Part 9

Syksyllä painuessaan tuntureista outamaihin kaikki porot ovat mitä parhaimmissa voimissaan saatuaan pitkän valoisan kesän kuljeskella tuntureilla ja jängillä parhaita ruokamaita myöten. Talven pitkä, jo keväällä ruokoton takku on kesän kuluessa karissut pois, kurmujen rumat reiät ovat kasvaneet umpeen, ja uusi komea pehmeä karva, joka hyvin kelpaa sekä pyhänä että arkena, on kaiken peittona. Hontelot vasatkin ovat varttuneet niin nopsajalkaisiksi, ettei niitä enää pahinkaan hukka eikä ketterinkään koira tavoittaisi. Mutta hyvät hirvaat ovat saaneet kaikkein komeimman ja ylpeimmän asun. Suuret kiiltävät kelosarvet keikkuvat äkäisinä, koparat naksahtelevat kiukkuisesti, ja kaula on paisunut paksuksi ja väkeväksi. Hirvas on liikkeiltään ja ryhdiltään kuin koko tunturitokan isäntä. Se se aikoo ollakin, ja sitä varten se on paneutunut parhaisiinsa. Tulee kolea mikkelin aika ja porotokan suuri _rahkam-aike_, rykimäaika, jolloin hirvaan pitää vimmatusti tapella kaikkein muiden hirvaiden kanssa saadakseen yksin vallita vaikka tuhantistakin laumaa. Silloin hirvaat ovat täysiä tappelupukareita, min äkäisiä, että joskus käyvät ihmisenkin kimppuun, eivätkä ylpeyksissään syökään muuta kuin hiekkaa ja vettä. Pienet hirvaat eivät uskalla tulla lähellekään, isot ja vankat vain vartioivat tokkaa, ja kun sattuu vastakkain kaksi samanväkistä sarvikasta, isketään siinä yhteen niin kiukkuisesti, että sarvet raksahtelevat, eikä loppua tule, ennenkuin toinen makaa raatona. Huonosti purrut härätkin pyrkivät rykimään, jopa tappelemaankin hirvaiden kanssa, mutta pian on tällaisilta piettiöiltä tappeluinto pois, kun niiltä sahataan sarvet poikki. Jotkut härät kuitenkin ennättänevät saada aikaan huonoja vasoja; ainakin lappalaiset kehnosyntyisistä vasoistaan syyttävät piettiöitä. Vieläpä stainakatkin innostuvat taajomaan, iskien sarvikkain härkien ja hirvaiden kansa ja keikkuen ylpeästi kuin parhaat hirvaat. Kolme, neljäkin viikkoa rykiminen kestää, eikä sinä aikana paimenten tarvitse huolehtia tokan koossa pitämisestä, sillä sen kyllä hirvaat tekevät. Ne eivät laske ainoatakaan vaadinta laumasta pois. Sarvilla tönien ja koparoilla kopsien ne ajavat jokaisen karkulaisen takaisin tokkaan. Mutta kun rykiminen on loppunut, hirvaat vaipuneina poistuvat koko karjasta, mennen metsään yksikseen makailemaan. Siellä ne syövät ja lihovat, pudottavat pian sarvensakin ja palaavat sitten nulppoina ja rauhanmiehinä takaisin muiden joukkoon. Rykimiseen osallistuneet piettiötkin pudottavat syksyllä sarvensa, mutta muut härät kadottavat ne vasta kevättalvella samoin kuin runotkin. Vasavaatimet saavat pitää sarvihäkyränsä aina siihen saakka, kunnes ovat vasoneet.

Komeiden sarvien jokavuotinen uudistaminen on porokunnan tavaton suurtyö. Kesäkauden kun elukka on saanut niitä karvaisella nahalla suojattuina _naamasarvina_ kasvatella ja loppukesällä joka pensaaseen kahnuttaen ajaa ne nahattomiksi kiiltäviksi kelosarviksi, niin jo muutaman kuukauden komeilun perästä ne heittävät vahvoista kannoistaan ja putoavat pois. Ja ikääntyessään poro kasvattaa yhä suuremmat sarvet, kunnes aikuiseksi päästyään pitää joka vuosi aivan saman mallinsa, ja sitten taas jo vanhenemaan ruvetessaan saa häkyröihinsä yhä vähemmän oksia. Vanha poromies tietää kyllä, että poron miehuudenaika on painumassa, kun se alkaa muuttaa sarviansa. On emosta lähtien aina joitakuita poroja sarvettomiakin, nulppoja, varsinkin vaatimia. Mutta kerran syntyi Oula Vuolabballe nulppo hirvas, samoin Panne-ukolle Varenginniemellä sekä vielä Inarin kuululle Kutturalle. Sellaisen hirvaan tuleminen on kyllä onnettomuudeksi. Vuolabba-ukkokin pian kadotti poronsa, samoin kävi Panne-äijälle ja niin myös rikkaalle Kutturalle. Mutta Kitti-Andarakselle annettiin kerran kaksi kolmisarvista kermakkaa ja yksi vaamen, ja siihen aikaan Andaras kyllä eli parhainta porokauttaan.

Syksyllä mikkelin tienoissa toimitetaan hirvaitten kuohitseminen, _kaskimus_ eli pureminen. Vahvat miehet voivat yksinäänkin keikauttaa ja lujin leuoin purra heikon poron, mutta tavallisesti toinen on pitämässä, ja toinen käyttää hampaitaan. Mutta kun sattuu käsiteltäväksi oikein väkevä elukka, niin siinä kolmekin tunturiukkoa saa olla toimessa, ja hirvas voi sittenkin suopungin mutkassa lennättää asiakkaitaan ympäri kenttää, niin että kodat keikkuvat kumoon. Poro purraan tavallisesti kunteuksena, mutta kaunista valkkoa tai mutsikkaa ei raskita menettää, eikä hyvää luostakkoakaan, vaan jätetään ne rykimään uutta sukua. Samoin oikein iso ja väkevä hirvas saa pysyä semmoisenaan ikämieheksi asti.

Viisikymmentä hirvasta, enemmänkin voitiin entisaikaan isosta laumasta samalla kertaa muuttaa härkäporoiksi, eikä vielä suku loppunut. Tuhatlukuisessa laumassa olikin poroa kyllitellen joka lajia, niistä hyvinkin puolet vasan tekeviä vaatimia. Tuhannen pään tokassa saattoi urosporoja, ikähirvaasta urakkaan ja kermakkapulliin asti, olla parisataa, täysiä härkiä satakunta ja vaatimia viisisataa sekä loppu vasaväkeä, joka voi olla suurempi tai pienempi aina vuosia myöten. Toiset poromiehet kyllä pitivät paljon vaatimia, että elo yhä kasvaisi ja lisääntyisi, ja Tshalkku-Pieran isossa tokassa oli täysiä härkiä kuusisataa. Eri porolajiensa määrää tunturimies ei oikein tietänyt, eikä hän liioin tietänyt tarkoin koko karjansa lukua. Oikein suurta laumaa ukko ei osannut laskeakaan, mutta sen vain tiesi, että paljon oli poroja; ja vaikka äijä olisi elonsa määrän tarkoin tietänytkin, hän ei ruvennut sitä muille muistelemaan. Joskus vain viinanhöyryissään äityi rikkauksiaan raamomaan ja joikaamaan, ja silloin äijän tokassa kyllä oli sukua enemmän kuin oli kuultukaan.

Tunturimiesten suuret tokat joutuivat toisinaan sekaannuksiin toisen tunturitokan kanssa. Oli suuri työ niitä selviteltäessä. Ruijan puuttomilla tuntureilla toimitettiin sekaantuneiden laumojen erottaminen siltään sauvoilla _ratkomalla_. Asteltiin vain sauva kädessä laitapuolta erotellen vieraita elukoita syrjään, toisten paimenten pitäessä huolta, etteivät erotetut enää päässeet sotkeutumaan laumaan. Suopungilla heitettiin ja kiskottiin porot tokan sisästä, ja sitten kun oli karjat erotettu, lähdettiin kumpaisiakin viemään eri taholle. Kellohärkää vain talutettiin edellä puhellen, "tsis, tsis, tsis", ja toisia ajettiin perässä haukuttaen koirilla ja huudellen: "huh, huh, huh!"

Mutta metsäseuduissa rakennettiin erottamissijoiksi pieniä aitauksia, gärdeja, kaarteita. Iskettiin vain maahan pystyyn koivunrungon kappaleita ja tuettiin niiden yläpäät poikittain vitsastetuilla riuvuilla, ja tällaiseen pikku aitaukseen saattoi mahtua 100-200 poroa kerrallaan. Käytettiin erotukseen myös lypsytarhoja sekä isoja kivikaarteita. Tokka ajettiin lähelle aitausta, vieraan siidan porot heitettiin suopunkiin ja kiskottiin tarhaan, vedettiin sinne sarvistakin, ja pieniä elukoita raahattiin takajaloista maata myöten makuullaan. Säikähtynyt tunturielo laukkasi ympäri kaarretta älyttömänä kuin juopunut lappalainen, ja yhä uusia tuotiin samaan piirihyppyyn. Mutta kun kaikki vieraat oli saatu karsinaan, ja sitten tokanisäntä lähti ajamaan ahkiolla, juoksuttaen kellokaulaista laidistushärkää perässään ja vielä komeasti joikastaen, ja kun sitten avattiin tarhan veräjä sekä huudettiin, "huh, huh, huh!" niin koko karsinakansa lähti rukattamaan kellohärän ja joikaavan miehen jälkeen. Tällaisia pieniä erotuskaarteita oli ennen siellä täällä Muotkatuntureissa ja Paistuntureissa, ja niitä käytettiin aina, milloin tarvittiin erottaa vieraan siidan eloa tokasta, sekä silloinkin, kun elosta piti erottaa iso joukko myytäviä elukoita.

Mutta sitten saatiin Suomen tunturimaihin suuria poronhoitoyhtymiä, _paliskuntia_ eli palkisia, ja ne rakensivat yhteisiä isoja porotarhoja, _pykällyskaarteita_, joihin syystalvella koko seutukunnan porot koottiin erotettaviksi ja merkittäviksi pykällysluetteloihin. Pykällyskaarteita saatiin m.m. Utsjoen Paistuntureihin ja Kaldoaiven puoleen Ivvanastautsin lähelle sekä Inarin Muotkatunturien maille, missä ne ovat vieläkin. Kaarteessa on tavaton satasylinen päätarha, johon pienen parikymmensylisen esikartanon kautta ohjaavat monisatasyliset leveälle haarautuvat siulat. Päätarhan sivuissa on ympäriinsä pieniä kymmensylisiä aitauksia, _konttuureita_, joihin vie veräjä aitauksesta, ja toinen saattelee ulos.

Koko paliskunnan porokansalla ajettiin porotokkaa kaarteeseen. Kellohärkää talutettiin edellä, ja ihmistokka koirineen kävi järjestystä pitäen jäljessä, kunnes saatiin elukat siipiaitojen suojaan ja siitä hiljalleen pääkaarteeseen. Tuhansia poroja saattoi joutua samaan aitaukseen, ja siellä ne sitten korvamerkkiensä mukaan heitettiin kiinni ja vedettiin oman isäntänsä karsinaan. Oli kaarteella elämää. Porot laukkasivat yhtä päätä ympäriinsä pitkin aidan viertä ja saaloivat, niin että höyrypilvi vain asui kaarteen yllä pakkasilmassa, miehet häärivät ja suopungit viuhahtelivat sinne ja tänne. Vaikka poro olisi kuinkakin laukannut, suopunki sittenkin sujahti, kymmenenkin sylen päästä lennätettynä, sarveen tai kaulaan tahi takakoparaan, kiristyi ja alkoi kiskoa mukaansa. Viikon päivätkin isolla kaarteella ison porotokan kanssa taajottiin, maattiin yöt vain nuotiolla syöden poronlihaa ja taas päivät telmäten porojen kanssa. Oli poronostajia, Ransu-porvarikin oli tavarakuormineen, viinasaksojakin oli joukossa, ja kaiken keskustana oli tarhassa höyryten laukkaava porokunta.

Miehet kyllä saivat pykällyskaarteella istuskella lihapatain ääressä ja juoda viinaa, mutta poroille oli kaarre kauhun ja kiusaannuksen kenttä, vieläpä kymmenille kuoleman tarha. Siellä nämä vapautta rakastavat tunturilaiset joutuivat nälkymäänkin monia päiviä ja yhtä päätä suopungin viuhahdellessa säikkymään ja polkemaan heikompiaan kuoliaiksi. Vanhat poromiehet eivät rykimisen jälkeen kovin koirillakaan ajattaneet poroja, mutta sitten jo jälkimiehet ajoivat elonsa turmiollisiin pykällysaitauksiin. Muotkatunturien ja Paistunturien palkijat ovat kyllä taas jo hylänneet suuren pykällysaitansa, erotellen elonsa entiseen tapaan vain pienissä tarhoissa. Mutta Kaldoaiven miehet edelleenkin ajavat joka syksy joulun edellä karjansa Ivvanastautsin isolle kaarteelle, missä sitten taajotaan kolme, neljäkin vuorokautta.

Syksyllä ja syystalvella poroerotuksien ja pykällyksien jälkeen toimitetaan porojen joukkoteurastus. Keväisiä vasoja on kyllä menetetty jo syyskuulla närpeän karvan aikana ja riistetty niiltä pehmeät taljat peskinahoiksi, mutta isojen porojen aika täyttyy vasta talven saapuessa. Silloin porolla on kaikkein paksuin pinta päällään ja vahvimmat vatsakuut, vaikka Ruijan porojen sanotaan olevan lihavimmillaan vasta joulun jälkeen.

Rikas tunturimies saattoi samalla kertaa teurastaa toistakymmentäkin, pari-, kolmekinkymmentä poroa omiksi ruokaveroikseen. Vanhahkot ja huonosaattoiset ajohärät, runot sekä vasansa kadottaneet vaatimet silloin ensinnä joutuivat surmilleen. Kotakentälle kodan taakse porot vain talutettiin ja siinä vuoroonsa iskettiin entisiltä ukoilta perittyyn tapaan. Elukka väännettiin maahan ja söhäistiin suurpuukko rintaan, niin että se puri sydämeen asti, ja jos puukko oli kovarautainen, elukka kuoli melkein värähtämättä. Piti vain varoa, ettei kovalla huutamisella säikäyttänyt poroa, sillä silloin ei veri olisi juossut hyvästi. Poron piti saada rauhassa heittää henkensä ja veren valua rintakomeroon. Mutta jos kotakunnassa sattui olemaan joku kylmänvikainen tai heikkoverinen ihminen, hän saattoi mennä imemään verta puukonreijästä saadakseen elävää lämmintä sisäänsä, ja veri oli niin makeaa kuin rieskamaito. Vain ulkona lumihangessa poro nyljettiin ja paloiteltiin, veri kaadettiin vatsalaukkuun, vatsarasvat ahdettiin tunkaan ja tshalmakseen, suolet ja osa verta vietiin naisväelle kotaan makkaratarpeiksi, talja levitettiin hangelle kylmettymään, ja lihakappaleet, verivatsat, tshalmakset, ripustettiin puiden oksille. Keuhkot ja perna joutuivat koirien osalle. Mutta poron selkäpuolesta kiskaistiin kaksi kolmen sormen levyistä, pitkää ohutta suonivyötä, samoin takakoivista saatiin neljä, etujaloista kolme sormenpaksuista suonikimppua. Nekin ripustettiin puuhun jäätymään ja kuivumaan, sillä ne tulivat siten pehmeämmiksi kuin kodassa kuivattaessa. Joskus sattui komean poron kaulasta nahan alta löytymään pieni sormenpituinen ja -paksuinen nahkapeittoinen karvatuppi, _tshorgi_. Se otettiin talteen ja säilytettiin kiisassa, jotta elo paremmin pysyisi onnessaan.

Teurastuspäivän aterioikseen isäntä laittoi porostaan kymmenen kannun kattilaan selkäkappaleen, maksan ja munuaiset. Vielä pantiin samaan pataan naisten laittamia makkaroitakin, joita oli saatu viisi joka porosta. Ja kattilasta nousi tunturikansalle voimallinen ateria. Mutta muut lihat saivat olla jäätyneinä koko talven. Vasta keväällä, kun ne sulivat, isäntä laittoi ne suolaan muutamiksi päiviksi ja sitten ripusti luovan orsille kevätahavan kuivattaviksi. Niistä tuli erinomainen kesäniesta, joka isoilla isännillä riitti seuraavaan syksyyn ja jouluunkin asti, jopa napaäijillä aina siksi, kunnes saatiin uutta kuivaa lihaa. Jotkut kuivasivat lihaa syksyisin kotasavussa, ja se oli kuin palvattua paistia ainakin. Entiset ukot eivät kovin paljoa poron teuraslihoja myyneet, paisteja vain veivät Norjaan sekä suuret määrät taljoja ja sarvia. Tshalkku-Piera ei myynyt eläviä porojaan kuin yhden kerralla. Jos ostaja halusi toisenkin, hän sai tulla uuden kerran vaikka jo viikon perästä.

Mutta pitkin syksyä ja talvea piti saada aina tarpeen mukaan tuoretta lihaa. Suuresta tunturiviljasta sitä kyllä riittikin. Tshalkku-Pierankin kodassa syötiin syys- ja lokakuulla melkein joka päivä kermakka tai urakka, Piera-äijä itse iski elukkansa sekä laittoi lihakeitot, pannen vielä kuivaa lihaa tai poronkuuta kattilaan, koska vasanliha yksinään ei ollut kylliksi rasvaista. Talven selällä ukko taas tappoi joka viikko ison poron, joskus kaksikin, aina Maariaan asti. Kymmenkunta suuta olikin Pietan kaaran ympärillä käynnissä, koirat vielä lisäksi luita kaluamassa ja kaaroja nuolemassa. Tunturikodan isäntä aina oli itse lihakeiton päämestarina. Vanha Kitti-Andaraskin suurpuukollaan paloitteli poronlihat karvaisella taljalla vain, ja sitten viskeli karvoineen kattilaan, keitti ja söi, vaikka se keitto ei kelvannut emännälle, joka oli vallesmannin rouvan sisar Jomppalasta.

Porometsässä liikkuessaankin raitiot voivat teurastaa poron, kun kaukana kotakylästä oltaessa eväs sattui loppumaan. Miehet laittoivat silloin maahan pari kivilaakaa syrjälleen ja kolmannen koperolaa'an niiden varaan lappeelleen. Teurastamansa poron vatsalaukun he täyttivät tuoreella lihalla ja sitoivat suun kiinni, latoivat kiven koperoon sammalia, panivat siihen lihapanoksensa ja vielä peittivät sammalilla sekä lopuksi valoivat vedellä. Kun sitten hyvästi hoidettiin tulta koperolaa'an alla ja aina valettiin vettä sammaliin, ettei keitto palaisi pohjaan, saatiin mitä mieluisin tunturilaisen ruoka-ateria.

Vanha tunturikansa asui aina kodassa, niinkuin ennen muinoin suuret karjatokkain isännät, Aapraham ja Loot. Ja niinkuin nämäkin pyhät miehet karjoineen ja tavaroineen vaelsivat ympäri maata "ja vielä hyvästi pärjäsivätkin", vaikka heidän raitionsa kyllä joskus riitelivät, niinkuin Lapin raitiotkin, niin myös lappalaiset vaelsivat tunturia ja outamaata ja tulivat hyvin toimeen ynnä olivat terveitä, ja heillä "seisoi tavara niinkuin Aaprahamillakin, jonka päälle ei Jumalan kirous langennut". Kotapuiden, neljän käyräkön, harjapuun ja pitkien riukujen varaan laitettu vaatekota oli porokansan ainaisena kotina sekä kesän helteellä ja syksyn sateella että talven purkuilmalla ja pakkasella. Kesällä vain sonnustettiin kotapuiden varaan suuret valkeat louteet, talvella saatiin seinät paksuista kaksinkertaisistakin villaraanuista. Kylmä routainen tanner oli talvimajan pohjana, ja siinä vain peittona koivunrisukerros sekä raanut ja porontaljat makuusijoina. Kivillä ympäröity tulikenttä keskellä kotaa tuotti mieluisaa lämmintä sekä antoi kuumaa kahvia ja keittoruokaa, vaikka tunturimaissa lumen alta kaivettava matala vaivaiskoivikko oli lappalaisen pclttopuumetsänä. Mutta kodassaan ja kodallaan lappalainen askaroi kuin kotonaan ainakin, vaikka hänellä kotinaan oli koko tunturimaa. Tehtiin kotatöitä, minkä tarvittiin ja voitiin, ja paimenet vuorottain tulivat ja menivät, sekä kesyt _siljoporot ja kusikkaat_ kuljeskelivat useasti kotakentällä ollen niin leppeitä, että sallivat kotakansan kosketella sarviaankin ja taputella selkäänsä. Varsinkin aamuhetkinä tällaiset porot tulivat nuuskimaan ja koparoimaan kotasiljoa, etsien ja napsien sieltä täältä mieluisia lumikinoksia.

Sen mukaan kuin porotokan piti siirtyä uuteen ruokamaahan, kodankin täytyi siirtyä toiseen paikkaan. Vieläpä kesällä, vaikka pitkät ajat asuskeltiin samoilla tuntureilla, muutettiin kota aina jonkin ajan kuluttua uuteen kohtaan. Sillä maa tuli "pahaksi", kun siinä kauan yhtä päätä oleskeltiin, ja lappalainenkin tahtoi mielellään asustaa puhtaalla sijalla. Talvella ladottiin kotapuut isoon _kota-ahkioon_, jota kuljetettiin viimeisenä viiden, kuuden ahkion perässä, joihin oli kuormitettu muita taloustarpeita. Kotapuut vain piirtelivät pitkin hankia piirujansa, niin että hyvin näkyi, mistä lapintalo oli jutanut. Kesäisin taas sälytettiin tavarat poron selkään, kotapuutkin ladottiin _kotapuuhärän_ kannettaviksi kahden puolen perään venymään, niin että latvat viistivät maata.

Kovin suurta porolaumaa ei saattanut samassa siidassa paimentaa, koska se olisi kaivanut ja polkenut hangen niin laajalti, että toisille olisi jäänyt kaivettavaksi vain kovaksi tallattu kiekerö. Isot tokat jakautuivatkin eri siidoihin. Vanhan koutokeinolaisen Asiak-äijän sanotaan hajoittaneen 8,000:ntisen tokkansa talvella viiteen siidaan. Kitti-Hans juti tyttärineen ja kaimapoikineen samassa kotakunnassa, kun taas toiset pojat, Andaras ja Niila, raitioivat omaa siidaansa.

Poro on tunturimiehen ainoa ajokas. Sen hän talvella sonnustaa ahkionsa eteen ja laskettelee tuntureiltaan asuttuun maailmaan, ja sillä hän vedättää tavaransa muuttomatkoillaan. Isossa siidassa ja porotalossa tarvitaan kymmeniä ajoporoja. Tshalkku-Pierallakin oli 60-70 vetohärkää. Ajohärät ovatkin porotokan ahkeria työmuurahaisia, joiden varassa koko kotakunnan veto- ja ajotyöt ovat. Silloin kun muut porot saavat olla miten kuten, vuoroin kaivaa jäkälää, vuoroin lepäillä, ajohärkien täytyy alituisesti raataa, kiskoa raskaita ahkioita tai kiidättää isäntäänsä yli maiden. Vain kesällä vetoporot saavat kuljeskella vapaina muiden mukana. Hyvässä kotakunnassa on jokaisella kykenevällä kotalaisella oma nimikkojutonsa, muutamilla kolme, neljäkin, isännällä ja emännällä parhaat, rengillä ja piialla huonoimmukset. Varsinkin isännällä pitää olla kova ja hyvä juto, emännällä taas hiljainen ja vireä, samoin tyttärellä, mutta pojat tarvitsevat kovan ja vireän menijän. Toiset porot nimittäin ovat kovia menentelijöitä, toiset hiljaisia ja vireitä, mutta muutamat aivan laiskoja. Ajokkaiksi kyllä aina koetetaan valita parhaita poroja, sellaisia vireitä pitkäruumiisia, hoikkavatsaisia härkiä, joiden lapaharja on saparonpuolta korkeampi. Lyhytraatoinen, isovatsainen elukka on nähty laiskaksi. Jotkut tunturimiehet ennen ajoivat vaatimellakin, ja kun oli hyvä iso vaamen, se saattoi mennä niin kovasti, että lumiryöppy vain "niinkuin sauvu seisoi kahta puolta". Lantto-äijäkin kerran pyräytti vaamella hevospelin ohitse niin äkäisesti, että tallijudon ajaja jäi vain ihmettelemään: "Kuka oli se, joka lennätti vastaan niinkuin olisi vihollinen ajanut?" Inarilaiset ennen kulkivat vaamiraidoilla Reisivuonossa asti, jopa jotkut valjastivat tiineenkin elukan ahkion eteen. Norjan lappalaiset useasti ajelivat runolla ja stainakalla, ja nekin olivat tavattomia menemään.

Vain hiljaisen ja lauhkean, _kesun_ siljoporon, joka ahkerasti asustelee kotakentällä kotakansan kanssa seurustellen, saa kiinni vaikka sarvesta ottaen. Ne saattavat tuntea isäntänsä sekä näöstä että äänestä ja olla hyvillään kuullessaan isäntänsä puhelevan: "Tsissa paarni... tsissa paarni". Mutta niin paljon parhaimmassakin porossa on villiä erämaan elävää, ettei se opi tuntemaan nimeään. Ja tavallisesti täytyy poro ottaa kiinni _suopungilla_, joka raitiolla ja poromiehellä on aina matkassa olkapäällä kainalon alatse vyyhdettynä, samoin kuin vanttuut edessä vyön alla sekä _tuhpapursa_ toisessa kainalossa, kannatusnauha ristissä suopungin kanssa. Suopunki on 12-13 syltä pitkä, tervattu ohuehko hamppunuora. Sen toisessa päässä on sievästi tehty solmu, toisessa poronsarvesta kaverrettu rengas, _giella_, jonka lävitse koko nuora helposti saattaa sujahtaa silmukaksi. Suopungin poromies vyyhteää oikeaan käteensä ja pitäen solmupäätä vasemmassa, heittää sujauttaa sitten, niin että yhä supistuva silmukka sattuu määräänsä. "Galle lek, birra, gidda!" [kyllä olet, p—u kiinni] mies vain manailee, vatkaten vaikka alakäteen paulansa poron kopataan, ellei saata sarviin heittää, kun elukka kovin taajoo toisten joukossa. Menentelijäporosta on ihminen melkein kuin hukka. Sitä täytyy koiralla laukkauttaa saapuville ja suopunkia hyvin piiloitellen lähestyä sekä sitten viuhauttaa kiinni.

Pienet kotapoikaset, jotka talvitöikseen alituisesti häärivät pikku suopunkeineen ja monet kerrat valjastavat porokoirankin lautapalasen eteen ajellen kuin porolla pitkin kotakenttää, rupeavat jo _urakan_, toisvuotisen poron kanssa taajomaan, valjastellen sitä ajopeliensä eteen, mutta vielä _vuorsonakin_ poro saa juoksennella pailakkana. Vasta sitten, kun hirvas kunteuksena on purtu, alkaa sen varsinainen taamominen. Silloin on poron paras oppiaika, kosotuksena ja maakkanaksena se on jo liian vanha taamottavaksi, jopa jo liian pehmeäkin karaistuakseen ajokkaaksi, seitsenvuotisesta nimilapusta puhumattakaan. Vanhoilla lappalaisilla oli kyllä laumassaan vanhojakin pailakkahärkiä, joilla ei ollut muuta virkaa kuin olivat vain muiden joukossa, ja isäntäkin voi ylpeänä katsella komeaa tokkaansa.

Poroa saattaa taamoa kuka vain kulloinkin ennättää. Naiset eivät juuri taajo pailakan kanssa, vaikka monet kyllä kykenevät suopunkia heittämään. Monesti lappalaiset lainaavat porottomille naapureilleen pailakoita ajoporoiksi, saaden ne sitten taamottuina takaisin. Hyvin opetetulla porolla voidaan sitten ajella, miten halutaan. _Garraa-herggi_, kova härkä kyllä taajoo niin kovasti, että pitää väliin olla kaksi miestä valjastamassa, ja menentelijäporo laukkaa kuin vimmattu ahkion edessäkin, mutta _oius- härällä_ saattaa ajaa vaikka umpihankeakin. Kun vain ajohihnalla sitä hoputtaa ja kädellä siivosti viuhtoo, niin se menee suoraan kuin sivakkamies latuaan. Lauhkea _laidistushärkä_ taas kaaloo vakavasti koko raidon johtoporona sivakkamiehen perässä mihin tahansa.

Ennen käytettiin poron kaulassa länkien asemesta pehmeää nahkavyötä, _kesättiä_, johon jalkojen välitse kulkeva vetohihna, _vuottoraippa_, oli kiinnitetty, ja selässä oli vielä komea leveä kirjovyö. Mutta sitten opittiin käyttämään länkiä, ja käytetään yhäkin, ja niihin sonnustetaan vuottoraippa. Ajohihna, _vuodjim-labtsi_, taas kiinnitetään poron päitsiin leuan alle. Tällä ainoalla hihnalla poroa ajettaessa ohjataan, milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas pysäytetäänkin, jopa anotaan kovempaakin vauhtia. Vain ajohihnaa taidolla käyttäen saattaa hyvin opetetulla judolla laskettaa vaikka pirtin porstuaan, eikä tarvitse muuta kuin joikastaa vain. Taidolla poron kanssa pitää elääkin, voimalla ei sen kanssa auta. Kun taitavasti ohjaa ja komeasti joikaa, niin poro nulkkaa, tolvaa ja laukkaa, että sorkat vain naksuvat. Ja se on komeaa menoa. Elleivät poron jalkasuonet pääsisi niin liikkumaan sinne tänne, että oikein naksuvat ja paukkuvat, niin poro ei olisi niin kova menemään. Poron komeasta menosta lappalainen joikaakin jutonsa jalantahdin mukaan:

"Poro se, poro nulkkaa nulkkaa, nannana nannaa nannana nannaa, härkä se nulkkaa nulkkaa nulkkaa, nannana nannaa nannana nannaa, sarvetkin päässä käyristyvät, nannana nannaa nannana nannaa".

Tunturimiehet kohtelevat jutojaan jotenkin hyvin, paitsi viinapäissä ollessaan, jolloin he hulluina riuhtovat ohjasta ja huutavat säikyttäen ajokkaansa suunniltaan, ajavatpa elukkansa aivan uuvuksiin. Poro kyllä usein ajautuu loppuun, ja meneekin silloin niin loppuun, ettei pysy edes seisoallaan. Äkäinen se silloin vain on ajomiehelleen, yrittäen vielä kimppuunkin käydä aina välillä kaatuen maahan. Mutta pitkässä raidossa, johon on toistakymmentä vetäjää kollostettu peräkkäin aina edellisensä ahkioon, judetaan hiljalleen ja siivosti. Kello vain kalkattaa johtohärän kaulassa, ja kello on viimeiselläkin vetäjällä, jotta etumies kuulee, onko jälkipää matkassa. Ja kaikkein perimmäisenä nulkuttaa ahkioton varaporo samalla ollen myötäleissä vastahangan vetäjänä. Eikä pitkille Ruijanrannan matkoillekaan tarvitse varata mukaan ajokkaan ruokaa. Lepopaikoissa saa elukan vain laskea laitumelle etsimään lumen alta evästänsä. Ja pari kolme penikulmaa saattaa porolla ajaa yhteen menoon samalla syöttämällä. Hyvin levähtäneellä, _vuongahana_ seisoneella härällä voi laskettaa penikulmittain samaan menoon.

Ahkio, _kierris_, on ylilappalaisen ikivanha ajovehe. Entislappalaiset kyllä jättivät Jäämerelle mennessään, talven lopuilleen joutuessa, ahkionsa taipaleelle jutaen muilla keinoin loppumatkan. Ruijan lappalaisetkin, Koutokeinon ja Kaarasjoen ja Gaissatunturien miehet jättävät vieläkin ahkionsa, talvikotansa ja talvivaatteensa matkan varrelle ja tehdä kopeltavat tuoreista koivunkappaleista pikku kelkkoja, joilla jutavat Jäämerelle keittäen siellä kelkkapuillaan kahvia ja merikalan tauroa. Ja entisaikaan tunturiäijät syksyllä merimaasta pois lähtiessään käärivät ja sitoivat omaisuutensa hylkeennahkaan, jonka sonnustivat vuottoraippaan laahaten sitä poron perässä, kunnes taas pääsivät ahkioilleen. Ovatpa monet lappalaiset viime aikoina lannanmiehiltä oppineet rakentamaan keveitä jalaksellisia porokelkkojakin, joita käytetään paljon ajetuilla kulkuteillä. Mutta ahkio on lappalaisen oikea ajopeli. Sillä hän poronsa perässä soutelee metsät ja jängät ja tunturit, siihen hän kaaristaa tavaransakin. Ja isoilla poromiehillä, tullakseen toimeen, pitää olla kymmenkunta, parikymmentäkin ahkiota. Komesti tehdyllä _vuodjem-kierriksellä_, jossa on korkea, mukava selkänoja ja ylpeä nokkapuu, hän itse ajelee, leveällä avoperäisellä _raiddu-kierriksellä_ hän kuljettaa tavaransa raidossa sekä toimittaa kotoiset ajonsa. Isolla kota-ahkiolla tunturilainen ennen vedätti kotapuunsa, ja kansipeittoiseen _lohk-kierrikseen_ hän lukon suojaan uskoi muuttoretkellä parhaat ja mieluisimmat esineensä. Veneen malliin, emäpuun ja käyrien kaarien varaan rakennettu suippokeulainen ahkio sukellelee ja ui keveästi umpihangessakin, ja lylyinen emäpuu liukuu kovalla pohjalla kuin hiihtomiehen siloinen sivakka.

Omat lapinmestarit rakentelevat ahkioita oman seutukunnan tarpeiksi niinkuin veneitäkin, mutta utsjokelainen seppämies saa hankkia tarvepuunsa monien penikulmien päästä Tenolta tahi Inarin rajamailta.

Niinkuin muuallakin maailmassa rikkaus ja köyhyys vaihtelevat sekä viljavuodet ja nöyrät vuodet vuorottelevat, niin myös tunturilaisen elon kaitsennassa. Kun on onnea ja hyviä vaatimia, niin porot toisina vuosina hyvin lisääntyvät, mutta sitten ne taas toisina vuosina onnettomuuksien tullessa vähentyvät, ja vähentyvätkin paljoa nopeammin kuin konsanaan lisääntyivät. Jumalan käsissä on tunturimiehenkin elo, taivaan ilmat vaikuttavat hänenkin vuodentuloonsa.

Taivaan ja maan merkkejä

Avaraa tunturimaata jutava kotakansa eli alituisesti taivaan armoilla. Taivas häntä paahtoi ja satoi, joka pakkanen häntä puri, joka tuuli oli hänen tuttunsa, ja jokainen rajuilma häntä riepoitti, taivas katsoi aina avoimen räppänän kautta häntä silloinkin, kun hän lepäili kodassaan. Niinkuin laivakansa purjehti maailmanmerillä paikasta toiseen taivas vain kattonaan sekä oppainaan taivaan ja maan merkit, niin Lapin erämaiden kiertäjäkansakin kulki porotokkineen ja kaikkineen ympäri rannatonta tunturimertaan reimareinaan tunturien huiput sekä oppainaan ja ajanmerkkeinään taivaankannen kirkkaat nastat ynnä aurinko ja kuu. Avara tunturimeri olikin ylilappalaiselle vain laaja kotikenttä, jossa kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olivat samaa jumalan suurta luontoa, samaa kotiseudun oliota kuin padje-olbmuskin. Kulki tunturilainen missä tahansa Jäämeren rannan ja Maanselän välillä, aina hän liikkui kuin kotasiljollaan. Pimeä ei häntä pelottanut, murku ei häntä eksyttänyt, eikä hän liioin kovassa lumituiskussakaan häkärtynyt. Kaikkialla erämaan kiertäjä tapasi tuttujaan. Tunturit, järvet, jängät ja virrat tervehtivät vanhoina väärteinä, isot petäjät ja käkkyräiset koivut kohtelivat oppaanaan, ja vakaiset harmaat kalliopahdatkin jo etäältä viittoivat ohjaamaan keinonsa heidänkin lähettyvilleen. Vanhat tunturijumalatkin näyttivät kutsuvan juurelleen.

Aurinko oli kaikkein parhain kaikista näkyväisistä. Se antoi tunturikansalle päivät ja päiväpaisteet. Aamulla herättyään se aina kaikkein ensimmäiseksi paistoi tavattoman korkeaan Siioninvuoreen, jonka laella kohosi Jumalan kaupunki, vaikkei sen vuoren nimeä joka tunturiäijä muistanutkaan, koska se oli kirjoitettu vain isoon Raamattuun eikä pikku Raamattuun. Sitten valo kohtasi Ruijan korkeita gaissoja sekä sen jälkeen Lapin muita tuntureita. Kesällä päivä paahtoi tunturimaata pari kuukautta samaan vetoon, mutta talvella kaamosaikana se tuskin paistoi Siionin tunturiinkaan; ainakin Lapin tunturit se heitti parikuukautiseen pimeyteen. Aurinko oli melkein aina kaunis ja kirkaskatseinen, mutta joskus sekin vikaantui, jopa niinkin pahoin, että aivan mustaksi meni koko näkö. Silloin ihminen ei saanut sitä katsoa, koska siitä silmätkin saattoivat vikaantua ja pimetä niin pahasti, etteivät selvinneet muuten kuin kurkistelemalla kuutamossa kalmakaltioon tahi vaskikattilaan silloin, kun siihen paistoi kuu.

Auringon mukaan vanha lappalainen järjesti menonsa. Kotaukolla ei ollut kelloa, joka olisi hänelle näyttänyt päivän kiertokulkua. Sellainen ihmeellinen laitos, jopa oikein liivin rintaankin kollostettu pikku elävä, oli vain papilla ja vallesmannilla sekä Kaarasjoen rikkaalla kauppamiehellä, jotka muuten eivät ymmärtäneetkään päivänmenosta paljon mitään. Mutta lappalainen kyllä ymmärsi. Kesäyön vaisusta auringostakin hän huomasi, että se heti, kun oli ajanut sydänyönhetkensä ohitse, alkoi katsella kirkkaammin, ja päivällä taas tunturienhuiput mittailivat hänelle auringon taivalta. Pilvipäivinä ja kaamosaikana Lappi eli entisestä tottumuksestaan, maaten ja valvoen parhaan ymmärryksensä mukaan. Aika vain vieri edelleen, ja Lappi pysyi matkassa.

Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka vanhalielapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.

"Tähdet ja merkit taivahast' neuvovat meitä hartahast'" —

vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut. Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.

Pohjantähti, _buahi-nasti_, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei koskaan liiku minnekään. "Se pisyy niinkuin se on", ja aurinko, kuu sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.