Part 15

Mutta entinen emäntä, joka salaa suositteli renkiään, lauleli isännän pirtissä istuessa:

"Aa kiiku lullaa, musta kissa on aitan nurkassa, aa kiiku lullaa, avaimet on aitan portaan alla, aa kiiku lullaa".

["Mustalla kissalla" emäntä tarkoitti viinapulloa.]

Kiedgamen nauhat, helmet ja helyt ovat lapsen ensimmäisiä leikkitavaroita. Siinä muiden joukossa etumaisena kummin tuoma hopeasormuskin helisee ja välkkyy, joutuakseen vastedes lapsen omiin hoitoihin. Sitten jo vakahaisen varttuessa tuottavat iloa isän ja ison veljen veistämät tai päreistä taittelemat porot, ahkiot ja kelkat sekä äidin laittamat nuket ja pikku kiedgamet.

Mutta kun isona jo itse kostutaan ulos juoksentelemaan, niin otetaan leikin ohjat omiin käsiin ja haetaan ilo omin neuvoin. Pojat kopeltelevat puukapuloista poroja, tyttäret keräilevät käpyjä, ja siitä päästään suuren poroelon rikkaiksi paimeniksi. Toisilla on lisäksi kivistä ja risuista rakennettuja aitauksia, joissa kivilehmät käyvät laitumella, ja käpylampaat asustavat puoreinsa luona. Pystytetään siinä kesäkentälle pieni louekotakin, jossa taas on paljon ahertamista. Muuttuvatpa jo muutamat tytöt ja pojat poroiksi, joita toiset suopungilla heittelevät kiinni, sitovat vaatimia kantoon lypsettäviksi, taajovat härkien kanssa kollostaen niitä raitoihin ja ajellen ympäri kenttää. Mutta yksinäisen Mierasjärven turvekodan pieni Elle sonnustaa vielä pienemmän Kristi-sisarensa nahkahihnaan talutellen häntä sinne tänne, niinkuin on nähnyt isänkin porohärkää taluttelevan. Talvella taas taajotaan lumisella kentällä, tievoilta ja jokitöyriitä lasketellen pikku ahkioilla, sivakoilla ja sivakankappaleilla, kiisankansilla ja vanhoilla kiedgamenpohjillakin. Mutta joulun aikana entisen lapinlapsen piti siivosti istuskella pirtissä tai kotapermannolla.

Yksinäisissä metsäpirteissä sisarukset saavat aivan vain keskenään taajoa näkemättä juuri muuta kuin omaa väkeä. Monet kasvavat niin aroiksi, että ruukaltavat piiloon vieraan tullessa tupaan. Jonkin tunturitalon lapset ovat niin tottumattomia, että lappalaisenkin tullessa juoksevat toiseen pirttiin tiirailemaan ovenraosta, ja lantalaisen astuessa esiin he kapaisevat takan taa piiloon tai sukeltavat sängyn alle. Sarren Heikku pelkäsi vierasta niin kovasti, että parkui itsensä tainnuksiin. Mutta Tenolla ja muilla suurilla kulkuteillä lapset ovat kyllä opastuneet vieraisiinkin, ja kun on lähellä naapureita, on pienillä lapsilla kahta somempi. Andaras Porsangerinkin perilliset, kuusivuotias Inga, nelivuotias Klemma ja kaksiinsa päässyt, halkohousuinen turkkipoika Ivvar, juoksevat joka päivä koivumetsän taakse Klemet Lukkariin. Ja siellä on niin paljon työtä ja puuhaa, että äidin pitää väliin saatella heille sinne eväätkin, väliin taas on talon ruoka jos työkin. Mutta kun lapset sitten myöhään illalla palaavat päivätöistään, niin voileivän syötyään heti kellahtavat pitkälleen kuka kunnekin, pikku Ivvarkin nurinpuolisissa lammasnahoissaan nutkahtaa lattialle, ja Klemet käpertyy nurkkaan. Täydessä unessa päiväläiset jo tuhisevat, kun naapurin leikkitoveri, kuutostaan täyttelevä Heikka, puoliyön seuduissa vielä saapuu iltavierailulle. Kesällä ei Lappia eikä Lapin lapsiakaan päivää paistava iltayö nukuta. Joskus vielä aamukahden ja -kolmenkin aikana lapset saattavat kouhottaa ympäri kartanoa leikkien piilosilla, niin että kangas kumisee. Mutta sitten pidetäänkin uni vuoroa, kunnes päivä puolisilla käytyään jo alkaa vaipua alaskäsin.

Kirkolla, "markkinassa", käyminen, kirkon ja papin näkeminen, on erämaata laukkovan lapinlapsen suurin unelma. Jurmun lukkarin kymmenvuotias Sammelkaan ei ole vielä koskaan käynyt kirkolla, Lusmaniemessä vain, penikulman päässä Paadarjäyrillä. Eikä ole Anna-Marikaan, vaikka on jo 12-vuotias, nähnyt kirkkoa. Mutta kunhan Sammelin uusi takki joutuu valmiiksi, niin jo pian kirkkokin alkaa näkyä. Lusmaniemen Anna-Birit, joka on jo puolissatoistakymmenissä, taas kaikkein mieluimmin tahtoisi päästä Reisivuonoon, koska ei ole vielä milloinkaan "sellaista taloa nähnyt". Norjan tunturilapset, jotka saavat jutaa erämaata sinne ja tänne ja asua kesänsä Jäämeren äärillä, näkevät kyllä kirkkoja jos muutakin. Tunturikodassa syntynyt, tuntureilla kasvanut Maarit Vuolabbakin vielä vanhana muistelee erämaan kiertojaan ja Jäämeren kesiään, jolloin asusteltiin kylmien tunturien ympäröimällä Porsangerinvuonolla, juostiin ja leikittiin rannalla, soudeltiin vuonolla ja joikasteltiin. Ja kotikodat olivat tunturien juurella meren rantakentällä.

Joikausluonto monella lapinlapsella onkin jo pienestä pitäen. Muutamat peskipojat alkavat huijautella jo heti, kun kieli rupeaa puhetta pitämään... Vanhan Uulas-Uulankin toisen polven perillinen, kuusivuotias Uula-kehveli uskaltaa joskus ovipuolesta luikaista äijille:

"Uulas-Uula-go luu-go luu luu, Ailigakselta kurppa kurppaa, liha liha-go luu lu luu luu, nylkee vaamen-go luu lu luu luu..."

Mutta pienen miehen joikausesitys päättyy sukkelaan oven kahaukseen ja kinttujen vilinään, kun suuttunut äijä ryöpsähtää laulajaa kohden.

Tunturilaisten ja poromiesten lapset, tyttäretkin, kasvavat jo kiedgamesta alkaen poroelon pitäjiksi. Sukujuuretkin jo vetävät sinnekäsin, sitten hyvät kummit panevat elolle pohjan luvaten kuka kermakan, kuka vuonnilon, kuka useammankin poron. Näkkälän Kaari-Marja sai kummiltaan valkkohärän ja sitten kun alkoi sanoja sommitella, sai kermakkavasan sekä Jussa-sedältä toisen vasan. Vanhemmatkin merkitsevät jo muutamakuukautiselle perilliselleen poroja, sillä jokaisella lapsella on oma onnensa, haltiansa ja suojelijansa, jotka huolehtivat heistä ynnä heidän osastaan. Lusman Piettarinkin jokaisella lapsella on porotokan alku: Sammelilla vasa, Elle-Marilla vasa ja urakka, Anna-Biritiliä ja Aili-Valpulla vuonnilo kumpaisellakin. Ja jos vain onni on myötäinen, on jo parin, kolmen vuoden kuluttua heidän merkeissään oma pieni parttio. Mierasjärven pienen pienellä Kristilläkin on jo, vaikka hän taitamattomana pikku valkkona juovatteleekin vanhemman siskonsa nahkahihnassa ymmärtämättä mitään poroista ja korvaleikkauksista, omissa merkeissään toistakymmentä elukkaa, joita on saanut kummeilta, isoisältä, Martti-enolta, Niila-Vallen emännältä, ja isäkin on silloin tällöin merkinnyt hänelle vasan. Hyvän ja arvokkaan tunturiäijän lapset voivat saada kummien antimina toistakymmentäkin poroa, ja kun niitä isä vielä lisäilee, saattaa Lapin vasta kävelemään kostuneella lapsella olla kymmenien poroparttio. Jos hän lisäksi on syntynyt kasvavalla kuulla sekä saanut ihoonsa rikkautta ennustavan syntymäsyylän, jopa jos vielä sukeutunut maailmaan onnenlakeissa, niin hän on aikuiseksi joutuessaan jo hyvän joikauksen arvoinen. Häntä kyllä koko tunturimaa mainoo. Jos hän on tyttö, on hän sellainen tyttö, että kymmenet pojat käyvät häntä katsomassa, mutta jos hän on poika, niin kymmenet tunturien silmät häntä odottavat ja vartioitsevat.

Lapin katekeetta

Saattavat lapinlapset kyllä taajoa ja tehdä tosiakin töitä, mutta kristikansan perillisinä heidän pitää ajallaan oppia kirjaviisauttakin. Jotkut vanhat valkkopäät äijät ja pienet hallavat muorit pitkine elämänkokemuksineen eivät kyllä enää tarvinne muuta, kunhan osaavat vain, että "mun uskum killa", mutta nousevassa lapissa tapahtuu aina ankara taistelu sanan kanssa. Suuri tunturimaa ei kyllä kysy kirjantaitoa, sitä vaatii vain kirkon pahpa, jonka täytyy haltuunsa uskotuista sieluista kerran vastata Jumalalleen. Niinpä metsäpirtin pitää pistää kirja jo pieneen käteen, ja tunturikodankin täytyy koettaa pikkuraitioilleen opastaa kirjanmerkkejä, vaikka kodassa helpommin muistetaankin sadat poromerkkien sanat kuin aapisen muutamat vikerkoukut. Mutta koska kirjan mustien koukeroitten oppiminen karkoittaa paljon ikävyyksiä tästä ja varsinkin tulevaisesta elämästä, täytyy joka pirtin ja kodan sitä harrastaa. Kota- ja pirttiopetus tahtoo sittenkin tuottaa epävarmoja tuloksia. Sillä kylmä ja savuinen porokansan asuinmaja ei ole varsin lukuhuoneeksi rakennettu, eikä moni pieni hirsipirttikään ole noussut siinä hengessä, että sen asukas ahkeroisi sanan ääressä. Lapin isien ja äitien pitää aina ensi sijassa muistella tämän maailman asioita, niinkuin porotokan paimentamista, kalan- ja riekonpyyntiä ja Ruijanrannan matkoja sekä sitten vasta, minkä aikaa riittää, huolehtia sananviljelyksestä ainakin niin paljon, että pysyy sovinnossa sielunpaimenensa kanssa. Ja mitäpä aikuinen ihminen kovin tuhlaisikaan päiviänsä vaikeaan lasten opettamiseen, kun kerran on koulumestareita. Juuri sitä vartenhan _skulla-olbmaik_ ovatkin, että he panevat sikiöitä kirjalle, ja siitähän heille maksetaan suuret rahatkin. Mitäpä kun skulla-olbmaik. Hehän ovat kovin oppineita ja viisaita kirjamiehiä, jotka tietävät nokko yhtä paljon kuin huono pappi ja osaavat opettaa paremmin kuin taitamattomat ihmiset, jotka ovat saaneet kirjanymmärrystä vain omiksi tarpeikseen.

Skulla-olbmaik, koulumiehet, Lapinmaan katekeetat, ovatkin lapinkansaa, metsien pieniä lapsia ja metsien isojakin lapsia, opastaneet kirjalle jo satoja vuosia. Niinkuin muuta kristikansaa, ruvettiin tunturimaan kansaakin jo hyvin aikaisin kasvattamaan kirjantaitavaksi, toisia jo verekseltään heti, kun pakanuus oli saatu kastevedellä huuhdotuksi pois. Jo yli parisataa vuotta takaperin ensimmäiset Lapin erämaan lapset oppivat lukemaan. _Esaias Fellmankin_, Suomen Taka-Lapin ensimmäinen pappi, joka vaikutti pakanallisessa tunturimaassa toistakymmentä vuotta (1648-61), käänsi ja kastoi koko Inarin metsäkansan, vieläpä opetti sen lukemaankin. _Olaus Sirma_, lappalaissyntyinen lapinpaimen, yritti jo 1700:n vaiheilla Enontekiön tunturilaisiaan lukumiehiksi, kääntäen heidän hyödykseen lapinkieleen katkismuksenkin, joka kuitenkaan ei aikoinaan tullut painetuksi. Jo 1744 mainitaan Enontekiöön asetetun ensimmäinen koulu, jossa seutukunnan kansaa istutettiin kirjan ääressä. Samoihin aikoihin _Anders Hellander_ toimi Utsjoen pappina ja koulumestarina opettaen kaukaisen Tenovirran kansaa ja tunturiväkeä, ja silloin askaroi saman kansan katekeettana myös _Iisak Tornensis_.

Lapin pappeja sekä pappien sukulaisia ensimmäiset lukumestarit olivat, mutta sitten jo lapinmiehet itsekin niin opastuivat ja tulivat jaloiksi, että kelpasivat kotakansan opetusmiehiksi. Utsjoellakin jo 1700-luvun jälkipuoliskolla _Pieras-Piera_ kiersi erämaata ja opetti sanaa saaden virkanimestään itselleen komean sukunimen, _Katekeetta_. Uuden nimensä täyttäjänä Pieras-Pieran poikakin, _Guttorm Katekeetta_, pysyi harjoittaen hänkin tenolaisia ja tunturikansaa kirjanoppineeksi ristirahvaaksi. Anund _Laidinkin_ pari jälkimiestä, _Mattis-Sammel_ ja _Aslakas-Sammel_, opettivat sanaa kansalle, edellinen ollen samalla kirkkoväärtinä, jälkimmäinen seksmannina, ja vanhan Lukkari-suvun jäsen, Jousas-Jousep, niinikään istutti kirjaa lapinlasten päähän. Oulas-Oula Guttorm, lukkarin poika, oli yhtaikaa kahden kovan viran isäntänä, katekeettana ja lukkarina, ja Johan Hellander, papin sukulaisen jälkipolven mies, oli niin jalo mies, että pystyi samalla kertaa sekä seksmanniksi että kirkkoväärtiksi ja koulumestariksi.

Samoin Inarinkin järvikansasta nousi kirjanoppineita ohjaamaan kalamiesten perillisiä sanan ymmärtämiseen. Niinpä jo vanhoina aikoina 1800:n vaiheilla Jouni Aikio, Kaapin-Juhanin poika oli sekä lukkarina että koulumestarina. Entistä Vallen katekeetta-äijää vieläkin muistellaan, samoin kuin Matti Morottajaa ja Mikkel Aikiota sekä Utsjoelta tullutta Aslak Laitia.

Kaarasjoen kansaa opetti aikoinaan lukkari Matti Aikio, Iisakin poika, kirkonrakentajan poika ja inarilaisen lukkari-koulumestarin, Jouni Aikion pojanpoika. Ja Kaarasjoen tunturilasten lukupeikkona kierteli kotia myöten entisiin aikoihin Länsman-Andaras, kirjantaitava porolappalainen.

Lapin entiset koulumestarit olivat vain koulua käymättömiä kirjamiehiä. Ainoastaan vanhan lukumestarin opastusta he olivat saaneet samoin kuin muutkin lappalaiset, mutta olivat olleet muita jalompia selvittämään sanaa sekä kirjasta että ulkomuistista, ja siten vuorostaan päässeet lukutaidon johtomiehiksi. Vanhimmat koulumiehet eivät osanneet kirjoittaa edes nimeänsä, tuskalla tunsivat sen kirjoituksesta. Mutta joskus pitäjän papit opettivat joillekuille kirjoittamisen taidonkin. Kirkkoherra Borgkin Inarissa pani nuoren Mattus-Heikin kirjoittamaan, opettipa virsiäkin veisaamaan sekä nuotteja tuntemaan, ja sitten ylensi miehen katekeetaksi ja lukkariksi.

Kova oli kyllä tunturien koulumiesten työ. Talvi oli parasta toiminta-aikaa, ja silloin piti kirjamiesten kiertää erämaata asunnosta toiseen kooten opetuslapsia jalkojensa juureen. Inarin järvillä ja Tenolla kävi kulku pirttejä myöten, mutta tunturilapissa oli vain kota koulutalona. Jopa entiseen aikaan, kun koko Lappi oli kotalappina, kirjanoppinut sai aina jakaa jaloa taitoansa kotapermannolla.

Porolla koulumestari ajeli, kirjakiisa matkassaan, ja pani heti taloon päästyään koulun käyntiin. Yksinäisissä metsäpirteissä ja kotapahasissa saattoi olla vain yksi ainoakin ihmisalku opastettavana, mutta sitäkin kyllä piti muutamia päiviä saatella kirjantaipaleelle ja sitten taas rukattaa toiseen pirttiin, jossa voi odottaa pari, kolme neuvottavaa. Toisinaan, kun oli lähellä naapureita, koulattavia kokoontui kuusin, seitsemin, ja silloin mestari viipyi talossa parikin viikkoa. Samassa ahtaassa pirtissä, missä talon väki asui ja ahersi, koulumieskin ahersi opetuslastensa kanssa, pimeän aikana takkavalkean valossakin lukien ja luettaen. Mutta vielä ahtaampi oli tunturikodassa. Lähes kymmenkuntakin opetettavaa keräytyi lähisiidoista koulukotaan. Lähellä valoisaa oviaukkoa oppivaiset istuivat jalat ristissä porontaljoilla oppi-isänsä ympärillä lukupuikolla tunnustellen aapisen merkkejä. Kodan peräpuolessa asui muu kotaväki, miehet maaten tai istuskellen, emäntä kyköttäen lieden luona keittohommissa, kuusi, seitsemän koiraa ollen omissa oloissaan. Mutta koulukansa vain ahkerasti aapisteli ovensuussa. Vain silloin, kun koiraväki syystä tai toisesta sydäntyi tappelemaan, täytyi heittää aapisen paukutus syrjään ja antaa koirille suunvuoro.

Aapinen, katkismus ja raamatunhistoria olivat pirtti- ja kotakoulujen oppikirjoina. Pienet aloittelijat tuskailivat aapisen ääressä, oppineemmat ajoivat päähänsä katkismusta ja raamatunhistoriaa, mutta pariakymmentäkin lähentelevä pororaitio saattoi joskus vasta tunnustella aapisen alkumerkkejä tahi tavoitella ulkomuististaan isämeitää, joka kyllä oli hyvä osata tunturissakin. Suomenkirjaa moni luki, varsinkin inarilaiset olivat siihen jo vanhastaan harjaantuneita. Entiset lappalaiset pitivätkin suomensanaa paljon voimallisempana kuin lapinkielista kirjaa ja sentähden opettelivat selvittelemään suomenlukua. Sitähän moni pappikin vain ymmärsi, ja Jumalakin kuuli paremmin kuin halpaa lapinkieltä, jonka käyttäminen oikeassa kirjassa oli melkein synnillistä. Eikä se kaikkien mielestä oikein sopinut papin saarnakieleksikään. Saattoipa lapinakka kuullessaan saarnatuolista pehmeätä kotikieltään arvella, että tuntuu kuin pahpa puhuisi ryöttiä. Mutta silti sentään koetettiin lappeja heidän omalla kielellään opastaa oikealle tielle, ja toimitettiin heille lapinkielistä sanaa. Suomenkin lapinpapit käänsivät muutamia kirjoja paimennettaviensa kielelle. Vaikeinta kirjalappia oli "Andeliinin lappi", joka saamelaisten mielestä oli niin merkillistä, että sitä tuskin Jumalakaan ymmärsi, vaikka rovastin tarkastuksessa 1858 eräs vanha ukko seurakunnan puolesta sanoi, ettei Utsjoella ole koskaan ollut niin hyvää pahpaa kuin Andelin ja joka ei ymmärrä hänen lappiaan ei myös ymmärrä hänen suomeaankaan. Tunturiväki ja tenolaiset, jotka osasivat heikosti suomea, lukivatkin mieluummin omakielistä sanaansa, Norjassa painettuja norjaniappalaisia kirjojaan. Vanha Maarit Vuolabbakin tallettaa vieläkin rakkaimpana sananaan pikkuruista "Dr Morten Luther uccab Katekismusas" kirjaa, joka on painettu Kristianiassa 1837, tallettaa ja muistelee:

— Itkusilmin olen sitä kirjaa lukenut... enkä tuntenut puustaimia, kun vesi oli silmässä.

Päivätyönsä koulumies aloitti ja lopetti rukouksella ja virrenveisuulla, jota talonväkikin hartaana kuuntelu. Aikio-Mihkelkin veisasi ja veisautti omalla nuotillaan kaikkein pisimpiä virsiä, ollen sitten hyvin tyytyväinen päivänmenoonsa. Heikki Mattus, lukkarimies, otti hyvän ja juoksevan nuotin virsikanteleesta, joka hänellä oli matkassaan. Utsjoen koulumies, lukkari Oula Guttorm, luikautteli ylpeästi vain virren alusta loppuun, vaikka oli unohtanutkin sen oikean nuotin. Mutta hyvin virsi vieri ja kaikui, sillä Oulalla oli oikein kova ja luja ääni.

Koulumestarien virkana oli vielä rukousten pito pyhäpäivisin kouluseutunsa kansalle, joten he samalla puolestaan noudattivat 1828 lappalaisille annettua määräystä, että jokaisessa lapintalossa ja kodassa oli pidettävä pyhäpäiväinen rukoushetki. Tällaiset pienet hartaushetket olivat suuria jumalanpalvelustilaisuuksia kaukaisten erämaiden asukkaille. Ne paloittelivat ja merkitsivät pyhäpäivien viitoilla pitkän talven harmaan arkitaipaleen. Tunturilaisetkin tulivat parin, kolmenkin penikulman päästä koulumiehen siidaan kuulemaan virrenveisuuta ja sananlukemista. Koulumies istui kodan poassupuolessa opetuslapset vierellään ja sitten ympärillä muuta kansaa senkuin kotaan mahtui, toisia ulkonakin vain ristijaloillaan hangella istumassa. Taitonsa mukaan kansa yhtyi virteenkin. Heikki Mattus veisasi tavallisesti: "Jesus ystävän' on paras" tahi: "Jesu, sanallas' sä sielun" tai: "Anna, Jesu, Henges valo, Sieluum' paistaa pimiään". Avopäin, kädet ristissä rinnalla ja pää painuksissa, pieni tunturitokka kykötti kylmässä kodassa sekä ulkona hangella, kun koulumies aloitti "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ammen", lukien ensin rukouksen, sitten pitkän saarnan Ranckenin, Wegeliuksen tai "Aataminpojan" postillasta. Heikki Mattus luki useinkin Aataminpojan postillaa, joka oli sama kuin "M. Johan Samuel Adamin Pojan eli Misanderin Jumalalle Pyhitetty _Sabbatin-lepo_, sisällänsä pitävä kaikkein sunnuntai- ja juhla-päiväin evankeliumein jumaliset tutkistelemukset yli koko vuoden. Kaikille siviöille kristityille, liiatenkin maalla asuvaisille eli matkustavaisille palvelukseksi ja hyödyksi kirjoitettu. Suomeksi käännetty Dan. Wirzenius'elta" [painettu Helsingissä 1873]. Päivän saarnan Mattus luki lausuen lopuksi Herran siunauksen sekä veisaten virren: "Me sinua Jesu! ylistäm'" tai "Jesus puheen, aivoituksen". Ja tunturien kansa tunsi olleensa kosketuksissa taivaan Herran kanssa. Vanhat poroäijätkin puhelivat: "Jumala armostansa auttakoon minua", ja pikku muorit kotakentällä pyyhkivät vanttuilla silmiään vakuutellen: "Minä uskun, että minä Jumalan sanan kautta tulen autuaaksi".

Tällaisissa tuntemuksissa oli taas mieluista ajella yksinäisille asunnoilleen.

Ahkerasti koulumestarit pitivät opetuslapsiaan kirjan ääressä. Aikio-Mikkokin istutti aamusta iltaan asti miltei yhteen menoon, niin ettei juuri ulkonakaan saanut käväistä. Mikkel-äijä opetti milloin i:tä tuntemaan, milloin isämeitää muistamaan, milloin taas antoi opetuslapsilleen ankaria toria viheltämisestä ja joikaamisesta, sillä "se ei ole ihmisten tapa, vaan se on langenneen enkelin tapa". Saivat pienet lappalaiset tietää myöskin, että "maa ei pieri, vaikka niin sanotaan", saivat kuulla senkin, että vanhanlapin palvoma pyhä seitakivi on niin väkevä, että sen saattaa hävittää ainoastaan "Isän, Pojan ja Pyhän Henkken nimmeen". Utsjoen Jousep Lukkari oli niin ahkera, että lasten lukiessa kaverteli luisia paulatiuhtoja, käpyjä sekä sarvilusikoita. Joskus ukko kyllä väsähti ja nukahti työnsä ääreen, ja silloin lukumiehet kapaisivat mäkeä laskemaan. Mestarikin herättyään juoksi kentälle huutelemaan: "Maanak, maanak, poatted lohkad!" [Lapset, lapset, tulkaa lukemaan.] Ja sitten taas ruvettiin lukemaan ja luuta kavertamaan. Siitäpä Jousep Lukkari saikin rinnassa kannettavan kunniamerkin, johon oli kirjoitettu: "Ahkeruudesta". Heikki Mattuskin oli iso koulumestari, joka luki ja veisasi ja otti nuotin virsikanteleesta sekä piti opettaessaan aina risua näköisällä, sillä "ilman risua lapsi ei ole myöntyväinen". Ja niin myös Mattus-ukko sai hopeaisen kunniamerkin, jossa sanottiin: "Isänmaan hyväksi". Se oli niin kaunis ja mieluinen, että vanha mestari säilytti sitä kuolemaansa asti rintaliinansa taskussa, kätkettynä nahkakukkaroon karvojen väliin. Johan Hellander ei kyllä kiusannut kasvattejaan liian pitkillä päivillä, luettihan vain jonkin aikaa ja tavautti taitamattomia sekä sitten iltapuhteet saarnaili vain muisteluksia Staaluista, gufittarista ja kaikenlaisista pelätyksistä, joita entiseen aikaan Lapinmaassa oli vielä paljon. Mutta jotkut koulumestarit ryypiskelivät viinaakin, jopa joskus oman opetuslapsensa kanssa. Sillä kun isoa parrakasta miestä piti asettaa aapisen ymmärtämiseen, niin siinä kyllä toinen jos toinenkin tarvitsi vahvistusta. Sammel-Oulalla oli oppipoikana pieni pyöreä paksu kummipoikansa, Jorba-Jousi, aikamies kyllä, joka seuraili opetusisäänsä koulupaikasta toiseen. Saattoi joskus pitkillä taipaleilla, kun nähtiin tien ohessa poroja palkimassa, koulumestarille tulla tuoreen lihan himo, niin että hän ehdotteli:

— Na, kummipoikani, heittäkäämme ja nylkekäämme tässä kermakka.

— Eikös viides käsky kiellä, ettei saa varastaa, kummipoika vastasi, nojaten kumminsa opetuksiin.

— Naa, ajallansa se kyllä kieltää, mutta ei se nyt kiellä, oppi-isä antoi lisäselitystä "viidenteen" käskyyn vyyhdeten suopunkia, jolla heitti kermakan.

Seurakunnan sielunpaimen oli koulumestarienkin pääpaimen. Häneltä koulumies sai vitkansa ja työohjelmansa sekä myöskin palkkansa, mutta asian sattuessa pahpa saattoi ottaa viran poiskin. Rovastin- ja piispantarkastuksissa pidettiin koulumiehiä kovilla. Silloin hekin vuorostaan joutuivat näyttämään lukutaitoaan sen sijaan, että aina ylpeästi vaativat sitä muilta. Niinpä 1757 tutkittiin katekeettojen Sammu-Hansin ja Pieras-Pieran sisä- ja ulkolukutaitoa ynnä käsitystä sekä huomattiin heidät kelvollisiksi virkaansa. Tarkastuksessa 1777 todettiin, että katekeetat opettivat kristinopin alkutietoja kodeissa niin paljon kuin mahdollista pitäen vielä rukouksia aamuin illoin. Sitten taas 1847 piispantarkastuksessa annettiin tietää, että Jousep Lukkari ja Oula Guttorm innolla ja huolella hoitivat tehtävänsä opettaen lapsia, pitäen rukouksia ja lukien sunnuntaisin ylösrakentavaisen saarnan. Mutta Johan Hellander sai muistutuksen, koska joskus oli lyönyt laimin vitkansa vaatimukset.

Oli kyllä työtä tehdä kirjamiehiä lapinkansasta, joka koko elämänsä eli erämaiden kiertolaisena. Tunturiväki juti alinomaa, ja kalakansa teki muuttoa vuodenaikojen mukaan, niin ettei kumpaisissakaan kirjanopetus oikein päässyt kantamaan hyvää hedelmää. Vaikka Esaias Fellmanin sanotaan kymmenkunnassa vuodessa opettaneen koko Inarin kansan lukemaan, lienee silti jälkipolvessa elänyt monta ukkoa, jotka eivät enää osanneet Esaiaksen taitoa. Njuammel-Andaraskaan ei muistanut kinkereillä muuta kuin papattaa papin perässä, luullen katkismusta lukevansa: "Sinä-nuori-riski-mies-et-osaa-mitään..." Mutta sittenkin Inarissa on Fellmanin kylvö parhaiten menestynyt. Inari on aina ollut parempi kirjanoppinut kuin Utsjoki ja saanut taidostaan parhaan kiitoksen silloin kuin Utsjokea on lastattu. Mutta kaikkein huonoimmin on sananselvityksessä menetellyt tunturiväki. Utsjoen piispantarkastuksessa 1847 kuultiin, että vaikka kirkkoherra ja kolme katekeettaa oli kolme, neljä viikkoa työskennellyt seurakunnan 10-15 rippilapsen kanssa, niin ei voitu ainoatakaan teno- ja tunturikansan toivoa huonon lukutaitonsa takia laskea Herran Ehtoolliselle. Samalla myös todettiin, että tunturilappalaiset vain häärivät porojensa kanssa, eivätkä ensinkään pane lapsiaan kirjalle. Eikä koulumestarikaan saata tunturilaisia paljon opettaa, kun he aina ovat muuttoretkellä. Olivatpa tunturiäijät jumalansanalle niin kovakorvaisia, etteivät edes saapuneet piispantarkastukseen, vaikka oli hyvä ilma ja huhtikuun hankikeli. Muuta kansaa oli kyllä saapunut 120 henkeä, mutta 20:sta porolappalaisesta oli tullut vain yksi ainoa ukko, Oula Panne, ja hänkin olisi kyllä jäänyt tunturiinsa, jos olisi tiennyt saavansa kirkossa kovat nuhteet ja varoitukset jumalattomasta elämästään. Rovastintarkastuksessa 1836 manattiin ankarasti padje-olbmuksia Piera Vestiä, Andaras Ingeriä, Andaras Pautia ja Andaras Pannea sentähden, että he olivat aivan taitamattomia kristinopissa, eivätkä sittenkään olleet saapuneet kuulusteltaviksi. Hyvin luonnollisesta syystä pois jääneet poroukot tuomittiin hyvittämään kirkkoa kukin 24 kopeekalla. Mutta tunturilaisen renki, Jouni Paut, joka ei osannut lukea sanaakaan, manattiin yhdeksi pyhäpäiväksi jalkapuuhun, ellei hän saavu ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen näyttämään pahpalle kyllä tunnettua lukutaidottomuuttaan. Kaikkein vähäisimmät olivat Inarin tunturilaisen, Lasse Haltin kirjalliset ymmärrykset. Ukko asusteli alituisesti kaukaisissa erämaissa saapumatta milloinkaan kirkolle, eikä häntä tavannut koulumestarikaan, jonka kirkkoherra oli lähettänyt opettamaan edes hänen lapsiaan. Haltista ei tiedetty juuri muuta, kuin ettei hän eivätkä hänen lapsensakaan käsitä Jumalasta paljon mitään, tuskin tietävät hänen olemassaolostaankaan, kun eivät osaa lukea. Turhaan kaivattiin tunturien Lasse-ukkoa tarkastustilaisuudessa 1851. Äijä antoi kirkonmiesten kaivata ja vaelteli vain omia teitänsä.

Saivat katekeettojen opetuslapset näyttää taitoaan myöskin rippikoulussa sekä aina parikin kertaa vuodessa pidettävillä lukukinkereillä. Mutta näihinkään tilaisuuksiin eivät kaikki olleet halukkaita tulemaan. Niinpä piispantarkastuksessa 1847 todettiin, että tenolaiset, Birit Katekeetta ja Pieras-Elle sekä Mierasjärven Piettar Sauvan poika, Pieras-Oula, eivät olleet käyneet rippikouluaan, vaikka sen laiminlyömisestä oli määrätty ruplan sakko. Lukukinkereillekin piti manata kansaa saapumaan. Johan Michael Stenbäck kuulutti huhtikuussa 1833 Inarin kirkkopaikassa: "Huomenna ja keskiviikkona pidetään täsä lukukinkerit ja pitävät net nyt markkinasa olevaiset itsens silloin täällä löydyttää. Niin myös tulee kuudennusmiesten itsens saapuvilla pitää antaman mitä valistuksia niildä vaaditaan — kokous alkaa koska kello soipi".

Vaikeahan erämaan kansan oli pitkien matkojen takaa jutaa epävarmaa lukutaitoaan esittämään. Ainakin talvimatkan vaikeutta metsien miehet kävivät papillekin valittamassa. Niinpä lappalaisten rakastama "hyvä pahpa", Jaakko Fellman, antoi 1821 kansalleen seuraavaisen "Julistuksen":

"Niinkuin moni ja erinomattain ne kuin asuvat eembänä kirkosta ovat valittanet sen olevan vaivaloisen että Talvi-aikana itsiänsä luku Gingerihin löydyttä, jonga tähen erinomattain Lapset ovat poisa ollet näistä heille sangen hyödyllisistä kokoustiloista, olen minä vaadittu, että sinä 23 päivänä kesäkuusa, joka on Johanneksen päivän aattona, pitä Luku-Gingerit, jona Gingeri-päivänä ei ainoastansa kaikki ripillänsä käymättömät Nuorukaiset ja Lapset, mutta myös ne mennen vuotiset rippilapset, jotka puutuit heidän Christillisyydensä tiedosa ja Seurakunnasa saapuvilla ovat välttämättömästi, ilman muitta syitä saapuvilla oleman. Utsjoesta sinä 10 päivänä kesäkuusa vuona 1821.

Jacob Fellman".

Ja tätä toisinaan kovakorvaistakin ja penseätä tunturiväkeä pahpat olivat tulleet kutsumaan Herran seurakuntaan, ja koulumiehet olivat tässä kutsumistyössä pahpojen parhaina apumiehinä. Katekeettain tärkeänä tehtävänä oli ensimmäisten viittojen pystyttäminen oikealle elämän palkaalle sekä kansan ohjaaminen sille ranniolle, jota taivaan valtakunnan perillisten pitää vaeltaa. Parhaansa Lapin koulumestarit koettivat, vaikka joskus panivatkin virren kulkemaan omaa nuottiaan sekä selittivät kymmeniä käskyjä omalla tavallaan.

Pielpajärven kirkko

Ylpeänä ja kovin uudenaikaisena Inarin kirkko kohoaa matalalla mäntykentällään Inarijärven lounaiskolkassa, Juutuanjoen suulla, seuranpitäjinään tavalliset kirkon naapurit: sairastalo ja tohtorin asumus ynnä Posti-Aikio, Uunon ja Hannun kaupat, Ransu-porvari ja Ranta-Antti sekä muutamia mökkejä. Lapin kaukaisen kirkonkylän on suuren maailman meno jo temmannut mukaansa. Siellä muuan ajelee autolla ja moottoriveneellä, toinen ajelee niittokoneella ja moottoriveneellä, kolmas laskettelee joka vehkeellä, ja useat haastelevat keskenään tai muun maailman kanssa vain rautaisia ilmalankoja myöten. Kyläkentällä kyllä kyhjöttää käkkyräinen lapinpetäjä, metsän takaa katselee oudoissaan Otsamotunturi, ja järvikansa saapuu kirkolle kirjavissa lapin puvuissa. Mutta sittenkin: Inarin kirkolta löytää lapin kohta enää vain pappilan vanhoista isoista kirjoista.

Mutta metsän takana, kolme neljännestä koillista kohden, on monien metsälamperoisten tuolla puolen pikkuinen metsäjärvi, Pieni-Pielpajärvi, sitten hiukan tuonnempana vähän laajempi Iso-Pielpajärvi, ja sen takana matalassa koivuoudassa kohoaa yksinäinen vanha lapin temppeli — ennenmuinoinen järvikansan kirkko, mutta nyt vain metsänväen pyhäkkö. Sillä täällä ei asu kukaan, tänne ei kulje kukaan, ei tänne kuulu auton maailmallinen meno, eikä tänne osu vihoissaan puuskuttava moottorivenekään. Kovin kaukana tuntuu olevan suuri maailma, ei näy edes isoa Inariakaan. Paljasharteinen Luosmavaara vartioi pohjoisen puolta, ja lännen äärellä on iso Otsamotunturi. Siksipä täällä vielä vanhalappi hyvin viihtyy, ja muinaisen peskikansan henget saavat asua hiljaisessa levossaan.

Vanha lapintemppeli on etsinyt itselleen oikean sijan.

Siitä on jo kohta kolmesataa vuotta, kun pieni taivaan Herran temppeli tehtiin Taka-Lappiin, Inarin metsärannoille. Jumalansanaa oli kyllä jo pitkät ajat saarnattu erämaan kansalle ja ilmoitettu, että metsäjärvien aroilla kalastajilla oli yhtä hyvä taivasosa kuin kenellä tahansa lantalaisella, kunhan vain hylkäävät vanhat jumalansa ja antavat huuhtoa itsensä pyhillä vesillä. Mutta vasta sitten, kun 1648 oli rakennettu ristinkirkko Pielpajärven metsäseudulle ja samana vuonna _Esaias Fellman_ tullut Inarin ensimmäiseksi papiksi sekä kastanut kaksi suurta lapinukkoa, sompiolaisen mahtiäijän, Suaksen, ja Inarin ison napamiehen, _Vallen_, metsäkansa koko joukolla kääntyi uuteen oppiin. Arkana ja ihmeissään pieni lappalainen hiipi äsken rakennettuun Lannanmaan jumalan komeaan hirsikotaan, johon oikein isolla porokellolla kansatokka koottiin ja asetettiin istumaan, ei jalat ristissä permannolle, vaan ahtaisiin parsiin ihan peski peskiin kiinni. Ei kyllä metsätemppeli ollut kuin toistakymmentä kyynärää pitkä, eikä kymmentäkäan leveä ja korkeutta oli vain kahdeksantoista hirsikertaa. Mutta hartaana ja hiljaisena vasta kastettu kansa istui pyhässä kodassa kuunnellen ja katsellen, vaikka ei ymmärtänytkään kauniisti puetun papin lukua ei laulua, ei ymmärtänyt sittenkään, vaikka tulkki niitä sovitteli lapinsanoiksi. Sen vain kansa käsitti, että väkevää ibmeliä tässä kumarretaan ja palvotaan sekä sille luetaan lukuja ja joikaillaan. Oli siis hyvä olla nöyrä ja kuuliainen sekä kumartaa alamaisesti pappiakin.

Pielpajärven seutu oli koko Inarin ikivanha keskuspaikka. Entinen Inari kokoontui sinne aina talvisydämeksi yhteiseen kaamosajan viettoonsa, kuten vielä nykyiset koltat erämaistaan vetäytyvät talvikyliinsä. Kolmattakymmentä turvekotaa sanotaan entisaikaan kyhjöttäneen pienen metsäjärven rantakankaalla, ja _Talvas-koadih_ oli kotakylän yhteisenä nimenä. Tänne talvikotien lähimaille, kotakansan pyhäpirtiksi, rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko ja Suomen lapinkirkkojen esikoinen. Mutta ei tiedetä tarkoin tämän esikoistemppelin paikkaa, jotkut vanhat äijät vain muistelevat kuulleensa, että kirkko olisi ollut nykyisen Pielpajärven pyhäkön lähitienoilla, jopa muutaman tiedon mukaan Pielpajärven vanhalla Kirkkoniemellä. Tämän temppelin turvissa tehtiin Inarin villistä metsäkansasta kristikansa. Siinä ensimmäisenä pappina Esaias Fellman pauhasi kotaväelle kaksitoista ajastaikaa asuen itsekin metsäläisenä kotapahasessa Kolmenkuninkaanjärvellä. Saamasi täällä Fellmanin jälkeen ankara jumalanmies ja kiukkuinen vanhan uskon vainooja, _Gabriel Tuderus_, sekä sitten moni muukin erämaan apostoli, _Forbus, Chydenius, Hellander, Wegelius_... Alun toistasataa vuotta huudettiin tässä temppelissä kansalle parannusta. Mutta sitten vanha metsäkirkko vaipui. Jo 1752 todettiin temppelin olevan niin huonossa kunnossa, ettei siihen enää uskalla astua jumalanpalvelustakaan toimittamaan, jonka takia olisi saatava uusi kirkko. Vanhat turvekodatkin hävisivät. Pielpajärven metsätanhuvilla onkin vielä vanhojen talvikotien sijoja siellä täällä. Ja näiltä entiskansan aherruspaikoilta yhäkin "luuta nousee ylös, vaikka minkä kautta siinä maata kaivaisi".