Part 5

Mutta _rievska-bivdo_, riekonpyynti, on aina ollut koko Lapin tunturimaan kaikkein tuotteliainta pyyntiä. Samoin vieläkin. Tenolaiset ovat yhäkin ahkeria riekkomiehiä, samoin monen inarilaisen miltei ainoana talvityönä on liikkua riekkomailla ja tappaa talven valkoista kanaa.

Riekko on tunturimaan talvivilja. Sen on Jumala antanut talvielatukseksi köyhälle tunturien kansalle, niinkuin hän on antanut merikalan ruijalaiselle ja lohen tenolaiselle kesäruoaksi ynnä inarilaiselle järvikalan. Jumala itse hoitaa ja lähettää sekä kalan että "riekun". Niinkuin merikala tulee ja menee, niin että sitä väliin on yltäkyllin, eikä sitten taas ole yhtään, ja niinkuin lohikin nousee Tenoon sataisin laumoin ja taas pakenee pois jättäen koko joen tyhjäksi, niin myös riekkokin Jumalan käskyä seuraten tulee ja menee. Toisinaan se niinkuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se taas katoaa aivan yhdettömiin. Korkeille tuntureille saattaa joskus tuntuririekko, kiiruna, ilmestyä sata-, jopa tuhatlukuisin parvin, niin että ilma on ihan sakeana siipien suhinaa.

Kiiruna onkin asetettu tunturien ikuiseksi asukkaaksi. Korkeilla aukeoilla, puurajan yläpuolella, tämä viiruposkinen, mustahelmainen tunturien lapsi elelee kesät ja talvet. Siellä se syntyy ja kasvaa ja etsii köyhän ravintonsa talvellakin. Kun tuuli lietsoo pälviä tunturien lumikinoksiin, riekko rientää niistä etsimään niestaansa. Varpujen kovia kylmettyneitä lehtisilmuja sekä jäätyneitä marjoja on siellä vain tarjona, mutta tyytyväisenä kiiruna nappii niitäkin, syöden samalla kertaa lyhyen talvipäivänsä aamiaisen, murkinan ja ilta-aterian, ja sitten se menee sekä nukkuu pitkän yönsä pehmeässä lumikiepissä. Vain pahojen ilmojen ja pakkasten aikana kiiruna laskeutuu alemma outaseutuun, sitä alemmaksi, mitä ankarampi ilma on liikkeellä. Mutta pahan sään tauottua, tunturilainen heti palaa ylhäiseen kotimaahansa.

Mutta tunturien riekkoa hiukan isompi maariekko eli pajuriekko asustaa aina alhaalla tunturin laidassa, outamaassa, eikä sen heikko pää kestä koskaan nousta yli puurajan suurille vapaille tunturilakeuksille, missä sen sisar majailee. Ollen matalaa jo syntyperältäänkin, ei se ymmärrä suuria korkeuksia kaivatakaan. Sillä maariekko rakentaa pahaisen kotinsa vain alarinteelle katajan alle, hoitaen siinä ja ilmoille saattaen kaksitoistakymmenisen perillisparvensa. Mutta niin ankarasti katajaperän muori vartioi matalaa majaansa, että vasta sitten, kun ollaan hänet ihan polkemassa, poistuu kotoaan noituen ja siipivalkeaisiaan välkytellen.

Talven tullen kumpaisetkin riekot riisuvat ruskean kesäverhonsa ja pukeutuvat puhtaisiin valkoisiin, pysyen siten hyvässä yhteisymmärryksessä lumisen kotinsa kanssa. Samalla läheiset katajaperäläiset ja vaivaiskoivujen alaiset yhtyvät samaan seurueeseen jutamaan tunturiseutua. Outamaan riekko rakentelee lentokuntia, joihin liittyy pari "pesällistä" eli neljä-, viisikolmatta siivekästä, ja hyvinä vuosina voi syntyä neljänkin pesällisen tunturikiertueita.

On tunturien valkealla lentäjällä vainoojansa. Maankiertäjät ketut ja naalit ja ahmat ja kärpät ovat alituisesti sitä uhkaamassa, ja ilmasta saattaa milloin tahansa iskeä suuri kotka, haukka tahi viirunaamainen tunturipöllö. Mutta kaikkein hirmuisin vainolainen on kaksin jaloin kulkeva karvainen hirviö, joka saattaa siepata sekä ilmasta että maasta. Kesällä kyllä lappalainen ei häiritse Jumalan lähettämää riekkoaan, eikä juuri ryöstä sen kodin ainoita kalleuksia, kuten säälimättä tyhjentää monien vesilintujen pesät. Mutta syksyllä alkaa ankara aika. Silloin lapinmies ei enää säästä tunturiviljaansa, vaan säälimättä pyssyineen naakii pitkin erämaita ampuen minkä ennättää. Riekkoja pyssymies ei kyllä kovin monia saa ammutuksi, sillä koko tokka tohauttaa tiehensä, kun yhden pudottaa. Mutta kiiruna on vähemmän arka ja joutuu useammin surmilleen.

Mutta vasta talvella alkaa riekko parkojen ankarin aika. Silloin kun lumi paksuna peittää maan, ja pakkanen oikein porottaa, ja riekko rukka kylmissään ja nälissään parvittain kiertelee ruokapaikasta toiseen, on koko Lappikin nälissään. Kymmenin, sadoin miehin se virittelee tuhantisia surmansilmukoitaan pitkin riekkojen ja kiirunain ikivanhoja perintömaita.

Riekkojen talvisia mielimaita ovat tunturijokien ja purojen pajukkorannat, joita kyllä on lukemattomat määrät pitkin laajaa tunturimaata, sekä isoja jokiuomia ja kuruja että pieniä puro-orkuja ja lompoloiden notkelmuksia. Niiden vaiheilla riekot asustavat pitkät yönsäkin painautuen heti iltakoiton valahdettua lumikieppiinsä ja taas aamukoitolta heräten askareihinsa. Alemmilla jokirannoilla outamaiden riekko asustelee, mutta ylhäisillä latvoilla liikkuu kiiruna.

Näin ovat tunturinotkelmien pajukot riekkoparvien lumisia elämänkenttiä. Mutta ne ovat myöskin niiden valkoisia kuolemanlehtoja. Sillä lapinmies on virittänyt rantapajukkoon kavalia ansojansa. Pitkin pensaikkoa ristiin, rastiin hän on rakennellut risuaitauksia, gärdejä, jättäen aina sinne tänne giella-muorrakien väliin pikku _gärd-uksan_, aukon, johon on sonnustanut hamppurihmaisen — tai messinkilankaisen — giellan. Kävdag-haarukkaan kiinnitettynä se on aina avosuin odottamassa. Sadoittain saattaa samalla pyytäjällä olla ansoja vireissä, kolmesataa, neljäsataa, jopa ahkeralla riekkomiehellä viisikinsataa yhtaikaa yrittämässä. Näihin sitten valkoinen varpujen näpertelijä sotkeutuu ja kuristuu kuoliaaksi. Lumisesta levostaan vasta nousseena riekko, käkertäen aamuvirttään, kiirehtii suuruspalalleen tassutellen karvaisin tallukoin pehmeää tannerta, väliin napaten varvunnenän sieltä, toisen täältä. Ja siinä halpaa aamuateriaa nauttiessaan, taapertaessaan ja käkertäessään taitamaton tunturinlapsi erehtyy viisaamman vehkeisiin. Erehtyy toinen... kolmaskin... ja valkoiselle hangelle kuukertuu sinne tänne pieni valkoinen höyhenpallero, kylmettyen varpu vatsassaan suuruspalansa viereen. Toiset, joiden hetki ei ole vielä tullut, kerääntyvät taas iltakoitolta yömajaansa. Ehkä muutamat tyhjät makuusijat haastavat heille kaameaa kieltä, ehkä jollakulla on hämärä muisto pensaikkoon temmeltäen kuukahtaneesta sisarestaan, vaikka pienet kananpäät eivät osaakaan lukua laskien määritellä, että parvi on pienentynyt. Ja aamulla taas vain käkerretään huomenvirsi sekä riennetään ruokarannalle. Sillä pikku kupu jo jälleen vaatii täytettä, samalla kun hangelle sinne tänne tulee siroteltua pieniä ruskeita kierukoita. Saapa riekkoparvi toisinaan säikähtyäkin, jopa aivan kurjan kupunsa pohjia myöten. Karvainen jättiläishirviö kahahtaa hiihtäen pensaikkoon. Luminen pyrähdys ja tohahdus, siipien hengenhätäinen hosuminen ja väkättävä hätähuuto sekoittuvat suureksi pakokauhuksi, kun ruokakunta tohistaa tunturin toiseen pensaikkoon. Kuolemanlehto sekin. Sinnekin on lapinmies rakennellut surmanaitauksiaan. Saattaapa pieni riekonpää pian unohtaa vanhat vaaranpaikkansa ja kohta uudelleen ohjata lentonsa entiseen ansapajukkoon.

Monet rantapajukot lappalainen ennättääkin ansoittaa. Jokaisella riekkomiehellä on oma vanha pyytömaansa, jonka isäntänä hän yksin häärii. Eikä toinen pyri hänen pajukkoihinsa, sillä "se on omantunnon laki, joka kieltää". Niinpä Uulas-Uulan Hansin, Niittyvuopion, riekkopensastot ovat Luomusjoen rannalla tunturissa, karigasniemeläisten Karigas- ja Passejokien rannoilla, Veätshagnjargan pyytäjillä Veätshagjoen varsilla, ja niin aina kullakin omalla lähiseudullaan. Puolmakjärveläiset riekostavat järven rantapurojen pajukoissa, ja Mieraslompolon miehet Mierasjärveen laskevan Kuhktsjoen uomassa, Kuorbusoaiven seuduilla, sekä Leppälän Uula, uupumaton erämies, pitää pyytömaanaan talon niittyseutuja Veätshagmukassa. Utsjoen kirkolla ennen turvekodassa asustellut Aapo Helander piti eukkoineen riekkomainaan Seitikkojokien kuruja, viritellen ansojansa ihan pappilan aidan taakse. Inarin parhaat riekkomaat taas ovat Inarijärven takaisilla tunturiseuduilla. Siellä m.m. Iijärven ja Sammutjärven Aikiot rakentelevat pyytöaitojaan.

Parin neljänneksen, penikulmankin mittainen pyytömaa on monella riekkomiehellä hallussaan. Tunturiin, erämaansa vierille, moni on rakentanut vartavastisen turvekodankin, jossa saattaa talvisella eräretkellään asustaa, syksytalvella jo useat kerrat ja taas kevätpuoleen parhaana pyyntiaikana, helmi- ja maaliskuussa, oikein viikoittain. Kodalta käsin sitten hyvin ehtii joka päivä pistäytyä ansoja kokemassa ja korjaamassa saaliin, ennenkuin pedot ja riettalinnut ennättävät niitä kovin raastaa. Sillä nekin, niinkuin pyytömiehet ainakin, käyvät kokemassa saalista, eikä heitä omantunnon laki kiellä koskemasta.

Useat eränkävijät, kuten Veätshagnjargan miehet, nousevat riekkotunturiinsa porolla, heittäen jutonsa pyytöajaksi jäkälää kaivamaan, jotkut, niinkuin Uulas-Uulan Hans, ajavat hevosella — pyytäjillä on tunturissa turpeinen hevostalli — tuoden palatessaan tunturiniityltä heinäkuorman. Hans saattaa elellä erämaassa viisin, kuusin viikoin, aina pyhäaikana ajaen heinäkuorman ja riekkosaaliin kotiin. Mutta monet taas taivaltavat riekkotanhuvilleen sivakoilla hiihtäen. Vetäen perässään leveäjalaksista keveätä kelkkaa, he vievät mennessään viikon eväät sekä tuovat palatessaan viikon saaliit. Lukkarpaikan Jouni kyllä, päästyään kelkka perässä tunturikodalleen, asustaa siellä yhteen menoon kolme, neljä viikkoa, ja Leppälän Uula möyrii Veätshagmukan niittypirtillä yksinään koko talven. Muutamat taas, joiden riekkorannat ovat lähiseuduilla, käyvät vain kotoa käsin kokemassa pajukkojaan. Monet naisetkin siten liikkuvat riekkomiehinä. Vanha, 75-vuotias Aikion muorikin Puolmakjäyrillä hiihtää kahnustelee ansoja viritellen ja kokien. Viime talvenakin, vaikka riekkoja oli jotenkin vaana, muori oli saalistanut toistakymmentä lintua.

Vanhalle muorille, joka vain silloin tällöin joutaa muutamaisen ansan virittämään, on tällainenkin saalis jo kylliksi. Mutta miehinen riekonpyytäjä, joka tosityönään hoitelee ansojansa, tahtoo ja saa toki paljon enemmänkin. Inarin kaamakselaisetkin ja Patsjoen puolen erämiehet, vaikka ovat huonojen riekkomaiden isäntiä, saavat parisataa talvessa, Mieraslompolon miehet pari-, kolmesataa, hyvinä talvina neljä, viisikin. Mutta tenolaiset tuovat tunturistaan tavallisina talvina kolme-, neljäsataa, ja hyvän vuoden tulona hyvät pyytäjät, niinkuin Jouni Guttorm, saavat viisin-, kuusinkinsadoin, jopa Niilas Paltto kahdeksinkin. Oikein ahkerille ja hyväonnisille riekkomiehille annetaan joskus tuhatkin lintua. Uula Aikiokin, Riekko-Uulaksi sanottu, oli aikoinaan Iijärven paras pyytäjä ja sai joskus toistatuhattakin kanaa talvessa. Pyytömiehet eivät kyllä koskaan ilmoita oikein saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot. Uulas-Uulan Hanskaan ei milloinkaan muistele muille, paljonko on mistäkin pajukosta korjannut, sillä "kateus on maailmassa suuri". Monet saattaisivat tulla kateellisiksi ja tehdä pahat. Hans kyllä onkin kaikkein parhaita pyytömiehiä ja saamamiehiä. Vahvasti hän uskoo, että Jumala antaa, kun vain pyytää, mutta se, joka ei viitsi pyytää, saa nälkyä.

Mutta Jumala ei aina anna hyvällekään pyytömiehelle. Riekko ei kyllä lopu maailmasta, vaikka kuinka paljon tahansa sitä tapettaisiinkin. Jumala vain kuljettaa riekot toisina vuosina toisiin maailman osiin, niin että Tenon tunturit tahi Inarin tunturimaat jäävät aivan tyhjiksi. Sillä Jumala antaa riekon lappalaiselle, kun on siihen tyytyväinen, mutta jos Hän tahtoo rangaista tunturiväkeänsä, ottaa Hän "riekun" pois, niin että sitä on hyvin vaana. Voi kesken talvea tulla suuri suvi, ja sitten heti kova pakkanen, joka jäätää pajukot, niin ettei riekko saa ravintoansa. Sillä riekko ei syö jäätynyttä varpua, vaan lähtee sinne, mistä löytää puhtaan varvun, vaikka se olisi kaukanakin. Silloin hyvän pyytäjänkin koko talvinen saalis saattaa supistua kymmenkuntaan kanapahaseen, jopa joskus, niinkuin kerran Lukkarpaikan Jouni Guttormin, yhteen ainoaan.

Sellainen talvi on pyytömiehelle ankara talvi, ja sitä seuraava kesä miltei vielä ankarampi. Sillä tunturien valkoinen suuri sato on monen lapinmiehen sekä talvenniesta että kesän leipä. Ruijanrannoille Alattioon, Porsangeriin, Taanaan, Nyborgiin, Reisivuonoon riekonpyytäjät ajavat saaliinsa, saaden 1:40-1:60 kruunua kappaleesta, saman kiirunasta minkä maariekostakin. Jauhoiksi, ryyneiksi, suoloiksi, kahviksi ja tupakaksi vaihtuvat tenolaisen taivisaaliit. Ahkera riekkomies saakin ei vain talven ruokatarpeita, vaan koko seuraavan kesän varastonkin. Mutta pienet pyytäjät ja porottomat miehet joutuvat myymään saaliinsa kotonaan 1:30-1:40 kruunusta kauppasaksoille, toimellisille jokivarren miehille, jotka, niinkuin Andaras Porsanger, ajelevat taloja myöten ostellen kaikenlaista poro- ja riekkomiesten tuotetta ja kuljettaen niitä voitoikseen Ruijaan.

Tavattomat määrät tunturien kanaa karttuukin Ruijanrannan markkinasiljoille, joille joka suunnalta jutaa lappalaista, ja miltei kaikilla on riekkoa ahkioissaan. Alattionkin markkinoilla oli kerran samana päivänä kaupattu 30,000 riekkoa ja kiirunaa. Samoin muillakin Jäämeren maiden markkinoilla, missä meren ja tunturien kansa liikkuu meren ja tunturien viljaa vaihtaen. Niinkuin siellä aavan meren suurta eloa, turskaa, hyysää ja saitaa, liikutellaan tuhatmäärin, niin myöskin avaran tunturimaan satoa, riekkoa ja kiirunaa, käsitellään kymmenintuhansin. Merien taakse kumpaisetkin suurviljat suurimmaksi osaksi vaeltavat, ja sijaan saadaan mereltä tuotua etelän tavaraa.

Leivätön tunturien Lappikin, jonka karu maa ei jaksa kasvattaa pellonviljaa, saa tunturiviljallaan sitä Ruijan rannoilta kumminkin vaihettaa.

Karjanhoitoa

Jo kauan Tenon kalamies on osannut hoitaa Lannanmaan karjaakin, ensin vähään tyytyvää lammaskatrasta, sitten jo lisäksi vaateliaampia lehmiäkin. Asunnon äärinen rantakenttä on vähitellen muuttunut kauniiksi nurmikentäksi, joka kasvattaa heinää karjalle talven tarpeiksi, — samalla kun se antaa hiukan perunoita talonväelle. Monta suurta ja rehevää asuntomaata on noussut Tenolle, sellaisia komeita raivauksia kuin Niittyvuopion Niila-äijältä peritty viiden veljeksen omistama tasamaa Karigasjoen suistamolla tai Talvadaksen vanhan kirkkopaikan iso nurmikko Nilijoen suulla tai Klemet Laidin komea koivikkoheinikko Nuvvuksessa tai Outakosken kansakoulun seutu, Parssin kenttä, Lukkarpaikka, Uulas-Uulan asuinkylä, Veätshagnjarga, Laidin perintömaa, ja Nuorgam, tahi monet hyvin raajitut kentät Norjan puolella, kuten Iskurasjoensuu, Sirman seutu, Vanasgiedde ja Alleknjarga.

Pienet kyllä ovat lappalaisten heinämaat etelän niittyjen rinnalla, eikä niistä, vaikka lisäksi käydään tunturissakin kalvamassa jänkiä ja jokivarsia, kerätä kovin suuria heinävarastoja. Mutta lapintalon karjakaan ei ole varsin monipäinen. Kolmen, neljän lehmän emäntä on jo hyvän talon emäntä, ja viisi-, kuusilehmäinen talo on jo aikatalo. Hans Laitikin, kaupanmies, on jo aikamies, omistaessaan kolme hevosta ja neljä lehmää, ja entinen Niittyvuopion äijä Karigasniemessä oli suuri rikas ajaessaan kahdella hevosella heiniä kuudelle, seitsemälle lehmälleen. Samanlainen suuräijä on Norjan rannalla nykyinen Iskurasjoen isäntä hevosineen ja kahdeksine lehmineen, vaikka taloon onkin toisinaan lainattava pulli viiden penikulman päästä Inarin Angelista. Lukkarpaikan Jouni Guttormkin on jo isäntäin joukkoa, koska ajaa hevosella ja ruokkii viittä lehmää, kolmea vasikkaa ja neljäätoista lammasta, samoin Talvadaksen Andaras Rasmussen hevosineen, kuusine lehmineen ja neljine nuorukaisineen, niinikään Uula Porsanger hevosineen ja neljine lehmineen. Mutta monet talot ovat tavallisia tenolaisia koteja parine, kolmine lypsävineen ja nuorukaisineen. Toimeen tuleva on jo Paalkatjoen Helanderkin, Iskuras-ukon naapuri, omistaessaan lehmän, kahdeksan lammasta, lohipadon ja tervahaudan, ja elää köyhä Aikiokin, vaikka turvenavetassa ynisee vain yksi lehmä ynnä purruvasikka.

Monella karjaa hoitavallakin lapinmiehellä on lappalaisen luonto, joka ajaa hänet muuttamaan asuinsijaa ainakin kesää ja talvea seuraten. Omalle Tenolleen, mutta vain ylemmäksi, joskus alemmaksi kotikenttäänsä, harvoin syrjään tunturijärvelle tai -joelle, rantalainen on raivannut toisen kotimaan, kesäpaikan, asuntoineen, turvenavettoineen, sautsapuoreineen ja ruohokenttineen. Kesäpaikan asuinmajana on monesti vain matala turvegammi tai pienen pieni pirtti, joka samalla on maitohuoneena. Joskus on pirtin peräpuolen maapermanto peitetty vain koivunrisuilla ja hirrellä erotettu makuualaksi, mutta usein on pirtissä tavalliset lapintuvan laitokset. Läheiset talvinaapurukset ovat useasti asettuneet kesänaapureiksikin, rakentaen kesätalonsa samalle kentälle. Niittyvuopionkin veljesviitosella on Koihkenavven äyräällä pitkä rantamaa, jossa kullakin on oma navettansa, sautsapuorensa ja ruohokenttänsä aitauksineen ja heinähaasioineen, mutta pirttejä on vain pari, kolme sekä muuan turvekota. Entiseen aikaan Tenon ukot joskus soutivat vain Norjan rannalle ja raajivat sinne kesäpaikan, samoin taas tuon puolen miehet asuivat kentän tälle rannalle. Eikä kukaan sanonut mitään. Laidin Hansin Mattikin, Sauvan Piettarin vävy, laittoi kesätalon Norjan puolelle, jopa vanhana muutti sinne talveksikin asumaan, ja pari ukon poikaa jäi kentälle edelleenkin, ruveten viimein Norjan miehiksi. Turvekömmänöissään pojat vieläkin vanhoinapoikina, ikä-äijinä, ypö yksinään isän perinnöllä oleskelevat.

Silloin, kun Lannanmaa viettää suven suurta juhannusjuhlaa, kesä on ennättänyt Tenollekin jo niin toimellisena, että koivu täysissä tosissaan työntää esiin pientä tuoreelta tuoksuvaa pihkalehteä, ja rantanurmikko nostaa viheriää teräänsä, ja puron viertä ilahduttaa ajarassin, rentukan, kullankeltainen kukka, sekä lampaat ja pikku pullit iloisina kirmailevat pitkin kenttää, ja vanha karjakin on hyvillään tuoreesta ruohosta, joka tuoksuu ja maistuu toiselta kuin surkeat talviravinnon jätteet ynnä kankailta nälissään koottu kova kanerva ja kuiva jäkälä. Lunta kyllä komottaa vielä suurissa tuntureissa, ja Tenon varjoisissa rantapoukamissa piilee isoja jääharkkoja, ja päivän painuessa pojoiselle puhaltuu viileä hengähdys yli koko maan. Mutta päivällä, kun aurinko alkaa kiiriä korkeimmilleen, ja tenopirtit aamukahvia keitellen suitsuttavat ensimmäisiä savujaan, laskeutuu heräävän suven suuri tuntu pienen rantakylän vaiheille. Rohkeasti levittää lehti laitaansa, ruoho nostaa varttansa, ajarassi lisää kultakukkiaan, ja kesälinnut tirittävät pensaikossa, västäräkki keikuttaa pyrstöänsä sautsapuoren harjalla, pääskynen korjailee pesäänsä pirtin räystään alla ja leivonenkin jaksaa kohottaa laulunsa taivaan siniin, jopa ensimmäiset sääsketkin, kirsisääsket, hoippuen yrittelevät ensi lentojaan, jotkut koettaen hyräillä suuren kesävirtensä alkusointuja.

Kesän tuleminen kaukaiselle Tenolle onkin kuin suuren herran juhlakulkua. Ryskien ja tohisten talvi lähtee matkaansa, huutaen ja pauhaten Tenokin purkaa jääpeittonsa, ja sitten saapuu viihdytellen ja lepytellen ja iloa tuoden ihana kesä.

Juhannuksen tienoissa ja jo ennen juhannustakin tenolainen muuttaa kesämajalleen. Tavallisesti koko talo lähtee liikkeelle, lampaat, lapset ja purrutkin juoksemassa mukana. Veneellä sauvotaan pienimmät perilliset ja muut tavarat. Sautsat saattavat kyllä jo etukäteen omin päinsä vanhasta lampaanpään muististaan juosta kipittää pitkin rantoja mieluisille kesämailleen, jopa pitkällä matkalla viettää yönsä tien varrella naapurin kesätalossa.

Mutta kun Angelin Andaras Nuorgam muutti pitkän, tiettömän penikulman päähän uudelle kesäpaikalleen Vaskojoelle, hän jo edeltäkäsin selässään kanniskeli sinne kahvit, jauhot, suolat, lihat, makaukset, keittokalut ja muut astiat. Ja sitten muuanna lauantai-iltana perhe lähti koko joukolla astumaan. Pari lehmää kelkutteli edellä, viisivuotias Niila-Andaras ja vasikka sekä neljä lammasta kepsuttelivat niiden perässä, parivuotias Juhan-Aadolf ratsasti säkkiin sidottuna vanhalla sitkeällä Maiju-tädillä, joka samalla hypäten ja huutaen huolehti, että vilkkaat lampaat pysyivät samassa matkassa; sitten asteli isä-Andaras kantaen suurta evässäkkiä, ja joukon viimeisenä oli ketterä Eeva-emäntä, jolla oli selässään komsio nelikuukautisine Uula-Hanseineen. Yötä myöten matkattiin, levähdettiin ja matkattiin, ja perille päästyä oli ensimmäisenä työnä turvekodan rakentaminen.

Kesäpaikallaan tenolainen asustelee syksypuoleen saakka, aina siksi, kunnes talvinen kotikenttä on niitetty ja korjattu. Kalastellen ja karjaa hoitaen eletään kesärannalla, muokataan ja siemennetään pikku naurisaitauskin viljelyksen merkiksi ja silmäniloksi. Naiset hoitavat maitotaloutta, laittaen viilit nousemaan ja pikkuisella kirnulla sylkyttäen sylissään voita. Juustoakin emännät laittavat. Lampaankin juustoa, kun loppukesästä ruvetaan lypsämään lammasta, he tekevät pieniä pyöreitä levysiä, joita kuivaavat vitsaristikon varassa orsilla. Ja lampaanjuusto on melkein yhtä makeata kuin poronjuustokin, mutta lehmän juusto on huonoa, eikä sitä monesti tehdäkään. Välitöikseen naiset suoltavat koreita pauloja ja vöitä, kurovat kenkiä, karttaavat ja kehräävät saranloimia, leikkaavat kenkäheiniä, kurikoivat ja punovat niitä talven tarpeiksi. Mutta kun tulee pyhä passebäivi, niin maataan pitkin pirttiä tai kotamaata koko joukolla ja nukutaan viettäen taivaan Herran sapattia. Vain vanha muori saattaa pyhäpäivästään uhrata hetkisen sen antajallekin, lueskellen Odda-Testamenttia tai Salmagirjiä, ja pikku tytärten ja poikapahasten pyhätyönä on katkismuksen tankkaaminen. Jonkin pienen pirtin ovinurkassa voi kylmän alkukesän päivinä nuhjustella paripäiväinen pullivasikkakin, ja sen virkana on vain pysytellä horjuvilla säärillään, juoda maitoa kauhasta, imeä tarjottua sormea, ynistä ja haileilla silmillään katsella muuta pirttikansaa.

Perttulin aikoina on vanha kotikenttä jo valmiina ottamaan vastaan asukkaitaan. Ja silloin taas tulee maaltamuutto. Karjakansa saapuu talvitalolleen kesän rehevällä ruoholla kyllästettynä sekä pirttiväki kalaruoan kasvattamana ja kesäpäivän paahtamana.

Lantalaisperäisen karjansa tenolainen tavallisesti ristii lantalaisperäisillä nimillä. Niinpä lapinkentällä käydä kelkuttelee Kirjua, Perjua, Kesua, Laukua, Tuorikia, Sunnikia, Kaunikia, Kyllikiä, Muarijaa... Sonni vain häärii Staffanina joukossa, ja joku maitomuori on saanut saamelaiset ristiäiset, tullen Kobbaksi, Kuällaksi, Tshelkuksi, Tshoarvaksi, Tuövletiksi. Mutta vanhastaan hoidetut lampaat on enimmäkseen ristitty lapiksi. Emännän sautsaparvessa saattaa olla pitkävillainen Koiba-sautsa, laiha Rueida-sautsa, harmaa Raanis-sautsa, huppukorvainen Hubba-sautsa ja Piennäs-Ingalta ostettu Piennäs sekä Uula-Hansille nimitetty Uula-Hansin-sautsa.

Hiljaisessa tunturimaassaan tenolainen asuu hyvässä ystävyydessä karjakuntansa kanssa. Vaikka tenotalo kyköttääkin suurväylän varrella, se sentään harvoin saa nähdä muita eläviä olentoja kuin oman kenttänsä pirtti-, navetta- ja puorekansan. Niinpä lapintalon koko elävä väki isännästä nelijalkaiseen purravasikkaan ja pahaiseen karitsaan asti tuntee tavallista enemmän olevansa samaa joukkokuntaa ja saman talon kansaa. Tunturista pitkältä virkamatkalta palattuaan karja käyskentelee pihamaalla pirtin luona nuuskien ikkunoita, portaita ja ovia ja seurustellen ihmiskunnan kanssa. Talonväki puhuttelee ja kohtelee hyvin ystävällisesti navettaväkeä, lampaatkin saavat kepsutella kesäkentällä kaiket päivät, lepäillen väliin pirtin seinustalla vieri vieressä suutaan käyttäen, väliin kelletellen omassa viileässä sautsapuoressaan, joka alituisesti avoimine ovineen kyhjöttää pienessä aitauksessa. Jos kentälle ilmestyy joku vieras kulkija, niin koko talo kerääntyy uteliaana häntä puhuttelemaan, ei vain ihmiskansa, vaan myöskin karjakunta väkäisistä lehmistä aina ketterästi keikkuvia karitsoita myöten. Silloin kun talon isäntä tai emäntä muun väen avustaessa kysellen tutkii tulijaa, saattaa talon lehmämuori tai nuorukainen tahi pikku pulli ottaa hänestä selvää nuuskien reppua ja nuoleskellen kättä. Ja tämä kaikki toimitetaan karjakansankin puolesta mitä herttaisimmassa ystävyydessä. Pieni musta nappulasaparo karitsainenkin voi pian olla niin opas ja luottavainen, että kentällä istuttaessa asettuu vieraan säärtä vasten kellelleen, leväten siinä mustakielistä suutaan sukkelasti naputtaen ja toisinaan pikku saparoaan viipertäen.

Yli kahdeksan kuukautta, syyskuun lopulta kesäkuun alkupuolelle, tenotalon emäntä saa ruokkia karjaansa talvinavetassa. Kenttä- ja jänkäheiniä on sitä varten varattu, jopa jotkut ovat kylväneet ja niittäneet kauraakin. Moni emäntä on pikku viikatteella leikannut järven rantapajukoista "lehtiheiniä", moni taitellut lehteviä koivunoksia, joku yksitellen poiminut rannoilta pieniä makeita vesikortteitakin, ja joka talossa on koottu suuret varastot jäkäliä. Syksyllä, kun muut kesätyöt ovat päättyneet, on toimekas talo voinut panna kasaan kahdeksansataa, tuhannen, pari tuhattakin "limppua" jäkäliä, eli parisataa kutakin lehmää kohden, lisäksi jonkun määrän nuorukaisille ja lampaille. Leiviskän, parinkin painoisiksi pyöreiksi limpuiksi on jäkälät koottu, häärien monta päivää vaarojen vierillä, ahkerimmat keräten syyskuisena päivännäkönä 80-100 limppua, jopa oikein äkäiset nuoret naiset 140:kin.

Näistä kaikista: lehdistä, kortteista, jäkälistä ja lehtiheinistä keitetään navettapadassa karjalle haudetta, lisäksi vielä pannaan keittoon kesällä koottuja kalantotkuja ja kesällä kuivattuja kalanpäitä ynnä talvella Ruijasta tuotuja kuivia turskanpäitä. Varsinkin jäkälistä ja merikalan päistä keitetty moska on navettaväen mieliruokaa, jonka lehmäkin palkitsee runsailla maitomäärillä. Pikkuvasikalle keitettyä koivunlehti- ja kalantotkusoppaa suurustetaan hiukan jauhoillakin, jotta vasikka hyvin hyötyisi, mutta aikuiselle karjalle ei kallista jumalanviljaa juuri kannata tärvätä. Muutamat vanhat lappalaiset olivat ennen vanhojen lantalaisten tapaan keittäneet väkevää haudetta ihmissonnasta, josta karja oli oikein hyvin hyötynyt ja antanut sijaan oikein rasvaista maitoa. Lampailla on tavallisesti sama niesta kuin lehmilläkin, mutta toisinaan heitetään niille puoreen vain vettä, kuivia heiniä ja kuivaa jäkälää. Mutta kun lammas tulee kuivasta ruuasta ummelle, sidotaan sen kaulaan helminauhaksi koko joukko petäjäpäreistä kiskottuja oksanreikiä. Mutta jos sautsan jalka naksahtaa poikki, sivellään se tervalla ja kääräistään lepänkuoritorveen siksi, kunnes luunpäät ovat juuttuneet yhteen.

Mutta kun Levojoella painajainen tuli navettaan istahtaen lehmän selkään, kutsuttiin naapurin äijä, joka meni ja sohaisi rietasta suurpuukoila. Siitä painajainen säikähti ja jätti Levojoen lehmän rauhaan. Ja kun Ränhtel-Mahtin lehmä lypsi verta, kaadettiin sitä nurkan taakse sellaiseen paikkaan, jota ei kukaan saattanut jaloillaan polkea.

Vanhaa tunturiväkeä

Sellaisia saamelaisia kuin kurjia kolttia ja täiturkkisia Läijisvuonon asukkaita ynnä likaisia Uuniemen merilappalaisia ei kehtaa juuri mainoakaan, eikä myös paljon pakista köyhistä inarilaisista, eikä liioin pitää pitkiä puheita tenolaisistakaan silloin, kun on saapuvilla suuri tunturien isäntä, jonka rinnalla ylpeä tenolainenkin käpertyy vain vähäpätöiseksi kalankaivajaksi. _Tuoddar-olbmusta_, tunturimiestä, eli padje-olbmusta, yli-ihmistä, ylilappalaista kannattaa kyllä muistella, sillä tunturiväki on aina ollut kaikkein ylpeintä ja arvossa pidettävintä kansaa lappalaisten joukossa.

Niinkuin ylhäisiä tuntureita jutava porolauman haltija suuren osan elämästään liikkuu yläpuolella matalan maan kansaa, niin hän tuhantisen porotokan omistajana tuntee myös olevansa yläpuolella kaikkia muita tunturimaan eläjiä, jopa kuin koko Lapinmaan isäntä. Jo puvusta, käytöksestä ja liikunnasta kyllä tuntee tunturilappalaisen, sillä rikkaana miehenä hän käy ylpeästi puettuna, ajaa komealla porolla ja osoittaa jo koko olennollaan olevansa muita parempi — jopa luulee olevansa muita viisaampikin. Muut melkein peräperää ovat hänen mielestään "fastak", köyhiä ja rumanrepimiä, joille saattaa ylpeimmällä päällä ollessaan kyllä joikastaakin, raamoa ja haukkua:

"Minä olen rikas, ai jai jai jaa, köyhät perkeleet saavat pelätä minun jälkiänikin, ai jai jai jaa. Minä olen rikas kuitenkin".

Tällaista ylpeiden maiden ylpeätä itsetietoista isäntää, Lapin "yli-ihmistä", voi aivan hyvin mainoa, vaikka hän onkin vain pieni länkisäärinen tunturikotolainen, pienempikasvuinen kuin esim. lannanverellä kostutettu tenomies, johon verraten tuoddar-olbmus on kuin tuntuririekko maariekon rinnalla. Varsinkin muinaiset suuret poroisännät, jotka tuhantisine suurlaumoineen iät kaiket jutivat tunturista tunturiin antaen elämää autiolle erämaalle, ovat muisteluksen arvoisia. Niinpä vanhalappi vielä nytkin joskus tarinoi monesta entisen ajan pienestä suuräijästä, jopa sellaisistakin vanhoista tunturivaareista, jotka ovat jutaneet Lapinmaata jo satoja vuosia takaperin.

Sellaisia vanhojen muistelusten ukkoja oli _Niku-Fulli_, jonka sanotaan olleen kaikkein ensimmäinen lappalainen koko Ruijan ja Utsjoen kulmakunnalla sekä epälukuisten tunturimiesten alkuisä. Ei tiedä jälkipolven ukko, mistä lienee etelästä esi-isä tullut, mutta seitsemän, kahdeksan polvea sitten hän on elänyt eli "ainakin seitsemänsataa vuotta" takaperin. Tämän alkulapin tyttäriä oli _Niku-Fullis-Raudna_, joka synnytti pojan, _Raudn-Niilan_. Tämä taas siitti _Raudn-Niilas-Pieran_, jonka perillinen oli _Raudn-Niilas-Pieras-Niila_. Samaa suurta sukua olivat myöskin tyttäret _Raudn-Niilas-Birit, Raudn-Niilas-Kristi ja Raudn-Niilas-Kadja_. Ja kaikki he olivat Lapin alkuihmisiä; he asuivat Ruijassa, ynnä naivat siellä, ja monet vanhat tunturilappalaiset ovat siitä pahnasta lähtöisin.

Niku-Fulli ja muut vanhimmat ukot olivat vanhojen jumalien palvelijoita. Raudn-Niilas-Pierakin kävi miehuutensa päivinä ahkerasti aina Koitanmaalla kumartamassa seitojansa, tehden sen niin hartaasti, että sai porotokkansa nousemaan 12,000:een. Mutta sitten vanhana ukko tuli kristityksi, jopa oppi lukemaankin. Polvillaan Piera rukoili ja taas luki kirjaa, ja taas rukoili ja luki. Äijä pelkäsi ankarasti, kun piti mennä papin eteen osoittamaan kirjantaitoaan. Mutta varasi Piera kirkkoon mennessään hyvän raitoporon sakastin ovipieleen, jotta pappi näkisi. Pappi näki ja rupesi luettamaan uskontunnustusta:

— Juo mon uskum killa... juo mon uskum killa... [Jo minä uskon kyllä] Piera luki.

— Lukkee, lukkee se vähä Pierakin, pappi todisti. Ja Piera hyvillään sitten saarnaili toisille, että kyllä hän sen arvasikin... se oli hyvä raitoporo.

Mutta niin vain sitten tapahtui, vaikka Piera polvillaan rukoilikin ja luki pyhää kirjaa, että kaksi kolmannesta hänen suuresta porolaumastaan karkasi Koltanmaalle, mennen tolvaa-nulkkaa, niin että maa jytisi, eikä perään rukattanut Niila-poikakaan saanut palautetuksi takaisin muuta kuin yhden ainoan härän. Ei auttanut Pieraa sekään, että akka vanhassa uskossaan pysyen koetti hoitaa eloa, kun kerran ukko itse oli hylännyt Koltanmaan jumalansa.

Vanha suuri tunturiäijä oli _Riggis-Hans_, Rikas-Hannu, Hans Jonsson, joka 1700:n vaiheilla, eli "vanhan puukirkon aikana", asui Utsjoen maassa. Eivät tiedä vanhat enää, mitä sukua Rikas-Hannu lienee ollut, vaikkapa Niku-Pullinkin lähtöä, mutta rikas ja mahtava hän kyllä on ollut ja oikea kristitty sekä harras taivaan Herran kumartaja. Utsjoen vasta rakennetulle ristinkirkollekin hän lahjoitti messinkisen kynttiläkruunun, joka painoi leiviskän ja neljätoista naulaa, ja sama messinkikruunu on vieläkin Utsjoen kirkossa.

Rikkaalla-Hannulla oli paljon poroja, ja hänen tokassaan oli sellainenkin merkillinen pailakkaporo, jonka selässä "saparon kautta oli linnunhöyhemiä". Se oli mainio poro, onnen poro, ja kova menemään. Mutta enemmän kuin porokarjallaan, Hannu sai rikkautta tappelemalla Staalujen kanssa, surmaten heitä ja perien heidän määrättömät hopeavarastonsa. Tunturissa Hannu voitti ja tappoi yksitoista tavallista Staalua, mutta sitten kahdestoista, edellisiä ylpeämpi, jo uskalsi tulla Hannun kodanovesta huutamaan:

— Kost lee Riggis-Hans? Olet piilottanut minun silparahani... Tuleppas tappelemaan!

Hannu jo peloissaan vapisi. Mutta Hannun akka hyppäsi kodannurkasta roukojen alta kirves kourassa ja ilkoisen alastonna, karjaisten:

— Tast lem, tässä olen!

Staalu säikähti alastonta, mieletöntä kimppuunsa hyökkääjää ja laukkasi pakoon parkuen:

— Hullu mies ja guolak rinnassakin!

Mutta kirveskourainen akka rukatti perässä ja tappoi Staalun, ja saatiin taas periä kahdennettoista silparahat.