tulla tokkaan. Siellä vanha Kitti-Andaraskin luikautteli kirkkaasti ja oli iloisella mielellä. Mitäpä kun ei ollut! Olihan miehellä "raitis ruumis ja terveus kans hiva", ja avara jumalan tunturimaa oli ympärillä, niin että siihen kyllä yhden miehen ääni mahtui kiirimään, vaikka olikin pimeä yö, ja tunturit mustina köyryinä komottivat taivaan rannalla. Mutta sitä komeammalta kajahti, kun kaukaa kuuluvaan hukan ulvontaan yhtyi pimeässä hiipivän hukan vihamiehen täysiääninen kumppi-joikaus:

"Hukka se hiiviskeli, noo noo niin niin, pimeässä yössä-goo, joi joi joi joo, hukka se hiiviskeli, luu luu luu luu".

Mutta nyt on vanhan Andaraksen raitis ruumis jo marrastunut, niin ettei joikauskaan enää juokse. Käheästi vain pihisee rintaputki, ja sanat lähtevät epäselvinä ja voimattomina, kun Andaras yrittää laulaa Galguoaiven gabba-jievjaa. Vanhan poromiehen suuri tunturiaika on jo mennyt.

Tämän ajan poromiehiä

Vanhat tunturimiehet, jotka jo entisinä aikoina jaksoivat viljellä ja elävöittää äärimmäisen Lapin suuria alastomia erämaita, lepäävät jo hyvin ansaitsemassaan rauhassa isiensä vierellä, toiset maaten papin siunaamassa kentässä kirkon juurella, toiset, kaikkein vanhimmat vaarit, leväten isien katsomissa kalmasijoissa autiossa tunturissa tai järvien saarissa. Vain silloin tällöin vanhalappi vieläkin vaeltaa entisiä erämaitaan. Ei kyllä ole mitään nähty, mutta monesti vain kuultu, kun tunturissa äijät ovat kiljuneet, koirat haukkuneet, kellot kilkattaneet, vasatkin ja kermakat roukuneet, ja maa on tuntunut ihan jytisevän, niinkuin suuri tokka olisi mennä rymistänyt ohitse. Edesmenneet suuret taatot eivät ole malttaneet kokonaan jättää mieluisia tuntureitaan, vaan yhä vieläkin nousevat entiseen eloonsa. Vuolabban toimekkaan Kadja-Poininkin on kuultu joikailevan vanhan tunturikotansa tienoilla vielä senkin jälkeen, kun aika oli hänet jättänyt.

Vanhat tunturikotolaiset olivatkin erämaiden suurtaattoja, joiden monituhantinen elo lainehti laajassa Lapinmaassa laidasta laitaan. Silloin elettiin Lapissa suurten poromiesten valta-aikaa.

Mutta nykyiset tunturimiehet, edesmenneitten suurtaattojen pienet pojat ja jälkeläiset, ovat vain vähäisiä poropaimenia entisten isiensä rinnalla, hirsipirteissä pehmenneitä paitapoikia, jotka vain kotoa käsin kaitsevat karjaansa. Hirsistä salvettu, maakiville istutettu, vielä multiaisilla sisältä ja ulkoa tukehdutettu tunkkainen tupa on jo jokaisen poromiehen parhaana tyyssijana. Ja tuvan ympärille on koottu muitakin lannanmiehen laitoksia: latoa, aittaa, jopa talliakin. On käyty karhoamaan lantalaisen lailla perunapeltoakin ja ruvettu elättämään siivottomia, tyhmiä lehmiä, joita ei entinen padje-olbmus kärsinyt nähdäkään. Sellaisetkin poromiehet, jotka ovat tunturikodassa siinneet ja syntyneet ikuisista tunturien kiertäjistä, ovat jo hylänneet isäinsä elintavat ja syntymämajansa sekä asuneet itselleen hirsitalon. Jopa kauimmas isäinsä poluilta poikenneet nukkuvat yönsä maalisängyssä roukojen piilossa, vaikkeivät isävaarit saattaneet edes yhtä yötä huokua ummehtuneessa hirsitalossa, vaan täytyi äijäpahasten, milloin sattuivat lannantaloon, kovimmallakin pakkasella etsiä yösijansa avonaisen ladon nurkasta tahi lumihangesta. Eikä nykyisten tunturimiesten tokka ole niin yletön kuin entisten isien: nyt lasketaan elo vain kymmenissä, mikä ennen sadoissa, sekä sadoissa, mikä ennen tuhansissa.

Useimmat entisten tunturimiesten jälkeläisistä ovat vallanneet Inarin suuret tunturiseudut porolaitumikseen. Inari, järvikansan valtamaa, ei omasta puolestaan olekaan juuri koskaan kasvattanut varsinaista tunturiväkeä. Vanhat _Ingerit, Skåret, Haltit_ sekä jotkut Pehrssonit ja Johnssonit, jotka satakunta vuotta takaperin poromiehinä kiertelivät Inarin tuntureita ja piirrettiin Pielpajärven pappilan kirjoihin, olivat Norjasta tai Utsjoelta tulleita tunturilaisia, jotka taas siirtyivät pois tahi kuolivat tai muuten menettivät nimensä. Mutta Utsjoen ja Tshorgashnjargan suuret poromiehet kävivät laumoineen joka talvi Inarin tuntureissakin, ja siitä perillisetkin opastuivat sekä viimein olojen muututtua kokonaan antautuivat Inarinmaan alamaisiksi. Siellä kun muun hyvän lisäksi piti olla halvat verotkin.

Ensimmäisiä Inarin nykyisiä tunturilaisia oli _Lasse-Pieras Jouni Vest_, nimismies Högmanin tyttärenpoika, Kitti-Biritin kolmas mies, joka tuli Inariin 1864, mutta kuitenkin jo taas 1892 muutti Enontekiölle. Vestin poromiespolvi pääsi kumminkin jälleen pystyyn, kun kymmeniä vuosia myöhemmin tuli toinen veli, Lasse-Pieras-Lasse, Uuniemestä Inarin tunturilaiseksi. Hänen poikansa, Lasse-Oula, Kitti-Klemman vävy, asettui Paadarjäyrin puoleen.

Mutta sitten 1865 Tshalkku-Niila joukkoineen saapui Inariin sekä myöhemmin 1880 Tshalkku-Pieran perikunta, ja näistä tulijoista sekä heidän poroistaan Inarin länsitunturit pian elävöityivät. Siinä oli Länsmaneja kumpaakin puolikuntaa, Niilas-Pieraa, -Niilaa, -Oulaa, -Biritiä, -Margitia, -Elleä, -Raudnaa ja -Inga-Maria sekä Pieras-Pieraa, -Andarasta, -Niilaa, -Aslakia ja -Biggaa, jotka kaikki olivat pororaitioita ja porojen omistajia pienestä pitäen. Miehet naivat lapintyttäriä, ja tyttäret siirtyivät lapinmiehille, joten porokansa yhä jatkui, ja niinpä on taaskin uusi tunturilaispolvi miestymässä, vaikka vain pienien porotokkien isäntinä. Lismajoella, vanhassa Tshalkun kylässä, elää entisen Tshalkku-Niilan Niila Kaapin Ellen kanssa, Naunagaksessa asuu Niilas-Oulan joukko, mutta Vaskojoella, Njärrijäyrin uudistalolla, liikkuu Pieras-Niilan poikakolmikko, tuhatkuntaisen yhteistokan hoitajana, raitioiden laumaansa Muotkatuntureissa.

Saapui taas 1878 Niilas-Aslak, vanhan _Jomppaisen_ suvun miehiä, jolla oli emäntänä inarilainen Elle Sarre sekä suuri porotokka, ynnä poikia ja tyttäriä. Länsitunturien maille Utsjoen mies poroineen ja komeine pailakkoineen asettui palkimaan. Järvikansa katseli miehen menoa ja kohta joikasikin:

"Nikku-Aslak niin niin niin, viisikymmentä pailakkaa, niin niin niin niin, seisoi niinkuin yksi, niin niin niin".

Ja siitä taas kolme Jomppais-poikaa pääsi Inarin tuntureihin. Menesjärven puolessa ja Lemmetjoella miehet pirteissään asuvat ja lähituntureissa hoitelevat porotokkiaan. Siellä veljesten vanhimustakin joiku rupesi mainomaan:

"Jouna-go, Jouna-go, lei jaa lei jaa goo goo, äänestää niinkuin sopuli".

Samana vuonna kuin Jomppaiset, jutivat Inariin myöskin Johan Högman, Davidin kodan poika, sekä Aaslak Panne, Maggas-Andaraksen poika, suuren Panne-galleen sukua. Itäpuolen tuntureita Näätämön rajamailla kumpaisetkin rupesivat kansoittamaan. Täällä itäisillä erämailla, Suprussa, Jalossa ja Varpuniemessä, "Heugmanin" pojat, Johan ja David, poikineen ja tyttärineen ja muutamine satoine poroineen vielä viljelevät tunturia ja pirttikenttää, Uuniemestä tulleen poromiehen ja vävymiehen, Piera Siirin — nyt jo kuollut — poikineen ja tyttärineen ollessa apumiehinä. Pirttimiehinä ja poromiehinä Aslak Pannenkin pojat ja tyttäret sekä vanha äitimuori, Kitti-Klemman Birit elävät Tshurnussa muutamasataisen porotokan kanssa.

Kaikkein suurimmalla voimalla vyöryivät Inarinmaahan 1880-81 _Kitti-veljesten_ jutamakunnat. Länsipuolen Hammas-, Viipas-, Appis- ja Maarestatunturit he yhdessä Länsmanien ja Jomppaisten kanssa valtasivat alusmaikseen. Kaikki Kitit olivat suuria poromiehiä, Pikku-Hannollakin, joka asettui Tshalkku-Niilan, appiukkonsa, vierusmieheksi Lismajoelle, oli aikoinaan 2,000-3,000:n tokka, onpa puhuttu 4,000-5,000:stäkin. Mutta kova kohtalo käyskenteli Kittien kantapäillä. Vanha Hans menetti viimein suuren karjansa, eikä Pikku-Hannullakaan ole enää kuin joku poro, ja entinen tuhannen poron Andaras on nyt aivan valkkopäiseksi haalistunut poroton poromies, jolta tunturi on ottanut lainansa takaisin viimeistä myöten. Vain valkko-äijän pojalla, Hansilla, on jo taas kolmisensataa poroa, ja köyhälle Pikku-Hannulle Enontekiön pororikas Näkkälä antaa joka talvi lahjaksi jonkun niestaporon. Mutta Pyhäjärvellä elää Kitti- Niilan Uula, Tshalkku-Niilan vävy hänkin, Kittien parhaimpana poromiehenä, raitioiden Muotkatuntureissa tuhatkuntaista tokkaansa. Siinä kyllä on poikien ja tyttärienkin nimikkoja, Birit-Annellakin 100 poroa, Ellellä 60, Niilalla 100 ja Kristillä 90 sekä 13-vuotisen Hansin merkeissä 300. Isä kyllä kieltää kuopuspoikansa merkit, mutta Kristin parttiota äijä lupaa parantaa, jos saa vävykseen mainion Lantto-Hansin, jonka mukana näyttää tokkaan tulleen onni ja hyvä menestys. Ja välitöinään Uula-ukko saarnaa kansalleen parannusta ja syntien anteeksi saamista, vaikka synnit veriruskeatkin olisivat. Mutta joikaamista Uula ei harrasta, vaikka isä-Niila kyllä joikasi ja oli sellainen äijä, ettei juuri koskaan ottanut kirjaa käteensä.

Tulipa Inarin tuntureille joku asuntamies lännestäkin päin, Koutokeinosta ja Enontekiöstä. _Mihkel Gaup_, Kauppi, tuli Koutokeinosta, korjasi Tshalkku-Niilan Raudnan ja sai poroja sekä lapsia. Käväisi kerran suuri porokas, _Ponku-Mattikin_, painuen pian taas Sodankylän Purnumukkaan ja Sompioon. Jo tuli iso rymyäijä _Guttorm Magga_ Enontekiöstä, "Kutturana" kuulu kautta Lapin, asettuen maanselän tuntureihin. Ja pian äijälle alkoi karttua tunturieloa sekä vasoittamalla että peurakorvia merkitsemällä. Sanotaan vanhan Kutturan merkeissä liikkuneen 3,000-4,000 nulppoa ja suurta ynnä pientä sarvipäätä. Mutta sitten joku vielä suurempi sarvipää lienee pistänyt keiturinkoparansa porotokkaan, niin että Kuttura-paran lauma kutistui vielä nopeammin kuin se oli kasonnut. Pahnan perillisellä, Kuttura-Niilalla, joka asuu Ivalojoella, kolmisen penikulmaa Ivalo-Mattia alempana, on enää ainoastaan kolmetoista poroa, vaikka häntäkin aikoinaan joiattiin:

"Gutturm Niila-sa, noo läi joo, rikas poika oli joo, nun nun nuu".

Vieläpä muistettiin hänen emoaankin, Kadja Nikodemusta:

"Kadjis-ahku oli joo, lullul lullul luu, Kadjis-ahku oli joo, niin niin niin niin",

Palasipa Inariin viimein taitavana poromiehenä Utsjoella opin käynyt järvikansankin jälkeläinen. Aikoinaan oli Inarista muuttanut Utsjoen järville ja jokivarrelle kalamiehiksi useita _Aikioita_, toiset suopuen sinne vakinaisiksi asukkaiksi, toiset jatkaen muuttoaan Norjaan asti, ja jotkut opastuen tunturimiehiksi. Niinpä Puolmakjäyrille asettuneen Gabrielin pojan, Kaapin Jounin, poika-Gabriel, Armas-Kaapi, saatuaan Jouni Vuolabban Ellen emännäkseen, palasi 1890 Inariin ulosoppineena poromiehenä. Avaroihin länsituntureihin, entisten poromiesten lähimmäiseksi, tämäkin tulija asettui, ja rikkaana padje-olbmuksena häntäkin joiattiin:

"Armas-Kaapi, niin niin niin niin, suuri-go rikas, niin niin niin niin".

Näillä samoilla mailla jutavat vielä ukon pojat, Kaapin-Aslak ja Kaapin-Jouni. Aslak on pieni poromies, mutta Jouni hallitsee 500-600:n tokkaa liikkuen milloin Maarestatunturissa, milloin Hammas- ja Viipastuntureissa sekä asuen väliin Lemmetjoella, väliin Ivalo-Matissa. Punaisissa lakeissa ja fietter-housuissa mies aina liikkuu, vakuutellen, ettei hänellä kyllä koskaan housunmalli muutu, vaikka muut kuinkakin uudenmallisia laittaisivat. Vaikka tämä Kaapin-Jounin toinen panos on lappalaiseksikin jäänyt aivan pikkuruiseksi tunturitontuksi, vain "kinthankokoiseksi", on hänessä kyllä sekä miehen mieli että varsinkin ääni. Jos Jouni osaa hyvin käsitellä suurta tunturieloaan, niin vielä paremmin hän taitaa käsitellä isoa kurkkuansa. Jouni onkin ankara joikaamaan. Kun pikku mies tunturilla puhaltaa kurkustansa joikauksen, on koko kehveli äänenä, niin että sananpuhuvainen Kitti-Uulakin neljänneksien päässä sen kuulee ja kauhistuu. Mutta toiset tunturimiehet joikaavat pikku toveriaan:

"Naa Kaapin-Jouni, niin niin niin, pikku poika sannaa lei, lullu lullu lugu luu".

Pari muutakin Inarin järvimiestä ihan kotoisiltaan vain lyöttäytyi tunturilaiseksi ja poromieheksi, niinkuin _Iisko Paadar_ naituaan Ingerin Ellen eloineen sekä _Heikki Valle_ saatuaan Tshalkku-Pieran Biggan poroperintöineen. Vallesta tuli jo taitava poromies, ja Vallen Niilasta vielä taitavampi, Niila etsi ja nai rikkaan Panne-äijän, Maggas-Andaras-Jounin lesken Kaaren Aikion, saaden samassa kaupassa sekä itseään iäkkäämmän eukon että paljon poroja. Porotokkineen ja Kaarenineen Niila muutti Utsjoen puolelle sen sijaan, että entiset poromiehet olivat Utsjoelta tulleet Inariin. Muotkatunturien pohjoispäähän, Kaamasjoen latvoille, Kaamasmukkaan, Niila asettui entiseen Jomppaisen taloon, ruveten siitä käsin kaitsemaan karjaansa lähituntureissa. Sanotaankin Niilan olevan tämänaikaisen Utsjoen suurimman poromiehen, 500-600:n porotokan isännän.

Sillä kovin pieniksi ovat Taka-Lapin entiset tunturiennavat jo joutuneet. _Kadja-Nillakin_, suuren Vuolabban suvun viimeisiä suuria poromiehiä, Kadja Poinin poika, joka juti Ruijan tuntureitakin ja aikoinaan ajeli 3,000:n laumaa Utsjoen tuntureissa, tullen monissa joiuissakin mainotuksi, on nyt vain parinsadan omistaja, 70-vuotias tunturiäijä. Suuret porolaumat ovat sulaneet kuin lumi, hävinneet niinkuin tuuli olisi puhaltanut, entiset komeat valkkoporotkin menneet, ja ukko itse nyt vanhana valkkoäijänä asustelee Kevujoen jylhässä tunturimaassa pienessä uudismökissä hoidellen nautakarjaakin. Ja entisaikaan häntä joikailtiin:

"Kadja-Nilla, joo jou joo jou, menee kuin lintu, joo jou joo jou".

Kaikki muut Utsjoen muutamat poromiesten jälkeläiset ovat jo nuorempaa polvea, eivätkä juuri vanhaa poroisäntää parempia. Kadja-Nillan pojallakin, Pikku-Nillalla, joka asuu isänsä entisessä komeassa maalitalossa Nilijoen suussa Tenolla, on vain 400-500:n sarvipään omaisuus, vaikka on saanut emäntänsä Maaritin avulla periä Pieras-Niila-vainajankin karjasta 70-80 päätä. Samanlaisia poromiehiä ovat _Niila ja lvvar Pieski_, parituhantisen Niilan poikia, joista jälkimmäinen asuu appiukkonsa, Oula Länsman-vainajan ja anoppitätinsä talossa Rauduskaidissa, samanlaisia vielä Jomppalan lähimailla asustava Rauduskaidin poika, _Piera Länsman_. Kaikki vain parinsadan poron miehiä. Vain Puolmakjäyrille asettuneen Andaras Länsmanin lesken, Kristin Siiman, ja viiden pojan yhteisissä hoidoissa liikkuu viisi-kuusisatainen tokka. Mutta vanhalla _Jomppaisella_, Mahtis-Niilalla, joka asuu Niila Vallen kanssa Kaamasmukassa, on vain muutama kymmeninen, vaikka ukko hurskaana raamatun ja evankeliumin miehenä kulkee sanaakin saarnaten.

Mutta monet tenolaiset ovat lohen ja riekonpyyntinsä sekä karjanpitonsa lisäksi ruvenneet hankkimaan toimeentuloa poroillakin, yrittäen matalan rannan tenokansasta nousta, ellei juuri tunturiväeksi, niin kumminkin hyviksi poromiehiksi. On kyllä monissa tenotaloissa vain joku poro ja ajohärkä, jolla saattaa pyöräyttää "handelissakin" sukkelammin kuin entisellä navettasonnilla, mutta on myös jo monia parempiakin porotaloja. Karigasniemen heinäkentällä asuvaiset ja hyvin toimeen tulevat Niittyvuopion veljeksetkin omistavat kukin muutaman satasen, toimekkaimmat pari, kolmekin, samoin Mierasjärven eteläpään erämaahan jutanut uudispirttiläinen, Sammel Laiti, tunturilaiseksi lyöttäytynyt Oula Länsmanin entinen ruokkopoika ja oppipoika sekä renkimies. On sitten tenomiehiä, joiden poroluku lasketaan kymmenittäin, kuten Porsangerin veljesten, Uulas-Uulan poikain, jonkun Palton ja Nillukan ynnä Laitin, joilla on kenellä neljä-, viisikymmentä, kenellä kahdeksankin. Muutamilla Helandereilla on vain joku kymmen, toisilla vain nimeksi, vaikka entisaikoina muuan katekeetan poika, Jouni Helander, naituaan kyytirättärin ja poromiehen Johan Högmanin tyttären Ellen, tuli niin suureksi poromieheksi, että rupesi muoreilleen tuhrailemaan kodassa sekä juti muiden isoisten mukana Inarin tuntureihin, kulkien aina Luttojoelle asti ja merkityttäen nimensä Inarin kirjoihin. Mutta rajantakaiset hukat, koltat, söivät melkein kaikki ukon elukat, ja Jouni Helander kuoli Luton jäkälätuntureissa yhtä porottomana kuin oli Tenon mailla syntynytkin.

Muotkatuntureissa ja Paistuntureissa sekä Ailigaksissa pitkin koko Utsjoen läntistä valtamaata länsipuolen miesten eli Paistunturin paliskunnan porot kiertävät, kun taas itäpuolen porolaisten eli Kaldoaiven paliskunnan elukat pitävät valtamaanaan suuria itätuntureita Utsjoesta ja Tshuoggajoesta alkaen Puolmakjäyrille ja Norjan rajaan saakka. Vaikka isännät ovatkin vain pikku parttioiden miehiä, karttuu heidän kymmenistään ja sadoistaan koko iso tokka, kun porot tunturissa käyvät yhteiseen seuranpitoon. Länsipuolen miehet joskus raitioivatkin elukoitaan yhdessä laumassa. Niinpä Niila Valle, Niila Niittyvuopio, Niila Jomppainen, Uulas-Uulan Andaras, Uula Porsanger, Andaras Paltto ja Anne Nuorgam koitelevat eloaan yhdessä tokassa sekä kesällä että talvellakin, samoin taas Hans Kitti ja Pikku-Niila Vuolabba ynnä jotkut muut ovat yksissä tokissa. Vallen ja kumppanien hoivissa saattaa olla lähes parituhatta poroa sekä Kitin ja Vuolabban vaalittavina tuhatkuntakin. Koko Paistunturin paliskunnassa onkin poroja kohta kolmisentuhatta. Mutta Kaldoaiven ympärystuntureita kiertelee vain parituhatta sarvipäätä, enimmät niistä Andaras Länsmanin perillisten, Piera Länsmanin ja Sammel Laitin korvamerkeissä.

Mutta ennen sanotaan Paistunturin paliskunnassa yksinäänkin olleen 6,000-7,000. Ja vanhaan aikaan juti Utsjoenmaan halki poroja kymmenin tuhansin. Nykyisen tunturiväen poronhoito on vain entisen suuren elämän heikkoa kuvattelua.

Poronhoitoa

Oikein vanhoina aikoina Lapinmaassa eli paljon ihmisiä, ja heillä oli isot tokat poroja. Mutta sitten tuli joukoittain vihollisia ja rosvoja Ruotsista ja Suomesta ja Russanmaalta, ja he tappoivat melkein kaiken kansan, niin ettei ihmisiä jäänyt juuri muualle kuin meren rannalle Läijisvuonoon sekä Inarin saarille. Porot jäivät hoitajitta ja villiintyivät, ja siitä villipeurat saivat alkunsa. Peurat saattoivat elää ja lisääntyä rauhassa, kun metsät ja tunturit olivat autiot, eikä ihmisiä ollut missään. Ja peuroja oli Lapinmaassa hyvin paljon.

Mutta sitten Niku-Fulli tuli, ja hän oli taas Lapinmaan alkuihmisiä sekä ensimmäisiä poromiehiä. Hän otti kiinni villipeurojen vasoja ja kermakoita sekä niitä paimentaen ja hihnassa pitäen kasvatti itselleen poroelon. Aikuisista villipeuroista ei kyllä olisi saanut kesytetyksi poroa, mutta vasoista ja kermakoista sai, niinkuin Niku-Fullikin teki. Ja Niku-Fullista sikisi koko Lapinmaahan taas uusi suuri porokansa sekä Niku-Fullin kasvattamasta karjasta nousi ja lisääntyi tuntureihin uusi suuri porosuku.

Näin vanha saamelaisäijä muistelee Lapinmaan suuren poroelämän alkuhistorian.

Neljän valtakunnan Lappi on avara maa, jossa on yltäkyllin sekä kylmää puutonta tunturia että tiheätä mäntymetsää, ynnä kolkkoa Ruijanmeren rannikkoa ja matalaa koivuoutaa. Siitä seuraakin, että laajan Lapinmaan poro on hyvin monenlainen. Maanlaadun mukaan se on kullakin maanpaikalla kasonnut erilaiseksi, jopa niinkin paljon, että vanha poromies nähdessään tunturissa poroparttion jo kaukaa tuntee, ovatko palkijat Inarin, Utsjoen vai Ruijan poroja.

Inarin porot kyllä tuntee. Ne kun palkivat mäntymetsissä, niin ne muuttuvat muita tummemmiksi ja ruskeammiksi, niinkuin olisi nokea pyyhkäisty karvoihin. Mäntymetsistä karisee naavaa porojen selkään antaen väriä valkealle karvalle, lisäksi porot syövät tummia pihkaisia havuja, niin että sekin vaikuttaa, sitä enemmän, kun sitten vielä päivä paahtaa päällisiksi. Mutta Utsjoella ei ole mäntymetsiä, on vain tunturi- ja jokilaaksoissa harvoja koivuoutia, joissa ei ole sellaista voimaa kuin pihkaisissa, tervaa antavissa männiköissä. Siitä syystä Utsjoen porot ovatkin ylipäänsä vaaleammat Inarin poroja. Norjankin porot ovat vaaleahkoja. Siellä tunturimaa vaikuttaa sen, että mutsikkaporojenkin karvannokka on vaalea niinkuin olisi huurteessa. Ja kylmässä Jäämeren tunturi-ilmassa Ruijan porot kasvattavat pitemmän ja tiheämmän karvan kuin Suomen porot, jotka ovat närpeämpikarvaisia.

Inarin suurissa tuntureissa ja kiveliöissä on aina ollut hyviä jäkäläkenttiä ja kaivosmaita suurellekin porolaumalle. Sentähden Inarin porot saavat syödä hyvin ja siitä kasvavat isoiksi ja väkeviksi, niinkuin myös kuuluvat Koltanmaan porot olevan, jotka varsinkin entisaikaan olivat hyvin vahvoja ja kestivät ajaa, kun vain neuvot kestivät. Mutta Ruijan poroilla on talvella huono jäkälä, ja kesällä ne meren rannalla saavat jyrsiä vain kivienkarpeita sekä juoda suolavettä Maahkarasmerestä. Niinpä Norjan porot ovat paljoa pienemmät kuin Suomen porot ja keveämmät, jos puntarinnokkaan pannaan. Niin myös Muonion porot ovat suurempia kuin Näkkälän ukkojen judot, jotka taas ovat Lätäsenon puolen tunturiporoja paremmat. Mutta kaikkein huonoin on Koutokeinon poro. Se on pieni, lyhyt ja matala, hoikkakoipinen ja lyhytturpainen, mutta pitkäkarvainen. Se on vain sellainen kisuraporo.

Varsinkin ennenvanhaiset Inarin porot olivat isoja ja komeita. Inarilaiset kun laskivat poronsa kesäksi vapaasti tuntureihin palkimaan, niin peurahirvaitakin sattui joskus siellä tokkaan, ja siten saatiin eloon villipeuran suurta ja ylpeätä sukua. Iisakin Andaraksenkin poroissa oli peuransukuisia isoja härkiä, niin että niitä mainottiin kyllä kauempanakin. Lusman Piettarkin sai Andarakselta peuran polkeman ajokkaan, joka oli pitkäraatoinen ja säärevä ja osasi katkaista taivalta paremmin kuin kenenkään muun poro.

Paimennettavaan tokkaan villipeura ei juuri uskaltanut tulla. Jos se joskus sattui siihen eksymään, niin heti ruukalti pakoon, kun tuuli vähänkään pyyhkäisi sen nokkaan ihmisenhajua. Porokelloakin se pelkäsi. Kadja-Nillan tokassa peurahirvas sentään usein nähtiin ja väliin taas Niila Eiran porolaumassa.

Vaikka porot eri maanpaikkojen mukaan ovat vaalea- tai tummataljaisia, ja niiden pääväri on vaaleanharmaa, on sentään joka tokassa hyvin tummiakin tahi aivan vaaleita elukoita. Voi joku poro olla aivan mutsikka, niin että vatsanaluskin on musta, tahi tumma, valkeaturpainen _kalppinokka_, tahi kauniinharmaa _suivakko_, tahi vaaleakylkinen _luostakko_, tahi aivan valkea _valkko_ eli _vielkis_. Ja valkkoporo saattaa olla hyvin valkea _jievja_ tai vaaleankirjavahko _raanis-jievja_ tai vaaleanruskea _ruossa-jievja_ eli _koltta-valkko_, Koltasta alkuaan saatu porolaji, rumakarvainen kuin keväthukka. Mutta Tshorgashnjargasta on taas lähtenyt oikein valkea poro, _gabba-jievja_, jonka koparatkin sekä silmät ovat aivan valkeat. Tällaiset ihmeelliset vaikot ovat kyllä alkuperäisin gufittarien karjasta, vaikka ne nyt vaatimesta syntyvätkin. Ne ovat kaikki merkillisen unisiakin. Niitä aina nukuttaa, jopa niin raskaasti, että ne muiden porojen lähtiessä voivat jäädä torkkumaan, ja niitä täytyy oikein kopsaista päähän, ennenkuin ne heräävät. Samoja gufittarien jutoja lienee sellainenkin elukka, jonka etupää on valkea ja takapää musta. Mutta niin kovin hervoitetusta porosta ei ole muuta kuin hukan ruoaksi. Gufittarien gabba-jievjoja oli aikoinaan ollut Kadja-Piera Biggalla, olipa Andaras ja Hans Kitilläkin kerran muutamia valkkovaatimia, vaikka ne sitten katosivat tunturiin. Kun gabba-jievjat hyötyivät hyvin ja kasvattivat sarvensa sakeiksi, merkitsi se karjalle menestystä, mutta huonoa onnea seurasi, jos valkkojen sarvet rupesivat heikontumaan, ja vielä enemmän, jos porot kokonaan katosivat. Kitti-veljeksetkin vähitellen menettivät koko karjansa, kun ensin kadottivat gabba-jievjansa.

Yhtä merkillisiä kuin gufittarien valkot, olivat sellaiset porot, joilla oli linnunhöyheniä selässä saparon puolessa. Rikkaalla-Hannulia sellainen oli ollut, ja toisellakin rikkaalla Hannulla, Kitti-Hannulla, oli samanlainen ihmeporo, ja se oli kova menemään. Mutta jos sai sellaisen härän, jolla oli yhdeksän hammasta leukapielessä — tavallisesti on vain kahdeksan —, niin ei tarvinnut toisella kiinni tavoitella. Kitti-Andaraskin oli sellaisella kerran päivässä ajanut Jalvesta Inarijoen Matti Saijetsiin, eikä muuta kuin "biegga helmiid padjel", tuuli helmoja nosteli.

On lappalainen kyllä sellainen herra, että lennättää vaikka gufittaren porollakin, niin että tuuli helmoja heittelee, onpa vielä niinkin mahtava poronsa isäntä, että voi milloin tahansa kuoraista taljan sen selästä tehdäkseen siitä pöykkyrin omaan selkäänsä. Mutta sittenkin hän on vain tunturielonsa paimenpoika ja renkimies, jonka täytyy asettaa päivänsä ja vaelluksensa sen mukaan kuin monipäinen lauma yksituumaisesti päättää. Tunturimiehen hoidokissa on yhä vieläkin vanhaa erämaan eläjän verta. Vielä satojen vuosien kuluttua tunturipeuran monien polvien takaisella perillisellä on yhä samat mieliteot kuin esivanhemmillaankin. Se ei juuri kovin suovu ihmiseen eikä kaipaa talvellakaan hirsiseinien suojaa, se ei ole kauan tyytyväinen samoilla kentillä, eikä se viihdy synkkien metsien pimennoissa. Mutta suuret aavat tunturilakeudet sekä valkeajäkäläiset petäjäkankaat ovat sen mielimaita. Niillä sen pitää saada vapaana vaeltaa jokaiseen ilmansuuntaan, mutta varsinkin pohjoiseen silloin, kun kesä nousee tunturiin, ja taas etelään, kun päivä rupeaa katoamaan Lapista. Tämän mukaan entiset suuret poroisännät vaelsivatkin laumoineen Jäämeren rannan ja Inarin tunturien väliä, vaelsivat ikuista vuoroaan niinkuin kesä ja talvi. Suurlauma määräsi suunnan ja matkan menon, isännät vain kulkivat paimenina mukana, ohjaten karjansa parhaita maita. Miltei samoja seutuja myöten tokka joka vuosi vaelsi. Muuan vanha Jouni-äijäkin kulki aina Tenon poikki nykyisen Gaavan talon luota suuren kiven vieritse, jota vieläkin sanotaan _Jounas-gädgeksi_, ja Koutokeinon tunturikiertäjät ajoivat keinonsa Shusjäyrin ohitse. Vanhoja tunturilaisia ei häirinnyt vielä rajakieltokaan, vaan kaikki sekä Suomen että Ruijan porolaumat ja -paimenet saivat vapaasti vaeltaa rajan yli puolin ja toisin. Inarinmaankin "sisään" mentiin aina kirkon seuduille ja Vaskojoelle asti, niin että "eikö siinä jo nokko ollut jäkälämaata" Tshorgashnjargan ja Vaskojoen välillä. Mutta sitten 1852 vedettiin raja niin tiukaksi, että kummankin puolen poromiesten oli karjoineen pysyttävä omilla maillaan. Koutokeinon ja Kaarasjoen lappalaiset saattoivat kyllä tämän jälkeenkin laumoineen laskeutua kesäksi Jäämeren niemille ja saarille, Vuorjenjargaan, Mahkarauvnjasaarelle, Spierttanjargaan, Tshorgashnjargaan... ja taas talven kanssa nousta omaan tunturimaailmaansa sekä niiden outaseutuihin aina Alattio- ja Inarijokien latvoille asti. Mutta Utsjoen ja Inarin tunturimiesten, joille ei merenrantaa sallittu, täytyi totuttaa tokkansa pysyttelemään aina vain meren näkemättömillä tuntureilla, jängillä ja metsämailla, jutaen kesäksi pohjoiseen Utsjoen tuntureille ja talveksi palaten Muotkatunturien tienoille.

Talvella tummimpana kaamosaikana Muotkatunturien kiertolaiset asustelevat Angelin seutujen ja Vaskojoen varsien jäkälöisillä kankailla. Kuukauden päivät voivat porot täällä viettää pisimmän talviyön pimeitä viikkoja, vaikka muuten talvisilla hangilla viihtyvät samoilla ruokasijoilla vain parisenkin viikkoa. Inarijoen takana vastaisella Norjan puolella palkivat Kaarasjoen porot raitioineen ja kotakuntineen, ja päiväkaudet kuuluu Tenon takaa poromiesten mekastus, korraaminen ja joikaaminen, koirain haukunta ja kellojen kalkatus. Samoin Suomenkin puolella on ääntä ja elämää. Sielläkin metsä kaikaa, lapin vilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee laumaansa.

Hajaantuneina ympäri kangasta puolen neljänneksen ja neljänneksenkin alalle porot liikkuvat lumisella laitumellaan. Helposti ne vaistoavat jäkälän hangen alta ja sukkelaan kaapaisevat etukoparoillaan paksunkin kinoksen puhki, jyrsivät kaivoksensa jäkälän ja taas kaapivat uuden lumikuopan, joutuen usein naapurinsa kanssa sarvirysyynkin hyvästä jäkäläpaikasta. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on metsä täynnä, väliin vieri vieressä pyllyämässä turpa syvällä hangessa, niin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta kuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello, messinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy paremmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää karata laumasta. Kun poro on saanut kaivetuksi jäkälätarpeensa, ei sillä ole muuta tehtävänä kuin heittäytyä lepäämään ja märehtimään. Lepohetkensä poro käyttää vanhassa hyvässä järjestyksessä, huoahtaen kolme kertaa vuorokaudessa. Rakennettuaan talvisen päiväsydämen lumikuoppia se iltakoiton joutuessa paneutuu hetkiseksi iltalevolle ja taas nousee yötyöhönsä, mutta sydänyön hetket se jälleen lepäilee ja taas aamuyön töikseen kaivelee kuoppia päivänkoittoon asti. Aamukoiton aikana poro laskeutuu kolmannelle levolleen, ja sen perästä aloittaa päivätyönsä. Kevättalven ja kesän pitkinä päivinä poro levähtää päivälläkin, mutta sen sijaan silloin on yöllä kaivamassa. Suuria lepoja ja ettoneita ei virkeä tunturienkasvatti tarvitse. Tunniksi, pariksi se kellahtaa kyljelleen ummistaen hetkiseksi silmänsä. Vain gufittaren aito- valkoinen gabba-jievja nukkuu sikeästi, ja valkeakoparainen mutsikkakin lepää raskaammassa unessa kuin muut porot.

Pian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä jonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun kiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman siirrältyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Heitetään vain hiljainen, rauhallinen _laidistaja-härkä_ kiinni, talutetaan sitä edellä ja koirien kanssa ajetaan toisia perässä. Ja kohta taas tunturikarja on turpa hangessa kylmällä ateriallaan. Mutta kevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia, on porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei jaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä etsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen rukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä on täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin hankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä.

Koira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies. Koiratta ei tunturilainen tulisi toimeen eikä saisi pidetyksi laumaansa koossa, ei tavoitetuksi ainoatakaan poroa. Mutta koira kyllä tavoittaa pahimmankin menentelijän ja ajaa sen takaisin tokkaan. Milloin vain porot poistuvat laumasta kovin kauas, paimenen ei tarvitse muuta kuin viitata kädellään ja sanoa: "Tshouh, tshouh!" niin kohta rakki kapaisee perässä ja haukkuen lennättää porot muiden joukkoon. Porot kovin pelkäävät koiraa. Ne ovat monikertaan kokeneet, että vaikka kuinka yrittäisi paeta, rakki aina rukattaa räkyttäen kintereillä, jopa hampainkin napsii kinttuja, ellei poro käänny takaisin. Älyääpä viisas koira komentamattakin laukata palauttamaan karannutta poroa, onpa joskus yksinään kapaissut omille teilleen lähteneen tokan jälkeen sekä haukkuen ja kinttuja näykkien tuonut sen rytinällä takaisin penikulmien päästä.