I.

On elämä kuin suuri tanssihuone, miss' aatokseni tanssi riemumielin, yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi, ja soittokone katkonaisin kielin

päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto, kuin kosketinten ruma hammasrivi mua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy: miks ihmissydän kova on kuin kivi.

On jäätyneet jo soiton laineen kuohut, vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla, ja ruusu, jonka armaalleni annoin, nyt tallattuna kuihtuu lattialla.