Part 6

Staaluilta valtaamansa rahat Rikas-Hannu piilotti neljässä isossa kuparikattilassa tunturiin, Uvjaladnejoen jylhään rumaan kortsiin, könkään viereen pajukkoon, suuren pahdan alle niin salaisesti, etteivät niitä ole sukulaiset eivätkä kutkaan muutkaan löytäneet, ja niin väkeväin haltiain hoitoon, ettei niitä kukaan saisikaan, vaikka löytäisikin. Moni on nähnyt kurusta tuikkivan tulia sekä kesällä että talvella, ja moni on rohjennut mennä aarretta etsimäänkin. Norjalaisiakin kerran tuli aikoen ruudilla pamauttaa kalliopahdan palasiksi, mutta kun pari päivää olivat kurun äärellä paukutelleet, ilmestyikin heille manalaisia ja vaikka minkälaisia kuolleita tunturien äijiä, pelottaen miehet pois. Saapui kaukaa Norjasta tietäjäkin yrittämään, mutta aarteenhaltia ilmoitti, ettei tarvitse tulla, kyllä täällä tiedetään enemmän. Jotkut Ruijan suomalaisetkin ovat turhaan kokeilleet, mutta Västälän tietäjäntapainen ei ole uskaltanut koettaakaan. Mutta Joun-Niilas, Puolinakin vallesmanni, pukeutui koreisiin vanhanlapin parseeleihin, astellen itse juhannusyönä jokitörmälle istumaan ja odottamaan, että haltia ilmestyisi rahoineen. Silloin koko töyrä äkkiä rupesi ankarasti vyörymään, suuri pahtakin paukahti alas, ja kuului vain rautakankien helinää. Joun-Niilaksen täytyi nopeasti paeta pois. Viimein Aapa-Hanskin, voimallinen sananselittäjä ja seurojen pitäjä, lähti raamattu kainalossa Uvjaladnen rahakurulle aikoen jumalansanalla ajaa pois pahat henget ja vallata Rikkaan-Hannun perinnöt. Mutta jymähti tunturista ukonilma ja ankara raekuuro pakottaen raamattumiehenkin henkensä edestä kiirehtimään kotiin.

Vanhojen staalujen rahoja ei kyllä viekoiteltu jumalansanallakaan, ei noitavoimalla eikä vanhanlapin kuvatteluilla. Tunturien perinnöt tuskin olisivat sittenkään irtautuneet, vaikka niitä olisi lähtenyt kaivamaan sellaisella sauvalla, joka kahdesta eri puulajista oli kasvettunut yhteen. Vielä vähemmin, kun ei sitä tahtonut siunatussa mullassa makaava rahojen kätkijäkään.

Samoihin kaukaisiin aikoihin, jolloin Rikas-Hannu eli ja tappeli Staalujen kanssa, vaelleli Utsjoen papin paimennettavina monia muitakin tunturilaisia, jotka kyllä eivät tehneet sen merkillisempää kuin, paimentaen hekin laumaansa, kuljeskelivat tuntureissa ja huolehtivat omalta osaltaan, että tunturien kansa heidän edesmentyäänkin jäisi jutamaan luvattua maatansa. Näistä tarinain tuntemattomista tunturimiehistä on kyllä heidän paimenensa pitänyt pykällyskirjaa, piirtäen talteen nimiä, numeroita ja taitopiiruja, niin että monet sellaisetkin erämaan kiertäjät, joiden jälkipolvi on jo seudulta hävinnyt tahi supistunut muutamaan nimeen, ovat saaneet piirunsa. Niinpä nähdään kirjoissa _Pauteja_, aina 1671 syntyneestä Jouni-vaarista alkaen 1808 seuduille, jolloin monet Pantit rukattivat Ruijan puolelle, sekä 1865:een, jolloin Jouni Paut muutti Inariin. Rikkaan-Hannun aikaisia tunturienkiertäjiä olivat myöskin _Ingerit_ — merkitty myös Ingriksi —, joiden esiäijänä esiintyy 1695 syntynyt Jounas-Jouni ja viimeisenä ukkona toinen Jounas-Jouni, kuollen 1879. Samoja ikä- ja tunturimiehiä olivat vielä _Tuutiot_ — mainittu myös nimillä Tuita, Tuitio, Tutio — juovattaen monipolvisena joukkona ensimmäisen, 1707 syntyneen Oula-vaarin jälkiä, niin että Tuution nimissä on viime aikoihin saakka joku henkilö vaeltanut isiensä maata.

Vanhimmat _Jomppaisetkin_ olivat Rikkaan-Hannun aikaisia erämaan kulkijoita. Ainakin papinkirjojen vanhimus, 1716 syntynyt Jounas-Klemma "Iompanen" sekä hänen poikansa, Klemmas-Jouni ja Klemmas-Andaras — "Iumpanen" ja "Iumpainen" — jo mainitaan poromiehinä, ja sitten heidän jälkeläisensä monin polvin vaeltavat maata. Klemmas-Andaras asennoi Utsjoen Jomppalassakin saaden tyttärensä Biritin avulla vallesmanni Högmanin vävymiehekseen, kun taas hänen poikansa, Andras-Andaras, vuorostaan pääsi saman vallesmannin vävyksi naimalla hänen tyttärensä Marian. Joku Jomppais-Andaras muutti Ruijaan, ja muuan viidennen polven mies, Niilas-Aslak, meni Inariin, asuen sinne uuden Jomppais-joukon, kun vanha rupesi Utsjoelta loppumaan. Moni muukin lapinmies, paitsi Högman nimismies, sai Jomppaisten tyttäriä, kuten Kitti, Pieski, Länsman, Vuolabba, samoin kuin Jomppaiset korjasivat Pauteja, Hagmaneja sekä muita arvoisiansa.

Mutta jo vähän myöhemmin esiintyviä tunturilaisia olivat monet Norjasta tulleet _Poinit_, Aslakat ja Aslakkain pojat, Klemetit, Jounit, Jousepit, Pierat, jotka kumminkin jälleen vähitellen jutivat takaisin Ruijaan, jättäen vain tyttäriään emänniksi Utsjoen poromiehille. Poinien ikätovereita taas olivat rikkaat _Tommat ja Biggat_, Raudn-Niilas-Pieran heimolaiset, jotka kyllä olivat aivan "nuortta-padje-olbmuksia" — itätunturilaisia — sekä jutivat vain Tshorgashnjargan, Utsjoen ja Inarin tunturien väliä, joskus aina Sompion, Sodankylän ja Kittilänmaan ääriä myöten, mutta eivät panettaneet nimiänsä Utsjoen paimenkirjoihin, vaan pysyivät Ruijan valtakunnan alamaisina. Vanha Oula Tomma, 1800:n vaiheilla elänyt äijä, oli tunturilaisten rikkaammuksia, sellainen suurtaatto, että saattoi jo eläessään osittaa pojilleen, Andarakselle ja Aslakalle, parituhatta poroa kummallekin, saman määrän Elle-tyttärelleenkin, ja silti itselle jäi vielä parituhatta. Mutta Tshorgashnjargan Pieras-Niila Bigga oli kerrassaan tunturiennapa rytistäessään erämaata 12,000:n porolauman kanssa Jäämeren rannalta Inariin ja taas takaisin. Suuri oli Kadja-Piera Biggankin sekä hänen sisarensa, Kadja-Biritin karja, kun yhtaikaa 4,000 sarviparia keikkui kummankin hoidoissa. Poroineen, poikineen ja tyttärineen Tomman ja Biggan ukot mennen tullen jutivat Utsjoen maan halki, vieden aina poronsa mukanaan Ruijan rannoille. Mutta tyttäriään he eivät aina saaneet viedyiksi, ja samalla kun jäi tyttäriä, puuttui porojakin. Tomma-äijän Ellenkin parituhantisine tokkineen sai suopunkiinsa Pieras-Jouni Vuolabba, Bigga-Oulan Kristi joutui Niilas-Jousep Vuolabballe ja Bigga-Niilan tyttärykset, Kristi ja Inga, päätyivät perintöeloineen Kitti-veljesten, Jounin ja Hansin, hoitoihin.

Tavattomia tunturitaattoja ja nuortta-padje-olbmuksia oli myöskin entinen Pannen ukko, _Panne-galles_, jota niinikään mainitaan Raudn-Niilas-Pieran sukulaiseksi. Niinkuin Tomma ja Bigga, Panne-galleskin vaelsi 1800-luvun vaiheilla karjoineen edestakaisin Tshorgashnjargan ja Inarin tunturien väliä. Mutta Panne-äijä oli niin hurskas mies, että hän joka aamu auringon noustessa käväisi syrjäpuolessa rukoilemassa, jopa toisinaan vielä kauempana yksinäisyydessä uhraamassa isien jumalillekin. Vanhana totisena tunturiäijänä Panne-galles osasi niin hyvin palvoa ja niin taitavasti hoitaa elonsa, että siinä aina asui onni, ja lauma yhä lisääntyi. Mutta oli äijällä sellainen muorikin, joka myös saattoi osansa säilyttää. Kaaren-akka oli aikoinaan saanut maanitelluksi hoitoihinsa gufittarien porotokan ja onnen sellaisella välipuheella, ettei koskaan anna vieraalle porojansa, ei pahaista kisuraakaan, ei rahasta eikä ilman. Ja muori muisti aina välipuheensa. Yhdessä äijänsä kanssa Kaaren-akka aina juti Jäämerelle ja taas takaisin vanhoja keinojaan. Ja kun porot pudottelivat sarviaan, muori muisti aina ne vanhaan lappalaisten tapaan asettaa pystyyn jutamakeinon viereen. Niinpä Pannein tokka kasvoikin viimein valtavaksi eloksi. Sanotaan Panne-parin aikoinaan raitioineen 12,000:n suurlaumaa.

Panne-galles olikin mahtava mies, ja hän oli vielä senluontoinen äijä, että kaikki pahankuriset tappelusmiehet ja poronvarkaat sekä muut yltiöpäät määrättiin hänen rengeikseen sen sijaan, että sellaiset nyt toimitetaan Kittilän linnaan tahi Trondhjemiin. Panne-äijä nimittäin varta vasten maksoi "staatille" ison veron, saadakseen palkattomia renkejä paimentamaan suunnatonta karjaansa. Houvi tai suntio miehet sinne tuomitsi, ja ilmaiseksi piti äijää palvella kuukausittain, vuosiakin. Mutta Panne-galleen siidassa oli hyvä olla. Jos ei palkkaa saanutkaan, sai ainakin syödä poronkuuta ja konttiluun ydintä vatsan täydeltä, jopa juoda viinaakin ja tapella nujuuttaa toisten renkien kanssa. Piettar-Niilakin Iskurasjoelta ja Guttorm-ukko saivat palvella Panne-äijää ja purra hänen poronkuutaan kuusi kuukautta. Mutta Klemmas-Lasse, vanha poronvaras, joka oli Kaarasjoen läänin lappalaisia, sai laukkoa Pannen porokarjan perässä neljä vuotta. Siidaan mennessään Lasse sai kyllä viedä mukanaan omatkin poronsa, 40-50 hengellistä elukkaa, ja kun palvelus oli päättynyt, Panne-galles sanoi Lasselle:

— Saat ottaa kaksisataa poroa.

Suuresta porokarjastaan hurskas Panne-galles kyllä jakeli elukoita, kisuraporojakin anniskeli ilmaiseksi kaikille köyhille, kuka vain tuli kerjäämään. Mutta akka-Panne kyllä ei antanut. Hän marisi vain, kun ukko tuhlasi, ettei heille itselleen lopulta enää jää vetoporoakaan, jotta voitaisiin edes kotaa muuttaa. Mutta ukko-Panne vain paneskeli:

— Naa, kyllä me kota voidaan muuttaa... minä vedän yhden ahkion, ja sinä vedät toisen ahkion.

Eivätkä äijän porot loppuneet, vaikka hän niitä jakeli osattomille. Mutta tuli kerran vanha ruijalais-muori kerjäämään tappoporoa Pannen muorilta, eikä saanut. Sanoi Ruijan muori silloin Pannen muorille:

— Et antanut minulle, mutta vielä annatkin, kun tulee sellainen, joka ottaa... Oarjesta ovat porosi tulleet ja oarjes-bieggaan ne taas menevätkin.

Ja pian sitten suuri susilauma tulikin, ajoi tokan järvelle — Panne-galles asusti silloin Kaaren-muorinsa kanssa Kaare-aahu-koatte-sai-jäyrillä, Juollomoaiven luona Inarin tunturimaassa — ja kaatoi kymmenittäin muorin poroja. Mutta kun Panne-galles antoi suden tappaman poron raadon Syysjärven Martille, tuli vielä suuremmat tuhot. Panne-äijä ja Panne-muori olivat juuri ennättäneet suurlaumoineen Varenginniemelle, kun melkein koko tokka yhtäkkiä lähti jutamaan oarjes-bieggaa kohden välittämättä vähääkään entisistä rajoista. Koutokeinoon asti porot mennä rynnistivät, ja sinne ne jäivät. Ja siitä ovat koutokeinolaisten porot vieläkin suivakoita ja valkoisia. Mutta jäi poroja vähän Panne-ukollekin, niin ettei hänen varsin tarvinnut muorinsa kanssa kiskoa kota-ahkiota. Jäi sukua sitten äijän jälkimiehillekin, joista pari Pannea, Aslakan pojat, Maggas-Andaras ja Maggas-Oula, panettivat nimensä Utsjoen kirkonkirjoihin. Maggas-Oula yritti jo elää uudisasukkaana Puolmakjäyrillä, ja Andaras joukkoineen muutti Inariin 1862, tullen kuitenkin heti takaisin omille tuntureille kuolemaan. Mutta Inarin hyville jäkälämaille ukon pojat jonkin ajan kuluttua taas jutivat.

Panne-Oulan ja Andaraksen aikaisia poromiehiä oli jo pari _Högman_-papin jälkimiestäkin. Lappiin jääneellä papinpojalla, nimismies Johan Högmanilla, Andaras Jomppaisen vävyllä, oli kymmenen perillistä, puoliksi kumpiakin, niin että niistä kyllä jo pari poikaa voi antautua tunturilaiseksikin elämään poroista ja porojen kanssa, silloin kun isä-äijä vallesmannin virkaa hoitaessaan asusteli ja kalasteli, valtasi ja raivasi niittyjä milloin Jomppalassa ja Kevonsuussa, milloin Puksaijäyrillä, Mieraslompolossa ja Maddajäyrillä. Lapintyttären saamina tuli nimismiehen pojista, Johan Fredrikistä, Pannen vävystä, sekä David Erik Evaldista helposti tunturimiehiä, ja heidän jälkeläisistään yhä lapinverellä kyllästettyinä tuli täysiä tunturin tuttuja. Padje-olbmus Johan Fredrik pysyi eloineen Utsjoen kirjoissa toimien samalla kyytirättärinä, samoin David Erik Evaldkin kierteli Utsjokea. Mutta Davidin pojat muuttivat sitten myöhemmin Inariin lisäämään sekä porojen että poromiesten sukua ja lukua. Neljän tuhannen poron tokkaa sanotaan Davidin pojan Johaninkin raitioineen.

Panne-galleen jutamakumppaneita olivat Utsjoelle merkityt _Vuolabbain_ vanhimmat veljekset, Jousepinpojat Niila ja Oula, jotka 1800:n vaiheilla vaeltelivat milloin Suomen-Lapin, milloin Ruijan tuntureita, käyden papin pyhinä kirkon alttarin ääressä ja taas toisin vuoroin omina pyhinään Ailigastunturin alttarin ääressä. Suomesta sanotaan Vuolabbain jutaneen pohjoisiin tuntureihin. Rikkaita äijiä he olivat, ja rikkaita olivat Vuolabbain pojatkin, Jomppaisten, Biggain, Tommain ja Poinien vävymiehiä, jotka taas naittivat tyttäriään toisille rikkaille ympäri tunturimaata Suomeen ja Ruijaan, Panneille, Pieskeille, Porsangereille ja muille. Norjan puolelle muutamat Vuolabbat muuttivat, Ivvars-Oulakin jo 1833, samoin Oulas-Aslak ja sitten jo 1846 Oulas- Niilakin, ankaran Kadja Poinin siivo ja hiljainen ukko, jota Kadja porokarjoineen kuljetteli ympäri Ruijan tuntureita.

Niila Vuolabban Kadja, _Juoksan-Kadja_, olikin aivan erinäinen lapinmuori. Eukko oli sekä Niila-äijänsä että koko porotokkansa ynnä renkiensä ja piikojensa vääjäämätön isäntä, joka aina oli äänessä, antoi käskyjä joukoilleen, johtaen kotakuntansa muuttomatkoja, osti tavaraa ja myi poroja mielensä mukaan ja kokosi paljon silparahoja sekä vaatetti itsensä koreaksi. Väliin muori komeili sinisissä, väliin viheriäisissä verkatakeissa, väliin hän taas pöyhisteli punaisissa tai keltaisissa veroissa. Ja suuri laajukappir keikkui äkäisesti muorin päälaella. Mutta kun Kadja oikein paneutui parhaisiinsa ja ajoi markkinasiljolle, hän oli kuin Pranskan kuningas. Leveä vyö oli täynnä vanhoja silparahoja, speisejä, ortteja, killinkejä ja päivätaalojakin, joita muori oli reikinyt ja siihen ripustellut. Samoin oli rinta sekä hihansuut täynnä hopearahoja ja soljuja. Helisi vain ja kilisi ja kalisi, kun korea Kadja-muori liikahteli, ja kaikki katselivat häntä ihastellen. Saattoi muori helposti ryypätä viinaakin ja sitten joikastaa kuin parhaat miehet. Ajaessaankin Kadja aina joikasi, niin että etemmäksikin jo kuului, missä muori oli menossa.

Liikoja silparahojaan Vuolabban Kadja piilotteli tuntureihin tehden aarteita milloin mihinkin salaiseen paikkaan ja hoidellen niitä niin visusti, etteivät sivulliset niitä löytäneet. Aina kolmen vuoden kuluttua muori kävi katsomassa kätköjänsä, joko lisäten tai ottaen, ettei maanhaltia olisi saanut niitä haltuunsa. Vielä ikäloppunakin Kadja-muori laittoi ison aarrekätkön Porsangerinvuonolle, Spierttanjargaan. Soalakentästä, jossa muorin kesäsiida silloin oli, Kadja kannatti raskaan rahakiisansa tunturiin, itse laahustaen perässä, ja sitten salaisesti hautasi sen sinne Pyssyjoen latvoille Luostegaissaan. Pian sen jälkeen muori kuoli, eikä hänen kätköjään ole löydetty, vaikka monta kertaa on etsitty. Muorin poikakin, Kadja-Nilla, oli kerran aikojen kuluttua mennyt eukkoineen äitinsä vanhalle kotasijalle Luostegaissan luo Soalakenttään, uneksiakseen ja löytääkseen edes jonkin maakätkön. Aarretta ei ollut kyllä ilmoitettu, mutta aamulla oli tunturista kuulunut vanhan Kadjan komea joikaus. Vain yksi muorin aarteista lienee löydetty, sama, jota hänen sanotaan lähteneen viemään tyttärelleen Maaritille, Niila Pieskin emännälle, mutta kätkeneenkin erämaahan. Kadjan pojan, Oulan, tytär Kristin oli sen sattumalta löytänyt Porsangerinvuonon tuntureista. Muorin vanha sauva oli ollut lähellä pystyssä ja kymmenen suurpuukkoa lyöty maahan aarteen ympärille. Pienessä kuparikattilassa oli ollut hopearahoja ja iso kuparikattila kumollaan päällä sekä kaiken peittona vanha mädännyt raanu.

Kadja-muori ja Niila-ukko kuolivat Ruijan suuriin tunturimaihin, mutta heidän poikansa, Kadja-Nilla, ei kyllä jäänyt Norjaan, kuten vanhempi veli Oula. Kierreltyään vuosikymmenin Ruijan erämaita Niila palasi 1894 isiensä entisille jutamakeinoille Utsjoen ja Tenon maille lisäämään vanhan Vuolabban sukua Suomen tuntureissakin. Muotkatuntureista Ailigaksiin asti Niila-äijä ajeli laumoineen, ja pian tunturit kaikuivat, kun Ruijasta tullutta tunturimiestä joiattiin:

"Kadja-Nilla-go lollo, lollo lollo lollo-go, Ailigas-go lollo-go, pyöreälakki-go lollo-go, lollo lollo lollo-go, Muotkatunturien hukka-go, lollo lollo lollo-go kelloja, tiukuja täytyi sitoa, lollo lollo lollo-go".

Entisten Vuolabbain ja Pannein aikoina esiintyivät Utsjoen tuntureissa myöskin Pieskit, joiden ensi ukkona mainitaan 1792 syntynyt Oulas-Niila, Jomppais-Jounin vävy ja suuri poromies. Mahtavana poromiehenä, jopa aikoinaan Utsjoen rikkaimpana liikuskeli Niilan poikakin, Ivvar Pieski, vanhan Niila Vuolabban vävy. Ei kyllä ukolla ollut sellaista suurlaumaa kuin Tshorgashnjargan suurmiehillä, mutta neljäntuhannen tokan päämiehenä sanotaan hänen kuljeskelleen erämaissa, jopa rakennelleen tuntureihin kivisiä porokaarteita ja saaneen tyttäriä toisille pororikkaille emänniksi sekä poikia ottamaan heiltä jälleen korvauksen luonnossa. Niilakin, Ivvarin poika, juovatti isänsä jälkiä naiden Vuolabbeja, Kadja-Maaritin, ankaran Kadja Poinin tyttären, äitinsä serkun, Oulas-Niilan perillisen. Parintuhannen lauman haltijana Niila kierteli niinkuin isä-Pieskikin kesällä Paistunturien mailla, talvella Kevujoen ja Utsjoen laaksossa Mierasjärveä myöten.

Jo puukirkon aikoina ja suurten poromiesten päivinä saapui Ruijasta Taka-Lapin tuntureille pari veljes-kotakuntaa panettaen nimensä Utsjoen pappilan papereihin. Isänsä poikina, Pehrssoneina, Pieras-Niila ja Pieras-Piera merkittiin puukirkon miehiksi, riipustettiin hakumerkkien paikalle: "läser Danska språket", vieläpä pantiin paperin otsikkoon: "Länsmans son ifrån Norige". Sillä miehet olivat oikein "vallismannin poikia Vuoreijan fästingistä", jopa olivat olleet siellä "kolme vuotta ekseeringissäkin" ja osasivat haastaa sekä suomea että lappia ja ruijankieltä. Mutta oikeita tunturilaisia miehet silti olivat, jopa sanottiin olevan alkulapin, Raund-Niilas-Pieran sekä muiden suurten poromiesten heimolaisia.

Ruijasta tulleen länsmanin pojista polveutui sitten Suomen tuntureihin suuri Länsmanien poromiessuku; varsinkin nuoremman veljen, 1788 syntyneen Pieras-Pieran perilliset levisivät Taka-Lapin tunturimaille laidasta toiseen. Piera-ukko oli iso pitkä mies, joka pystyi tappelemaankin vaikka kolmea tavallista lappalaista vastaan, ja Tshalkku-Pieraksi häntä nimitettiin, koska hän sanoi vettä "kuin russan koltta, tshaaska", ja Tshalkku-lisänimellä mainittiin sitten myös kaikkia hänen perillisiäänkin. Niitä Tshalkku-Piera saikin Aslak Pantin Biritin kanssa kolme Tshalkku-poikaa, Pieran, Aslakan ja Niilan, jotka taas vuorostaan saivat uusia Tshalkkuja. Aslak sentään eli vain vanhanapoikana Tshakmokjäyrillä Paltto-Uulan Kristin kanssa, vaikka olikin niin vahva mies, että Anundi-Hans ja Niila Pieski poikineen vaivoin saivat hänet pieksetyksi jostakin pororötöksestä.

Mutta toiset veljet naivat — Piera otti Outakosken Annan sekä Niila ensin Niila Jomppaisen Margitin, sitten Oula Tuution Maggan — ja saivat perikuntaa ja olivat suuria poromiehiä sekä oikeita tunturilaisia. Aslakin porokarja oli vain muutamia satoja, mutta Pieran ja Niilan tokka laskettiin tuhansissa. Nuorempi Tshalkku-Piera oli parhaillaan parintuhannen päänä, oleskellen kesäisin Utsjoensuun Ailigaksessa ja Annivaarassa sekä muissa itäpuolen tuntureissa ja talvella jutaen Inarin mäntymetsiin aina Kaamasjoen seuduille. Kodassa ukko aina asusteli muutellen vain porotokkansa perässä paikasta toiseen. Niin oli äijä musta kuin "pataräydi", puri mälliä niin että sylki valui leuoille ja peskin rintamukselle, ja taas päissään ollessaan ulvoi, kiroili ja joikaili niin että tunturi kaikui. Mutta Pieran perilliset muuttivat 1880 Inariin, ja sinne ukko-Pierakin juti eukkoineen. Vain Oula, vanhimus pojista, Ivvar Pieskin Margitin mies, jäi isien tunturien poromieheksi, rakentaen viimein uudistalon Rauduskaidiin, Utsjoen latvojen erämaahan. Tuli Inarista taas takaisin Andaraskin jättäen asuntonsa Giellajoella autioksi, asettui Puolmakjäyrin itärannalle tehden sinne talon.

Vaikka vanha Tshalkku-Piera oli osannut selvittää kirjaa norjankielellä, ei poika Tshalkku-Piera tahtonut oikein selvitä sanasta omalla kielelläänkään eikä suomen luvuilla. Ainakin papin papereihin on Pieran tiliin pistetty: "ytterst dålig läsning" [kovin huono lukemaan]. Mutta Piera-äijä ei silti sentään ollut aivan kirjantaitamaton. Kerrankin hän kinkereillä osasi lukea ihan kirjaan katsomatta:

— Sallikat lasten tulla minun tikeni...

Ja siinä olikin kyllä siksi kerraksi: neljä, viisi selvää raamatun sanaa, joihin pappikin sai tyytyä, kun Piera ei antanut enempää.

Mutta silti Piera aina tarvitsi ja harrasti aapistaan. Isämeitää tutkien äijä vain istuskeli kodassa, kun porot olivat tunturissa, ja saattoi siinä kirjamies yhtäkkiä sanoa: "Kaksi hukkaa on tokassa... valkean runon kaatoivat petäjän alle... Rukattakaa kiivaasti hätään!" Ja näin asia olikin. Taikka ukko voi lukea aapisestaan: "Naa, postimies eksyi nyt tunturiin, kun on siellä kovin paha murku... Mennäänpä se hajoittamaan". Ja Piera-äijä köppelehti kodasta ulos, asteli tunturiin päin ja kiljahti kolme kertaa, ja siitä sumu hajosi. Muitakin asioita ukko aapisestaan tutki ja ennusteli, selvittipä sen avulla kuolemansakin niin tarkoin, että kun tulee kolme kahdeksaista, ottaa niin koville, ettei hän enää kestä, mutta kun tulee kolme yhdeksäistä, on se niin kova paikka, ettei kestä enää mikään. Piera-ukko kuolikin kolmella kahdeksaisella eli 1888.

Kolmas veli, Tshalkku-Niila, oli muita Tshalkkuja sekä Länsmaneja mahtavampi poromies. Nuorena ollessaan hän juti Utsjoen tuntureita, pysyen puukirkon papereissa, mutta vanhempana mies muutaltihe Inarin Pielpajärven kirkon kirjoihin ja tuntureihin, asettuen viimein uudismökkiin Ivalon latvoille Lismajoen suuhun. Sieltä käsin Niila paimenteli 4,000-5,000:n tokkaansa Hammas- ja Appistuntuteissa ja kävi ahkerasti tunturien piiloissa vanhojen seitojen luona sekä laitteli silparaha-aarteita erämaihin. Tshalkku-Niilalla sanotaan Olleenkin jo äidiltä peritty onnenmerkki, veriristi rinnassa. Vai lieneekö ollut onnettomuuden ja kärsimysten risti. Sillä vanhana ukko menetti kaiken omaisuutensa peräperää tulleisiin onnettomuuksiin: porot kuolivat joukoittain ruttoon, katosivat parttioittain erämaihin, ukon rahakätköjä löydettiin ja varastettiin, ja viimein Lismajoen pirttiin ilmestyi kamala möykkääjä, joka vuosikausittain piti kaiket yöt ihmisiä alituisessa pelossa. Ikäloppuna, kiusattuna raukkana, 90-vuotisena vanhana höperönä ja melkein tyhjäksi riistettynä entinen suuri tunturimies viimein kuoli 1912. Mutta pari poikaa ja suuri tytärparvi jäi elämään Inarin poromaille, sekä Tshalkku-Niilan joiku:

"Na vuoi Tshalkku-Niila, niin niin niin niin niin, Tshalkku-Niila niin niin niin, na peurakorva vasa, niin niin niin niin niin, ympäri elotokan laukkasi, niin niin niin niin niin".

Samoihin aikoihin kuin Tshalkut, vaelteli Utsjoen tuntureita myös suuri Kittien suku. Silloin kuin Länsmanit tulivat Taka-Lapin tuntureihin Ruijasta käsin, Kitit saapuivat muistelusten mukaan etelästä Kittilänmaasta, missä jo aikoja sitten oli elänyt Kitti-niminen lappalainen antaen nimensä koko seudulle. Ensimmäisenä Kittinä merkittiin Utsjoen kirjoihin Andaras Hansinpoika, 1786 syntynyt tunturimies, jolla oli emäntänä Andaras Jomppaisen Magga, "vanhan Heugmannin rouvan systeri, oikein herrastalosta". Vain 60 poroa oli Andaraksella ja 60 poroa Maggalla perintöinään, kun he aloittivat yhteisen tunturi kiertonsa, mutta niin hyvin he menestyivät, että lopulta yhteinen tokka oli jo 1,500, ja poikia oli sekä tyttäriä yhteensä puolentusinan parttio. Näistä sitten monilukuinen Kittien tokka laajeni Taka-Lapin maille. Klemetkin, Jomppaisen Niilan Biritin korjaaja, sai pojan sekä useita tyttäriä, ja Hansia, Niila Biggan vävyä, seurasi puolitusinainen perillisten joukko, jotka taas toimittivat uutta kansaa poromaille. Tuntureita kaikki kiersivät elämänikänsä, ensin jutaen Utsjoen ja Inarin väliä, mutta sitten muuttaen melkein järjestään 1880:n vaiheilla Inariin, jääden yksinomaan sen maan kiertolaisiksi. Sinne Klemma juti joukkoineen, sinne Hans rukatti poikineen, samoin kolmas veli, Jouni, joutui perillisineen, ja kun koko Kittien porokunta oli samoilla tuntureilla, saattoi siinä olla koolla 7,000-8,000:n lauma poroja sekä koko tokka poronkaitsijoita. Siinä toisen polven vanhat, Klemma-, Hans- ja Jouni-äijät köpöttelivät, siinä kolmannen polven Hansit, Andarakset, Niilat ja Jounit liikkuivat parhaina miehinä, ja siinä jo neljännenkin polven Niilat, Hansit ja Oulat pikkupeskeissään pyörähtelivät heitellen suopunkia toistensa kaulaan. Tällaisen hyvän siidan ja suuren lauman kokoamiseksi vanhat Kitti-äijät kyllä olivat saaneet käydä joskus Muotkatunturien vanhoissa pyhissä paikoissa palvomassa. Mutta sitten elo menestyikin hyvin, ja uusi polvi Kittejä nousi tuntureihin.

Nämä ovat mainittavimmat Taka-Lapin porolappalaiset Niku-Fullista ja Riggis-Hansista alkaen nykyisen poromiespolven rajoille. Tunturissa kaikki nämä entiset ukot syntyivät ja tunturista löysivät parhaan kiertolaiskumppalinsa, tunturien kiertäjiksi he opettivat poikansa ja tunturimiehille kasvattivat tyttärensä, ja viimein he ikäloppuina kupsahtivat erämaahan saaden ikuisen leponsa siunatussa kirkkokentässä omien tunturiensa äärillä.

Tunturi ja poro olikin padje-olbmuksen koko elämän sisällys, niesta ja ylläpito. Lapinmies oli aikoinaan taamonut villin tunturien elävän alamaisekseen, mutta villi erämaan elävä oli samalla taamonut lapinmiehen alamaisekseen, pakottaen hänet jutamaan autiomaata sen mukaan kuin porolauman mielihalu kulloinkin vaati. Ja niin tuli lapinmiehestä tunturimies ja ikuinen erämaan kiertäjä sekä villin poron ainainen toveri. Entiset äijät elivätkin niin hyvässä yhteisymmärryksessä porojen kanssa, että alituisesti asustivat elonsa äärellä sitä vaalien ja pitäen silmällä, ja monet turvautuivat elonsa hyviksi erämaan ikuisiin jumaliinkin. Siksipä saattoikin vanhojen ukkojen lauma laajeta tuhatpäiseksi, jopa muutamien suuräijien tokka nousta toisellekymmenelle tuhannelle. Mutta kun tunturit olivat avarat, ja maa avoinna sekä porokansa harvalukuinen, niin oli kyllä kaikille elämisenainetta. Yksin Muotkatuntureissakin saattoi entiseen aikaan palkia samalla kertaa parikymmentätuhatta poroa.

Tällainen suuri tunturielo jo tuottikin isännälleen kasoittain kiiltäviä silparahoja, speisejä ja päivätaalereita, joita säilytettiin lukollisissa kiisoissa omassa kotanurkassa tahi hyvin lukituissa aitoissa taikka kaikkein salaisimmissa metsien piiloissa, joskus tulisijan arinakivien alle kotapermantoon kuopattuina, joka oli kaikkein vakaisin kätkö. Tuotti elo vielä komeita helylaitaisia silpatsherggejä, silpabastuja, heliseviä silpasuorbmaksia ja kiiltäviä hopeasolkia, rintataskuja sekä monihelaisia hopeavöitä ynnä kaulaketjuja isoine hopeapolluineen. Ja näillä koristeltuina rikkaimmat tunturimiehet sekä tunturinaiset suurina juhlina helisten ja välkkyen, sekä sinisissä, punaisissa ja keltaisissa veroissa hohtaen ylpeinä kulkea kepsuttelivat kirkkokentällä.

Mutta tunturissa nämä markkinasiljojen ja kirkkopyhien monikirjaiset ja hopeavälkkyiset valtiaat asustelivat vain ahtaissa savuisissa loudekodissa, useallakin ainoastaan likainen lammasnahkarouko mustalla ihollaan sekä siivoton paltsaraja lammasnahkarouon peittona. Paitaa entinen tunturin asukas ei tarvinnut, eikä myöskään tunturilaisen ruumis, enempää kuin vaatekaan, kaivannut pesemistä. Oli kylliksi, jos joskus kasvoja pesaistiin. Tshalkku-Piera ei kyllä pessyt koskaan kasvojaankaan, enempää kuin Koutokeinon ja Kaarasjoen tunturilaisetkaan, joiden naama oli aina pesemätön ja musta kuin kotapuun nokka. Ellei ihoa pesuilla rasitettukaan, saattoi sitä kynsimällä ja kyhnyttämällä pitää kurissa ja raaputtaa varsinkin silloin, kun epälukuinen "tihki porai". Eikä monen tunturiäijän tuulen ja pakkasen ja tihkin purema iho, joka oli "kova kuin pullinnahka", kovin pientä nipistystä tuntenutkaan. Eikä liioin nenäkään vieroksunut ikivanhoja padje-olbmuksen tuoksuja, jotka kyllä helposti haihtuivat tunturien raittiisiin tuuliin sekä avoräppänäisestä kodastakin kohosivat ja katosivat laajaan erämaahan. Mutta kun pesemätön, omissa oloissaan ja nahoissaan asuva tunturimies kotanokineen ja kalantraanilla muokattuine parseeleineen ja kosteine paltsarajoineen työntyi lämpöiseen pirttiin, saattoi hän yksinäänkin vahvalla tuoksullaan täyttää ja kyllästyttää koko huoneen ilmanalan niin, "että oikein syämet pilausi". Samanlaista menoa oli monen tunturilaisen ruokahoitokin. Tshalkku-Pierankin kodassa sanotaan olleen vain yksi vanha pata, yksi puukaara ja yksi kauha, jotka kaikki kelpasivat hyvin monenlaisiin asioihin. Vettä ja velliä kaivettiin samalla kauhalla, kattilassa keitettiin ihmisten syötävät, ja sitten siitä porokoirat hökelsivät herkkunsa, ja vielä se sai olla pienen tunturilaisen pesualtaanakin. Saattoipa Koutokeinon kotaemäntä joskus huuhtoa perillisensä lihankeittoliemessä ja tyynnytellä hätiköivää pesulle pyrkijää:

— Älä vielä, poika! Isä ensin juo sitä kyllikseen... kyllä sitten saat mennä.

Poronliha ja varsinkin poronkuu ynnä ydin oli parasta poromiehen herkkua. Mitä rasvaisempaa, sitä parempaa keitto oli, ja sitä paremmin se piti pakkasella sulana. Mutta viina lämmitti vielä paremmin kylmien tunturien miestä. Sille ei vetänyt vertoja paraskaan poronkuu, ei rasvaisinkaan lihaliemi, eikä kalanmaksatraani. Sitä kun tunturilainen sai majaansa, niin lämmin tunnelma ja iloinen mieliala läikähti koko kodassa, vaikka pakkanen olisi kuinka paukannut seinäraanujen takana. Matkoillaan tunturimies kuljetti tätä parasta ainettaan puolenkannun eli "kahen peilin" vetoisessa _tadnii-laskussa_, tinapuilossa, joka aina oli peskinpovessa, rintaa vasten mieluisesti mölkkerehtämässä. "Hiva on viina, kun on pakkanen... pari riippia kun juopi, niin on niin hiva olla", tunturilainen tunsi ja totesi. Mutta moni poromies ei lämmennytkään parilla ryypyllä, vaan tarvitsi koko tadnii-laskun. Monet vanhat tunturiäijät olivat tavattomia viinanjuojia, usean sanotaan kiskoneen sitä kuolemakseen, kuten vanhan Vuolabban sekä entisen Pieski-ukon. Guttorm-äijäkin ja Morottaja kerran särpivät Andaras Kitin väärteinä ollessaan seitsemän kannua suoraan ankasta vain, niin että Guttorm huokaisi henkensä ulos. Eikä Andaras säälinyt hyvää juotavaansa, selittihän vain sitten vallesmannille:

— Kun väärtille antaa viinaa... kun on hiva tuttu... niin pitää antaa niin paljo kun se haluaa...

Kylmässä kärvistelevät Lapin äijäparat erehtyivätkin helposti, varsinkin markkinasiljolla ja kirkkopaikalla liikkuessaan, lämmittämään pakkasen puremaa pientä varttaan liiaksi, niin että seurasi pahennus. Kruununmies oli kohta ukkopahasen kimpussa, jopa tuli ruma merkki papereihinkin. Hyvin monen tunturimiehen papinkirja saikin lisämerkinnän: "pliktat första resan fylleri... pliktat för andra resan fylleri..." [Sakotettu ensimm. kerran juopumuksesta... sak. toisen kerr. juopum.] Tällaisista joutavista riipustuksista tunturiäijä ei kyllä paljoa perustanut. "Mitäpä kun pahpan paperi", äijä saattoi vain arvioida, "mutta kun piti maksaa rahat". Mutta vanha Kitti-Hans kiitti Jumalaa siitä armosta, että oli poro- ja muista rötöksistään joutunut istumaan toistakymmentä vuotta linnassa sekä siten pelastunut viinan juonnista. Muuten olisi "kuollut viinaan niinkuin Pieskin äijäkin".

Mutta kaikkein kovin paikka tunturimiehellä oli silloin, kun pappi pani hänet tilille kirjantaitamisesta. Siinä asiassa rikas ja ylpeä padje-olbmus oli aivan alakynnessä muista lappalaisista. Yksin halveksittu Inarin järveläinenkin kykeni häntä nauramaan silloin, kun oltiin yhtaikaa papin pöydän edessä. Eihän kylmässä ahtaassa loudekodassa asuvalla, porojen perässä laukkovalla tunturilaisella ollut koskaan sellaista rauhanhetkeä eikä paikkaa kirjallisiin harrastuksiin ja sanan viljelemiseen kuin hirsimajoissa asuvaisilla. Niinpä tunturimies aina saikin papilta ensin ankaria sanoja, sitten kirjatiliinsä vain viiruja sekä sorkkia, kun muut saivat jopa kiitoksia ja ristejäkin. Ja kun piispa tuli tarkastamaan seurakuntaansa, täytyi kirjoihin useinkin merkitä tunturimiesten tiliin, että he ovat paljon huonompia lukemaan kuin muut lappalaiset, eivätkä opeta lapsiaankaan kirjalle.