IV.

Uneksija herää, katsoo ihmetellen, poissa nyt on tuska, poissa nyt on yö, aurinko paistaa joka salon soppeen, alkanut on maa-emon hellä luomistyö. Ilo nyt on maassa, ilmassa ja puissa, kaukaa tulvaa tuoksu, mitä tämä on, korpi, jonka jätti hän äsken niinkuin kuolleen, aukee, vaarat välkkyy loistoss' auringon! Uneksija kulkee onnen haaveiluissa, minne oksat viittaa suuren suven puoleen, mist' on taikavoiman uneksija saanut, aatos lentää yli vuorten, jotka vihertää! Maa-emon sylissä niin hyvin on hän maannut, suonissansa virtaa nyt uutta elämää, vuorille hän nousee, laaksoihin hän vaipuu, hanget sulaa, tummat vedet vierii yli mättään, kuusella on kiire ja haavalla on kaipuu, pihlaja se tarjoo niinkuin tervehtien kättään, kangasvuokot, vehot vilkkuu, hetteet soivat soissa, koivu yksin huokaa: on laululinnut poissa! Puro pieni hyppii kuin karitsa ja telmii, laulaen se laumansa noromaille vie, kosteilla partailla päivien keskellä sinivuokot viittovat: auki on tie! Levotonna maan alla liikkuu joka juuri, keltalehdet palaa, ja notkuu, repee kirsi, jäät ne takoo rantaa ja louhet takoo vastaan, kaikkialla kajahtaa jo kevään alkuvirsi, päivän armas kultakiekko paistaa täyttä terää, tuuli tiensä tuntee, vanha metsä herää, metsä on kuin kannel, se tuulen äänen kuuli, uneksija kuule, nyt soittaa kevään tuuli!

Katso kuinka uneksijan silmäst' tuli loistaa, tuli kohoo rinnasta, joka metsän laulun toistaa, luomisriemun pyhä tuli, kärsimyksen tuli, tuska oli korkeimmillaan, silloin suru suli, vaeltajan henki kohoo kohden päivää voimaan, mut ei mykkää säveltään hän viel' oo saanut soimaan, sanattomain sävelien saatto häntä kantaa, syleillä hän tahtois puita, vettä, taivaanrantaa, syleillä hän tahtois maata, kaiken hyvän tuojaa, syleillä kuin isäänsä hän tahtois kaiken luojaa, tahtois käydä häikäisten nyt kanssa päivän nuoren matalana kuitenkin kuin polku yli vuoren.