I.

Oi, ne vanhat, rakkaat muistot pelloilta ja rnökkilöiltä, vanhat, harmaat lemmen luhdit nään mä vielä niiltä öiltä,

jolloin istuin mättähällä katsellen kun päivä nousi, yli tyynen taivaanrannan suven suuret linnut sousi.

Luonto huokui hiljaisuutta, neitseelliset koivut nukkui, pitkin vettä sorsat lensi, jostain kaukaa käki kukkui.

Aamulla ma armahalla pudotessa kasteen puista heräsin sun suureen lempees hienoimmista haaveiluista.

Täynnä onnen aavistusta sykki sydän autuaana, edessäni siinti seutu elämäni satumaana.

Iloitsin ja hiljaa kuljin, katsoin kaiken ihanuutta ihmetellen iloisuuttas ja sun lempes suloisuutta.