III.

Kun kuulen viulunsoiton, ja jostain ullakolta laulu soi, niin muistan monen vanhan lemmenvoiton ja hymähdän, en juuri muuta voi.

Ma lemmen pauloin kytkin jo monen naisen, jonka hylkäsin, kuin ennen huumaavat ne minut nytkin, mut uskon heihin minä menetin.

Ja ehkä minä löydän, kun parit palaa ilojuhliltaan, sen nuoren lehtolemmen uhripöydän ja sydäntäni lämmitellä saan.

VANHA KATU.

Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu, vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää, jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu, huoneissa on hiljaista ja hämärää.

Talot, mökit katuun kallistuvat, torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa, takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat, päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.

Kadulle on jäänyt romu, parkki, kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään, sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki työntää kummituksen tavoin puihin pään.

Tuoll' on synagoogan taittoharja, missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee. Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja, joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.

Katu on kuin tyly kasvattaja, isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie, monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja, siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.

Katu on kuin lumppuri, mi kerää hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi. Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää, kuljeksivan soittokunnan torvet soi!

Joka portista nyt päitä töytää, nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy, mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää, katu elää, vanhan polskan tahti käy!

YKSIN.

Niin minä oon kuin kuollut talo, kolkko ja korkea, harmaa talo, syrjässä ihmisten valtateiltä, harvoin siellä on juhla ja valo.

Harvoin ystävät käyvät siellä, poissa pidoissa kaikki pysyy, joskus vain tuuli portissa ryskää, tokkopa sekään suojaani kysyy.

Siksi kuin siili kuoreeni painun, sieluni portit kiinni suljen, kestivieraita kaipaamatta yksin yössä huoneessa kuljen.

Kuljen outona omaa tietä, muiden polkua minä en pole, uutimet alhaalla, kuollut talo, porttini kilvessä: kotona en ole!

VINETA.

Kuljen kautta tyhjän kaupungin, hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot, ikkunatkin katsoo katsein vierahin, täällä elävät vain lapsuusmuistot.

Mikä hiljaisuuden äärettyys, mikä auteus mun askeleissain kaikaa, lyhyt kesä on ja pitkä syys, miksi muistelen ma kevätaikaa!

Rauhan yksin annat, tyyni yö, poissa kun on tylyn päivän arkihumu, sairas sydän levotonna lyö, ympärilläin soista nousee sumu,

kietoo valkohuntuun kaupungin, katoo portit, kaivot, palokujain aidat, sumu vyöryy, nousee ilmoihin, peittää kirkon sekä torin laidat.

Ja mun mieleheni muistuvi Vinetasta vanha, kumma satu, jonka heimovaino hävitti, mut se satu vanha on kuin katu.

On kuin meren pohjaan syvimpään koko kaupunki nyt hukkuis, on kuin kaikki katois hämärään, on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.

ELOKUUN LAULU.

Te kesän valkeet yöt, en kaipaa teitä, te veitte öitten unen, rauhan veitte, ikuiset juhannusten ilotulet, mun mieleni te raskahaksi teitte!

Terve, sä elonleikkuun kalpee kuuhut, mi loihdit elämän taas hilpeäksi, mun ihmeellisin mielikuvin hurmaat ja hedelmöität sielun syvemmäksi.

Yö, joka olit valkea, nyt siinnät taas tummana ja suurin tähdin loistat, sä vihit rakkauden salajuhliin ja kesän tympeen tyhjyyden sä poistat.

Yökuuni, kaunis, vilvas elokuuni, luot kujat, katot hienon hämäriksi, ma kuljen katuja ja ajattelen: miks kesä eloss' on niin lyhyt, miksi?

Sä kaunis elokuuni, lemmen kuuni, sä suot mun armaani taas luoksein tulla, sä suot mun suudella, sä suot mun elää, sen onnen suot, mi oli ennen mulla.

KATULAULU.

Katuja ma kuljen, halutonna harhaan, niin näen kuluvan elämäni parhaan.

Ruusut kukkii muilla ilon ikkunoissa, kadun rikkaruoho, sinä et oo poissa.

Kivi huutaa mulle: ihmiset miks ovat vihaiset ja vieraat, tylyt ja niin kovat!

Kivettynyt kukka, katu-ojan kukka, ystäväni ainoa köyhä, kurja rukka.

ONNI.