II.

Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot, vain pieni oli ystävies saatto, järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. — Sä olit elämäsi luja Cato.

Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti, houreiden tekosyystä kellot soitti, lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari, mut äidin sydänvoima kaikki voitti.

Ma muistan kammon, jota silloin tunsin, portilla kuuset tumman varjon loivat, palkatut malmikelloin synkät soinnut soi, ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.

Kotona 1.7.09.

KARKELO KALMISTOSSA.

Kuin puoleks valveilla ja unissain ma kolme neitoa näin kalmistossa, ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa, ne neidot kiersi ristikarkelossa.

Yks neito oli helosilmäinen, hän siniviitass' soilui välkkyvässä, sen immen silmiin katsoa en rohjennut, ens lempeni hän oli elämässä.

Ja toinen punatukka, tulinen, sen huuli niinkuin koralli ja viini, hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan, mut häntä en ma saanut yössä kiinni.

Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö, ja katseen kajanne kuin viime säteen, yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy, kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.

Ei hällä sielua, ei ruumista, ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma, kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi, niin oli salaperäinen ja tumma.

Hän vei mun karkelemaan piirihin, soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima, ja poissa oli kaikki elävitten maa ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.

Kuin välitila kuolon, elämän niin epäselvä tämä kisaretki, en onnellinen ollut enkä onneton, yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.

En hälle nimeä mä antaa voi. hän tuntematon kaihotonna yössä niin piirin immist' oli ylin, ihanin kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.

Hän nosti valkeen käden huulilleen kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. — Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain, enemmän kysellä kun aioin juuri.

SALA-AMPUJAT.

Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja, miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa, miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja, vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!

Voi elämä olla kuin väkevä viini, sen voimasta lauloi ne valheisin viimein, mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni, ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!

Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärin mua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin, ma Mefiston vaippaan itseni käärin ja ivalla iskin ja ivalla maksoin.

En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut, mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin, niin tuskasta löysin ma oikeat soinnut ja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.

Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin, käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen, ne kaatuvan luuli, mut pystyyn ma nousin, jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!

AUTIO TALO.

Oven yöksi suljen. Koti on niin autio ja tyhjä, läpi huoneiden ma kuljen, ikkunoiden ruskeet paperit lattialle sinne tänne luovat läikähtävät punajuovat.

Kuljen edestakaisin kuin heiluri, joka mittaa määrätöntä aikaa, vanha korituoli narisee, tässä huoneessa lie jotain taikaa. Seisahdun ja kuuntelen ja mietin, katson uutimien takaa, katukiven vieressä on katukivi, mustat katot harmaan kaupungin niinkuin valaat kyyryillänsä makaa, harmaa, toivoton on talorivi.

On kuin talo kuiskuttaisi turhaan kuluneista tuskain öistä, monet vieraat tääll' on asuneet, monet kyyneleet on täällä vierineet, monen liian varhain on kai hauta vienyt, kuka, kuka siit' on tiennyt, tietävätkö seinät heidän askareistaan, riemuista ja rikoksista, salatöistä.

Koira ulvoo jossain naapurissa, kuka tassuttaapi pihamaalla, ullakolla naukuu vanha kissa niinkuin joutuisi se raivoon, kuka kurkistavi vanhaan kaivoon, miksi suhisevi vanha piilipuu?

Tässä huoneessa oon puoli vuotta käynyt, käynyt niinkuin muukalainen vailla rauhaa, vailla iloa muiden askelien tarpomalla tiellä. Kuuntelen kuin huokais yksin nainen, tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli, missä vanha äiti istui äsken vielä.

Yksin kuljen huonehesta huoneeseen ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin, elämäni eessä on kuin raskas esirippu, sydän on kuin talo autio, jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.

HÄDÄSSÄ.

Ken hädässä mua auttaa, maan pääll' ei yksikään! Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa, sun himmeen rantas nään.

Ja souda, souda hiljaa, ma päällä tämän maan en nähnyt untein liljaa, oon ollut varjo vaan!

Ma tunnen kumman tenhon, ei Tuoni lauttaa tuo, siis itse veistän venhon ja soudan Tuonen luo.

IHMISEN RUKOUS.

Ma pyydän sulta voimaa, sä Tuntematon suuri, sä kaiken alkujuuri, sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.

Mua älä syyttä soimaa, ma pidän oman pääni, niin käskee rinnan ääni vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!

En pyydä nöyryytystä, en sääliä ma pyydä, en muiden niskaan syydä ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.

Ja omaa kärsimystä ma tahdon loppuun kantaa ja tahdon paljon antaa ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.

Kuin ystävälle, sulle ma puhun: älä jätä, kun mull' on suuri hätä, kas itse itselleni surut, ilot loin.

Suo vuoren voima mulle, en alistu ma armoon, ma tahdon nousta tarmoon, en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!

SYYSSATEEN SOITTAESSA.

Kuin monta vuotta pitkä on se yö, min yksin valvot, et saa syvää unta, mitaten ikuisuutta vanha kello lyö kuin kuollut oisi koko ihmiskunta, ja sinä yksin elät, yössä yksin, vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.

Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot, ne nukkui rauhallisna päivän töistä, ne täytti äidin pyhän tehtävänsä. Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoin ja tervein hengityksin kyllyyttänsä elämän voimaa kerää unessansa yöss' unta nähden rautamoukareista ja kätten työstä, joka leivän antaa.

Nään vuoteen luona pienen kätkyen, nään lapsen, joka siinä nukkuu, se uupui niinkuin aalto vasten rantaa, sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.

Taas kaikki on kuin kesän unta vaan, syyssade rummuttavi ikkunaan, mut minä yksin yössä valvon ja kysyn: elänytkö olen suotta? Sen tunnen, tänä suurna yönä ma varmaan elänyt oon monta vuotta.

Lyö vanha kello. — Elon turhuutta ma mietin, ihmishullutusta, mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä, ja kauvas pakenee se henki musta, mi väijyy sieluani surussani.

Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan, työmaalleen kulkee työmies moukareineen, niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.

Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu, hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä, pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.

SYYSLAULU.

Lepattavat levotonna haavan hienot, herkät lehdet, syksytuulen tuivertaissa värisevät vienot lehdet.

Vapisevat, vavahtavat, putoavat polullesi niinkuin suuret veripilkut, sydänveren pisarasi.

Kahisevat kuollessansa alla ihmisaskeleiden, lentelevät, liitelevät karkeloiden kalmantanssin.

Uneksivat kevään unta alla kylmän, kelmeen taivaan, tanssistansa taintuneina putoavat mustaan maahan.

Vapisevat, värisevät alla ihmisaskeleiden, alla rauta-anturoiden väräjävät vienot lehdet.

Ihmisparka, ihmisjalkas tallaa, tallaa tietämättään, sataa lunta, sataa lunta, puhdas lumi lehdet peittää.

Viimeisenä läpi talven lehtipari haapapuussa värjyy talven tuiskun alla, putoo vasta kevään tullen.

KRISTALLIKUKKIA.

Kuurassa seisoo rautainen tammi, talvessa kukkii kevään puu, ylitse valkoisten vaahteroiden loistaa kylmä ja kelmeä kuu.

Lumessa loistaa koko luonto, sieluni valossa kirkastuu, heljinä hohtavat aurinkohaaveet, poissa on yö ja murhe muu.

Kiillä, sieluni, kirkkaana jäässä, kulje yksin kuin talvinen kuu, seiso kuin jäähtyvä, jäykkä, kaunis kristallikruunuinen nuori puu!

Maalisk. 1909.

TALVIKUUTAMOLLA.

Niin hiljainen on katu, on kuulas tähtiyö, ja vanha kirkonkello jo kahtatoista lyö.

Ja lumi peittää katot ja härmää huokuu maa, käy pakkanen ja paukkuu, kyyviirit vingahtaa.

Jääpuikot räystään alla ne aavevarjon luo, ja pilven alta virtaa kuun kylmä valovuo.

Kuin lahti loistaa tori kuin valua se vois yön taivaan tähtimereen ja haihtuis ilmaan pois.

On kummallista kaikki, maa tyynnä hengittää, sen unta taivas valvoo, ja sieluun rauha jää.

Nyt ajaa Uni reessä, sen taikatiuvut soi, kuun juopaan hepo häipyy, jäähilseet karkeloi.

Nään sadun suurta unta, kuu hohtaa huoneeseen, ja hilseen hilke soittaa mun uneen hiljalleen.

MAISEMA.

Kaupungin ympärillä seutu synkkenee, jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä, punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa kahden kaarneen linnantornin päällä.

Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli, kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki, vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikosta katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas varpusen visertäissä räystään alla? Kai miettii: miksei päivä laske itään, tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

— Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät niinkuin kolme ristiä Golgatalla. Palotornista tuli jo välähtää, ristikon aukosta katoo pää.

JOULUYÖSSÄ.

Jouluyöhön tuijotan ja varjot karkeloivat, ilmass' suuret lumikellot värähdellen soivat.

Tuijotan ja hätkähdän ja kammo veren hyytää, ikkunassa katseen nään, mi rukoilee ja pyytää.

Ja se katse huutaa nälkää ja se kiroo, soimaa, ja ma jäähdyn ja ma katson eikä mull' oo voimaa.

Mieron mies, miks et sä lähde ikkunani takaa? Nääthän, valkoraunioina kaikki eessäin makaa.

Kaikki toivon tähdet sammuu, suuruusunet hukkuu, huoneessansa huokaellen vanha äiti nukkuu.

Yksin jäin mä, mun on vilu, vaikk' on lämmin liesi, lie myös sulla ollut äiti, joka siunas tiesi.

— Ja hän väistyy niinkuin mua ymmärtänyt oisi, tuntuu taas kuin rauhan kellot jouluyössä soisi.

Näinkö varjon vaiko miehen mieross' yksinäisen? Taikka näin mä ikkunassa oman katseen jäisen.

Jouluyöhön tuijotan ja sataa, sataa lunta, yössä yksin lepää maa ja kurja ihmiskunta.

"BETLEHEEMIN TÄHTI."

Kujia ma kuljen yksinäistä tietä ohi vanhain, vapisevain rakennusten, harmaat talot niinkuin kaljun kalseat jäykät, vanhat vaarit seisoo vastatusten.

Kirkontornin kukko loistaa kuutamossa yli vanhan raastuvan, ja vaikeroiden ruostunehet viirit vinkuu viheltäin, tuikkaa tornitulet palovartijoiden.

Näin on rauhallista käydä yksin yössä aatellen mun nuoruuteni armahaista, miks sua, turha hulluus, enään mietinkään, vanha kuu, sä valehtelet kaikenlaista?

Katson siltaa, jonka varjo päällään seisoo, rantakadun valot värjyy, virtaan hukkuu, moni seikka seisoo täällä päällään ain, yhä unikeko-kaupunkini nukkuu.

Monen ikkunalla nään ma valkeen kukan, "Betlehemin tähden" ilon ikkunalla. Yksinäiset sielut huokaa huoneissaan, harvoin lapset leikkii vanhain ruutuin alla.

Katuja ma käyn, en etsi ystävyyttä, kokonaisin oon kun olen aivan yksin. Puhdas lumikukka, kukka tunturin, tuoksutko sä mulle kevättervehdyksin?

Katuja ma harhaan, jostain lamppu loistaa, hymyileekö onni läpi ruutuloiden tähtein tuikkiessa kimpuin tuhansin maahan läpi lumikukka-ikkunoiden.

Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy, miks ei valkolunta nyt voi sataa puista? Koska kerran kukki elämäni puu? Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.

TÄHDEN LENTÄESSÄ.

Näin minä ihanan tähdenlennon, aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin, sortiko suru sun sielusi hennon keskeltä kylmien ystäväin?

Taivaan tulikukka-yrttimailla olit kai pieni ja pilvessä ain, ehkä et loistanut muiden lailla, olit kai unta ja usvaa vain.

Pois sinä lensit avaruuteen, niin ehkä löysit, mitä sä hait, sammuessasi maailmaan uuteen kirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.

UNELMIEN MAILLA

Unelmien tarhaan ma tuijotan lävitse elämän ikävän ja harmaan, näen minä laulujeni lumolinnat, satujeni keijut, valkeat rinnat kuutamossa illan armaan.

Nään minä astuvan kuutamon kujaa neidon ihanan, kaihovan ja kelmeen, on kuin hän valaisisi koko tarutienoon, kirkastun ja katselen silmään viileen vienoon niinkuin kahteen sinihelmeen. —

Tulevat suuret suvilinnut lentäin hilpeällä, heleällä kahinalla, valkeat joutsenet satujen saaren alitse tähtiyön helokimmelkaaren, kuutamossa seison alla.

Katselen hetken heleätä näkyä, katselen kuvaa kirkasta ja kummaa, kunnes silmäni veriin vettyy, katselen ja katselen ja haaveeni pettyy, katselen katua tummaa.

LAULU AURINGOLLE.

Sä suuri päivä, joka katsees luot ylhäisnä korkealta suureen mereen, tulessa suuri oot; jos sull' on sydän, kuumimman tulen sait sä sydänvereen.

Ei ole merta, joka sammuttais sun suuren rakkautes, joka surmaa, pieninkin kukka kuihtuu suudellessas, kovimman kivenkin sun hehkus hurmaa.

Sua koitan katsoa, mun häikäiset, maa musta ei sun voimaas koskaan voita, vain ihmissilmin nään sun ihanuutes, en näe tuhansia auringoita,

mi kiertää ympärilläs, ylläsi, et ehkä itse tunne omaa rataa, korkeimman vuoren murskaat salamoilla, pieninkin mato sua kohti mataa.

Sä lienet pienin, alin auringoista, käykö sun tähtes elo rakkaammaksi!? Ma katson uhalla sun liekkimerees, vaikk' uhkani mun tekis sokeaksi.

Sä palat, poltat, kerran itse sammut, luot ehkä sammuessas elon uuden, siks sammut, että synnytät ja surmaat, siks vaivut kerran mereen ikuisuuden.

MAAN MEHU.

Maan mehun tuoksun tuntea taas saan, syyslehtiröykkiöiden palaa tähteet, juo, sielu, kevät käy taas yli maan, ei ehtyä saa kirkkaat sydänlähteet!

Taas eikö oo kuin sielussani sois uus kieli rikkoontuneen sijaan, juo sieluni, juo pois, juo pois maan voimamehut kevään antelijaan!

Juo, sielu, huuhdo huoles, vaipuos maaemon pyhään syliin sykkäilevään, ah, sielu, näät taas piilleen aurinkos, näät uudesta taas kirkastuneen kevään!

IN MEMORIAM.

Elo on kuin suuri soitto, yli yön se helähtää, kuolema on usein voitto, voittajaks ain elo jää.

Ihminen on niinkuin kieli, jota elo soinnuttaa, iloinen on milloin mieli, milloin kaikki katkeraa.

Soitto nostaa miehen voimaan, tuska kieltä jännittää, kun käy kaunis soitto soimaan, itse elo hymyää.

Sydän! Siin' on soiton taika, okainen on taiteen tie, taival pitkä, lyhyt aika, usein kalma parhaan vie.

Eikä kuolo miestä murra, kuolema vain vapahtaa, ei saa soiton luona surra, otti maa ja antaa maa.

Missä soittoniekka matkaa? Manan vettä viileää. — Elämä ain työtään jatkaa, uutta kieltä virittää.

Virittää sen uuteen voimaan täydemmäksi yhä vaan, kunnes saa sen taasen soimaan sävelkuoroon korkeimpaan.

MUN SIELUNI.

Mun sieluni on niinkuin viulu, mi kerran pirstoiks särjettiin, mut pirstat minä yhteen liitin, taas soinnutin ne säveliin.

Ja kuta useemmin se särkyi, sit' ihanammin taas se soi, ja joka siru kertaa kaijun, min särkyessä viulu loi.

On joka siru sielun itku, jok' osa osa onneain, sain surussa sen syvän soiton, jot' ilossa ma turhaan hain.

Ja vaikkakin se särkyis taasen ja sorasoinnun vaikerois, sen soitan yhä eheemmäksi, kuin nyt se vasta oikein sois!

IKÄVYYS.

Mikä ikävyyden ijäisyys lepää näiden kujain yllä, harvoin päivä eksyy paistamaan kammiooni sädehyväilyllä.

Täällä tahtoo tunnottuus ja tyhjyys tappaa elontoivon viimeisenki, täällä homehtuu ja yöhön hyytyy nuori, raikas, riemuitseva henki, tahdon pois!

Nämä harmaat talot, harmaat huoneet mua kummitellen kaartaa illoin, poisssa ilo, onni, ilma vapaa, pois ma näistä kahlehista tahdon sinne, missä henki hengen, sielu sielun tapaa, siellä kannel taasen kirkkahammin sois!

Täällä virun niinkuin vankilassa, minne katson, petosta ja paulaa, mielikuvain keväät köynnöksillä kopin synkät seinät täytyy laulaa.

Tämän synkän synnyinkaupungin maa mua polttaa, ilma painaa, minun täytyy murtaa kaikki, kaikki rakkaat siteet, muistot, kaikki turhat unelmat, täytyy polttaa elon sillat, huvipuistot, tukahuttaa halut haikeat, unohtaa ihanat lemmen yöt.

Tuskan tuli, miks sydäntä syöt, nouse, nouse, voimani nuori, puhkase kuori, minut valohon vie ja aukaise tie ja katkaise latvoin ja juurin synkkä syntymäpuu!

Kun sä murrat tään vankilan muurin, niin nuorentuu, mun sieluni, sieluni vapautuu, mun sieluni janoaa pois!

Kun siteet laukee ja portit aukee, kun tunnen itseni vapaaksi taas, niin kannel puhkeaa soimaan, on henkeni nuori, se vapaa on, se palaa alkuvoimaan, se kasvaa, kohoo siivillään, minä nään, minä nään, miten nousee mun henkeni aamun koi, soi elämän ikuinen kannel, soi!

VAPPULAULU.

Nyt iloitkaa, nyt laulakaa, niin kaunis taas on maa, mut kauniimpi se toivo on, min kevät kasvattaa! Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

Maan yrtit vielä unelmoi, myös neidot unelmoi, ja ihana se lempi on, mi linnun virress' soi. Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

Kuin astuisitte aurinkoon niin tienne astukaa, kuin kuninkaita oisitte ja teidän kaikki maa! Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

Oi, kuulkaa, sävel siivet saa, se oikeen kaijun saa, sen päivä kruunaa kunniaan ja sitä kuulee maa! Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

ÖINEN RATSASTUS.

Niinkuin kirkuvat myrskylinnut aatokset eelläni syöksähtää, niin minä myrskyssä ratsastan yöllä, taakseni harmaa kaupunki jää.

Unteni kaupunki liekeissä palaa, riemuni rauniot sauhuaa, kuolemanlinnut pääni päällä murheita minulle ennustaa.

Taivaalla leiskaa kuin lohikäärmeet, punaisin kidoin ne kiemuroi, lävitse kuumien metsien syöksyn, takana aaveiset huudot soi.

Kauvan saan minä kiitää yössä jalassa verinen kannustin ennenkuin nään minä armaan aamun, riemuni uuden kaupungin.

Hei, hepo, hei, hepo, korpit karkaa, tuossa on viimeinen sillanpää, eessä on elämän ihana taival, kauvas kuoleman kaupunki jää!

Hei, hepo, pystyyn sun hirmuja vastaan palavan kaupungin pätsistä vien, raunion viime hohteessa vielä lävitse metsien nään minä tien!

Kuule, nyt huutavat kaukana korpit, vainuivat ehkä mun haaskaani jo, taivaalla on kuin helvetin hohto, hei, hepo, nouskoon jo aurinko!

KESÄ-YÖ.

Harjun alla uinuu järvi, puro kiertää läpi niittyjen ohi vanhan kirkon, ali sillan, jonka luona vanha paja seisoo savuttunein mustin seinin. Väreilyssä lomaan lumpeiden kuultaa tyynen suvitaivaan sekä rantaniittyin värit sinivihreinä ja viilehinä.

Linnut lepopuillaan silmän sulkee, neidot luhdissansa paljain rinnoin hymähtävät uness' aatoksilleen ihanaisen juhannuksen eellä. Koko kylä nukkuu, nukkuu vanha kirkko niinkuin seisaallansa jättiylkä, vieress' seisoo tapuli kuin morsian vanhanaikaisessa kellohameessaan.

Raitilta ei raiju iltalaulu, harjun taakse hukkui käen ääni, jota nuori äiti äsken matki tuutiessaan saunast' tullen lastaan isän silmätessä suvipeltojaan, jotka hiljaa huojuellen siintää.

Kartanossa sireenit ja ruusut, töllein eessä pihlajat ja heisipuut tuoksuu yli järven kesä-yössä, nurmen kirjokukkasista nousee niinkuin pyhä, hieno uhri ilmaan, harjun kuuset työntää pihkan hajun, suolla pursut kilvan suitsuttavat kohottaen tuoksun korkealle yli kaukometsäin sini-uturantain kaskisauhun lailla leijailemaan.

Avaan ikkunani järvelle. Luonnon täyteläinen tuoksumalja! Nostan sinut hiljaa huulilleni ja ma juon sun kauttas rintaan voimaa ja ma hengitän ja huokaan runsauttas, kolkon, ummehtuneen talven jälkeen puhallan pois öiset huokaukset, pahain silmäin iskut hämärissä, pienet pyyteet pienen kaupungin kauvas karkoitan ma mielestäni. Ja ma ahmin niinkuin janoon nääntynyt, uutta nuoruutta juon keuhkoihini, joka aivon soluun, joka sielun soppeen.

Tunnen sen kuin ihmeuudistuksen, luomisriemun suuren sytytyksen ja ma avaan sylini ja rintaan painan koko metsän sekä taivaan rauhan, tämän öisen, tuoreen tuoksun hetken, tämän viileen kirkkaan kesäkuvan ihanaisen juhannuksen eellä.

SATULEHTO

PÖRRIÄINEN.

Kulki Kiesus kerran yksin tietä pitkin, pörriäinen lensi vastaan sarvin käyrin kerjäläisen pudottama äyri suussa, silloin sieppas Kiesus piloillansa äyrin.

"Ei oo mikään mies, ken toisen oman ottaa!", huusi pörriäinen, kun se pilan keksi. Kiesus takaisin nyt antoi sille äyrin, sanoi: "kasva, äyri, sadankertaiseksi!"

Nyt taas pöyhkeänä ilkkui pörriäinen: "sepä mies, ken omansa taas ottaa taitaa!", aidanseipääseen niin lensi puhki päänsä, jäless' astui köyhä rampa maantien laitaa.

Näki äyrin, iloissaan sen konttiin poimi. Niinpä Kiesus auttoi tielle köyhän ramman. Siksi pörisee nyt vielä pörriäinen, kun se eliniäkseen sai päähän vamman.

KÄKI JA VARIS.

Oli kerran vanha, tyhmä vaari, vihas kevättä ja käen kukkumista, käen toivonut ois hiiden loukkuun, luulosairahana luuli käen hälle aina kukkuvan: "käy koukkuun!"

Kävi koukummaksi tyhmä vaari, vanheni ja vanhetessa yhä paatui, vaikka ootti häntä kuolinpaari. Varis puusta puhui maikaellen, vanha, viekas varis vaakkui: "vaari!"

Kävi koukummaksi tyhmä vaari, käen syyksi selitti hän koukun varren, kompuroi ja elää kihnaeli, kulki, kahmi jyvälaarin luona, varista hän iän elätteli.

VARIKSEN VALA.

Sammakko se istui rannalla, varis yksin istui puussa, sanoi sammakolle: "nouse maalle!" ajatteli: oisit suussa!

"Enpä nouse", sanoi sammakko, "sinä kurkustas mun nielet alas!" "Enkä niele", sanoi viekas varis. Sammakko huus: "teeppäs valas!"

Teki varis valan vaakkuen: "vaak, vaak, vaak, sen varis takaa!" Vastas sammakko: "no nyt sen uskon, variksell' on vala vakaa."

Sammakko nyt maalle hyppäsi, varis nieli, sanoi: "hyvä pala". Sammakko nyt huusi: "muista vala!" Varis: "vatsassa on vala!"

ONNEN KÄKI.

Ja onnen käki vain hetken kukkuu maan, metsän rintahan ihastuksen, sen huilunpehmeä ääni hukkuu jo jälkeen ihanan juhannuksen.

Se sitte liitää kuin huuhka harmaa, syyslaaksoon syöksyy kuin ukonnuoli, niin kesken kuherrusajan armaan jo moni kyyhky sen kynsiin kuoli.

Ja moni neito, mi etsi taikaa sen kukkuessa ja yössä hiipi, nyt itkee mennyttä onnen aikaa, pään päällä leijuu nyt huuhkan siipi. —

PÄÄSKYNEN JA VARPUNEN.

Lensi pääsky kevään tullen talonpojan räystähälle, varpunen se aitan luona ilkeästi ilkkui tälle:

"Mitä täällä muukalainen, tahdot tänne pesäs laittaa, sinust' ei oo ihmisille mitään muuta kuin vain haittaa?"

Pääsky vastas varpuselle: "kyllä soitat suurta suuta, sirkut täällä koko vuoden, minä laulan kolme kuuta."

Varpunen se virnueli: "asut kesävierahana, minä suistan savimökkis tämän talon haltiana."

Sanoi pääsky: "lauluillani maksan vuokran, soimaat suotta, mulle riittää rikat, sinä varastelet pitkin vuotta."

RUISRÄÄKKÄ.

Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan; kuin joku vetäis taskukelloaan sen ääni soi, kun ilta hämärtyy, yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.

Ruisrääkkä mittaa illan hämärää, ruiskukka uinuu, nuokkuu tähkäpää, ruisrääkkä kehrää sala-ääniään ja nukkuu omaan ääneen käheään.

Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys, se on kuin kesäillan ikävyys, kun yksin kuljet rantakäytävää ja mietit elämätä jäytävää.

Ruisrääkkä, ennelintu elokuun, sun soittos loihtii kummaan haaveiluun niin yksitoikkoiseen ja ikävään kuin suru itkis alla tähkäpään.

Pois lennät, poiss' on suven ihanuus, on niinkuin syvempi ois hiljaisuus, kuin itse luonto tätä oudoksuis, ja ajan ratas hiljaa seisahtuis.

VÄSTÄRÄKKI JA TILTALTTI.

Västäräkki häntäniekka keikkui kivell' ylimmällä, tiltaltti se alimmalla lauloi äänell' leikkivällä:

"Mist' on sulla hännystakki, lainalakki, lainatakki, myy se lanttiin, vie panttiin, häntäherra, hieno rakki!"

"Pii, pii, hyi, hyi, halpa lintu, piskuinen, sä pyrit kokkaan!" vastas pöyhkä västäräkki, "isken läven tuhmaan nokkaan.

Tiltaltti se lauloi laulun, laulun kauniin, laulun rakkaan: "vaikk' on halpa, huono mekko, kiveen hakkaan, kiveen hakkaan.

Kuules talttaa, kuules tilkin pienosillein pientä majaa, sinä kiikut, sinä keikut pitkin toisen kivirajaa."

Västäräkki nolo lintu vielä ruman sanan nakki: "kunniaan käy kukkuloille, ota, ota hännystakki!"

"En ma keiku kumarellen, miss' on suurten lintuin sakki", virkkoi toinen: "kilju, keiku, sull' on lainahännystakki!"

TERVASKANTO JA LEHMISIENI.

Tervaskanto seisoi mättähällä, alla lehmisieni kehui syyttä: "minä nousen, kasvan ylitsesi, sulla, kölhö, ei oo kestävyyttä."

Niinpä sieni kehui pöyhistellen, homehattu, sateen lapsi, loinen, sanoi vanha, vahva tervaskanto: "siinä kestän, missä joku toinen."

Tuli syksy, putos homehattu, virkkoi sisuksista mädänneistä kaatuessaan vielä kehuskellen: "kyljellään on huokeampi seistä."

"Tästä huomaat", virkkoi tervaskanto, "mikä kehunnastas oli hyöty, minä seison, syvään juuret työnnän, vaikk' on runko, laaja latva lyöty!"

MAAN LUOMINEN.

Ei ollut maata, oli merta vaan, se laski, nousi, riehui myrskysäässä, niin Luoja nosti käden yli aaltojen, ne keinui maininkeina tyyntyen, ja Luoja istui ison kultapatsaan päässä.

Niin katsoi Luoja alas vesihin ja näki siinä oman valekuvan. "Käy, nouse, vieras henki, mikä lienetkin, maa luodaan, apuriks sun tahtoisin!" Niin nousi piru, sanoi: "nousen, kun saan luvan?"

"On paljon maata meren pohjalla, en auteutta enään nähdä saata, maa luotakoon!" niin Luoja, "se on käskyni!" Nyt kolme kertaa piru sukelsi, suupieleen varasti hän salaa hiukan maata.

Ja Luoja otti liejun käsiinsä, kun sitä sormillansa nyt hän hieroi, se päivänpaistehessa kasvoi, kasvoi vaan, puut, ruohot Luoja nosti kukkimaan, mut piru tätä suurta ihmetyötä vieroi.

Hän täynnä kateutta kiukuissaan nyt mietti kostoa ja noitui tälleen: "maa, jonka varastin, se myöskin kasvakoon kuin kasvoi Luojan maa ja aurinkoon mun henkeni taas nouskoon valtavoimaan jälleen."

Nyt pirun suussa alkoi kasvaa maa, suupieleen tuska tarttui tarttumistaan: "oi, Luoja, Luoja, ota takaisin sun maas!" huus piru, otti oman hahmon taas ja tuli Luojan luo ja kertoi kepposistaan.

"Oi, Luoja, maata sulta varastin, sit' en voi muuttaa viljavainioksi, en maata minä luoda voi kuin sinun kätes loi, suun suurta tuskaa en ma kestää voi, pois ota tuska, maa nyt muuta vaikka kallioiksi!"

Niin otti Luoja pirun suusta maan ja kallioiksi, kiviksi sen heitti; nyt piru itki: "en luo maata milloinkaan", ja väistyi varjoon hiukan harmissaan ja kavalana kasvot yöhön peitti.

Ja piru kulkee yhä harmissaan ja moittii Luojan neron suurta luomaa, hän kivet, kalliot loi karuun Pohjolaan, öin koittaa siirtää vuoret paikoiltaan, kun kallioillakin hän kevään kasvun huomaa.

JALOPEURA JA IHMINEN.

Jossain Himalain vuoristossa istui kerran vanha jalopeura, kaikkein eläimien ensimmäinen, suuri oli hällä orjaseura.

Apina se tutki tietäjänä tähdenlentoa ja uutta kuuta, käytti tähystäjätorninansa kultapähkinäistä kookospuuta.

Viel' ei aasi tiennyt aisan vaivaa, kirkui vapaana ja viisahana, hepo kilpaa juoksi suden kanssa, niinkuin teiri lensi kesy kana.

Levoss' oli maa ja ilma, taivas, levoss' suuri, pyhä luomakunta, päivä paistoi aina, ruoka maistui, milloin hyvänsä sai kukin unta.

Virkkoi apina nyt kookospuusta: "uuden eläimen mun silmäin keksi, olkimajan uutta asukasta sanotaan, oon kuullut, 'ihmiseksi'.

Jauhaa kivellä ja kylvää viljaa, hän on kasvoiltansa aivan sorja, salamalt' on varmaan tulen saanut, mut ei oo hän niinkuin minä orja.

Oisko serkkuni tai pikkuserkku, puuttuu loppunivel, miss' on lisä? Tuntuu kuin hän oisi toinen minä tai ma oisin hälle kanta-isä.

Siin' on sentään pieni jos ja mutta, häntä vain se eroittavi meitä, minä puissa elän, hän on maassa, käymme maailmassa eri teitä!"

Silloin virkkoi vanha jalopeura: "saispa aatoksesi olla muissa, olet, hullu, nähnyt hullun unta, sulla serkkuja on maassa, puissa."

Kului aika, vanha jalopeura unohti jo sanat neuvoniekan, silloin tuli joku tuntematon astui luokse yli kuuman hiekan.

"Tuo kai kuuluu heimoon simpanssien, mut ei hännätönnä noin käy kukaan!" mietti vanhus, virkkoi tuntematon: "ei oo asuntosi arvos mukaan!"

Teki louhikkohon kivipajan, lietsoi, valmiiks sai hän rautamajan, sanoi kumartain: "käy sisään, suuri, nyt sun mainees kestää iki-ajan!"

Isoon häkkiin vei hän jalopeuran, työnsi oven eteen piikki-aidan. "Ihminen!" niin karjui jalopeura, "liian myöhään nimes tietää taidan."

ONNEN PEKAN PAITA.

Ja oli kerran oikein rikas mies, hän oman suuruutensa aina ties, mut onnea ei ollut hällä milloin, ei öisin, aamuin eikä päivin, illoin.

Hän käski luokseen tähteintutkijan: "sanoppas, mistä löydän onnelan, ja sano, miss' on riemu elämässä, ma eksyin siitä loiston hälinässä!"

Ja tähteintutkija, tuo viisas mies, mi köyhyydessään onnen arvon ties, näin lausui: "olet toimeton ja rikas, sun tyhjä elämäs lie oma vikas.

On sulla ihmetarhat, järvet, maat, jos _onnellisen_ miehen paidan saat, oot onnellisin, niinpä taru puhuu, en usko siihen vaikka hullut huhuu.

Kun puet yllesi sen paidan, niin kai nukut onnellisiin unelmiin, siis käsky lähetä nyt kaikkialle, mies väkisin tuo korkeen kattos alle!"

Ja viestit maita kulki, kulki niin ne kulki, kulki aina eksyksiin, ne tyhjän vastauksen aina saivat, niin hukkaan meni niiltä monet vaivat.

Ei onnen paitaa löytty mistäkään, mies rikas oli kuolla ikävään, kun tiedontuojat katsehella haukan sai kiinni erään köyhän, kurjan raukan.

Kas, ojanreunall' istui poikanen, ja vanhan maantiepolskan sävelen hän hilpeen, hullunkurisen nyt soitti, niin että kaikkein sydämet hän voitti.

"Minä se olen Onnen Pekka, en ole rikas enkä ole saita, Onnen Pekalla on taulahattu ja Onnen Pekalla on paita.

Rikkauksista en huolia kanna, kannanpa oman huolen, ensi mökissä ensi yönä saan suojan ja leipää puolen.

En minä riisu paitaani eikä käyttäissä se kulu, pidä sinä oma hienohelmasi, mulla on oma pulu!

Naurelivat minun paitaani, nauru meni meriä, maita, kuulkaatte metsät, kuulkaatte tuulet, minulla on onnen paita!"

Niin lauloi Onnen Pekka onnestaan, sen tähtiniekka kuuli kulkeissaan: "myy paitas, riksiä sä saat niin monta kuin ihmistä on eloss' onnetonta."

Mut Onnen Pekka vastas kuopaltaan: "ma nauran, laulan kunnes kuolla saan, niin näin sen onnen laita olla taitaa, ei mulla koskaan ole ollut paitaa!"

Ja palas tähtiniekka rikkaan luo, hän kumarsi ja sanoi: "anteeks suo, niin näin sen onnen laita olla taitaa, ma löysin miehen mut ei ollut paitaa."

HIIVA-NUUTTI.

Peskää, neidot, pirtin ukset, hyvä mies on Hiiva-Nuutti, kun vain näkyi Nuutin sukset, onni viihtyi, murhe muutti!

Punainen on Nuutin nuttu, punaisemmin poski hohtaa, tulee niinkuin vanha tuttu, joka hyvän veikon kohtaa.

Nostaa sukset kodan nurkkaan, missä kuurnan neste käy jo, mallassaunaan sitte kurkkaa, eikö emäntää nyt näy jo!

Hiipii pirtin oven rakoon, nostaa pientä töppöisjalkaa, eikä lapset juokse pakoon, kun hän vanhan laulun alkaa:

"Terve, tuttu joulukansa, miksei soiton helinällä täällä kuule nauruansa, onko oltta emännällä!

Viel' on vanha, hyvä kuosi, tupaan tuotu tynnyritkin, tulkoon hyvä viljavuosi, halla juoskoon soita pitkin!

Hyv' on mieli, hyv' on olvi, hyv' on matkamiehen olla, muuttuiko jo uusi polvi kisassa ja vainiolla?

Mistä miesten otsan rypyt alla mustan kattopartaan, miss' on soitto, missä hypyt pojan uljaan, neidon hartaan?

Kerran vain on tappijuhlaa! Liian nuorna murheen muistaa, joka säästäin ilon tuhlaa; hei, nyt antaa käyrän luistaa!"

Hiiva-Nuutti juo ja nyökkää, silmät kiiltää kujeinensa, töppösissään pihaan hyökkää, taas hän nousee suksillensa.

Silloin pirtiss' syttyy mielet, huumehessa nuoren maltaan sarkat kiertää, soitinkielet heittää nuoret riemun valtaan.

On kuin vanha sävel voisi vielä kerran luoda taikaa, on kuin vanhat seinät soisi kummitellen vanhaa aikaa.

Mutta niinkuin pimeet peikot kaartaa illan varjot talon, lumeen heijaa loimut heikot, tähti lentää yli salon.

Varjot tanssii ikkunalla, nuoret tanssii niinkuin työssä. Hiiva-Nuutti taivasalla yksin hiihtää talvi-yössä.

VAELTAVA MIES.

Mies hämärässä kulkee kumarassa, kuu-kumma vanhan metsän takaa hohtaa, ja puiden synkät varjot taittuu tielle, ken tietää, minne miero miehen johtaa!

Niin autio ja avuton on seutu, mut autiompi oma sydänparka, on pitkä matka ihmisasunnoille, on ruumis väsynyt ja askel arka.

On julman surullinen miehen katse kuin itseen kääntynyt ja öiseen sisään, hän tietää, vaimot häntä vapisevat, ja lapset turvaantuvat äitiin, isään,

kun sauvallaan hän kolkuttavi oveen ja salpaa kopeloiden pyynnön tavaa, vain mykät katseet kysyy ikkunoissa, ei kukaan kuule eikä kukaan avaa.

Ja puhu hälle, ihminen, ja sure, voit itse kerran olla kulkevainen, hän onnettomist' ehk' on onnettomin tuo kurja, vaeltava juutalainen.

Ja raskaasti hän huokaa, kääntyy tielle, ja varsi painuu kokoon kankeaksi, ja yhä hirveemmin nyt silmä hehkuu, ja veri käy vain yhä raukeemmaksi.

Hän huokaa syvään niinkuin metsä huokaa, vain onnettomin ihminen niin huokaa, hän leipää vailla voisi kyllä olla, ei vailla elon lohdun sielun ruokaa.

Kuu hehkuu niinkuin pirun punasoihtu kuin jostain helvetistä metsään syvään, näin paatuu, paatuu mies vain paatumistaan, oi, miksei sais hän vielä luottaa hyvään!

Hän varmaan kärsinyt on liian paljon, ja tiensä niin on ollut liian musta, oi, älkää miestä lyötyä te lyökö, hän kärsii, etsii ehkä sovitusta.

KALMAN KETO.

Yössä hiipii harmaa peto, rannalla loistaa kaluttu luu, autio, tyhjä on Kalman keto, niinkuin korsista kostea sirppi kiiltää kelmeä, kylmä kuu.

Kumpu kumpuun niinkuin laine laineen laitaan tuudittuu, kumpujen alla on loisto ja maine, vaino ja vaiva, suru ja sorto, lempi, riemu ja onni muu.

Pedon silmä säihkyy vihaa, joelle kääntyy punainen suu vainuen nuorta, kuollutta lihaa, irvistellen se hiipii piiloon, minne ei paista öinen kuu.

Pitkin joen kultajuopaa airot raskaasti vajouu, Tuonetar vettä hiljaa huopaa, venhossa valkeavaatteinen impi öistä kulkua oudoksuu.

Rantaan astua immen on vuoro, vastarantaan jäi elämänpuu, sieltä soi itkijäin surukuoro, viime hellät hyvästit riutuu, hiljainen hauta avaantuu.

Varjot kiertää Tuonentarhaa, rannalla loistaa kaluttu luu, pedon jäljet haudalle harhaa, musta aalto yksin huokaa, pilveen peittyy maa ja kuu.

YÖN TYTÄR JA PÄIVÄN POIKA.

Ken kultaruuhess' soutaa viel' aamun aavikolla, jo tähti lailla lumpeen luo silmäluomen umpeen, ken soutaa kuutamolla?

Yön tytär siellä istuu ja itkee ikäväänsä, ja katse on niin tumma, ja mieli on niin kumma, hän nojaa käsiin päänsä.

Jää kyynel ripsein rakoon kuin kastehelmi kukkaan, hän soutaa ja hän huopaa ja kaihoo sädejuopaa, oi, soutaako hän hukkaan!

Ja kultaruuhi liukuu, se himmeten jo hohtaa pois avaruuten silloin. — Yön tytär, milloin, milloin hän Päivän pojan kohtaa?

Ei Päivän poikasella nyt kisaan aikaa riitä. Yön tytär sit' ei sano, mut mykän lemmen jano, ken tietää, tietää siitä!

Sen tietää yksin tähdet, yön kuu ja taivas tumma, sen tietää kaste puussa, sen tietää neito kuussa, se taru on niin kumma.

VIULUNIEKAN RUUMISSOITTO.

Oli kerran sukkela viuluniekka, hän palmusunnuntain kevätsäällä, kun alla vaelsi ruumissaatto, vain istui raastuvan katon päällä

ja käytti sompaa niin tuiman taajaan ja polskan piukutti reiman urheen, niin että hautiaisvieraat nauroi, ja vainaan omaiset heitti murheen.

"Hei, elävillä on häät ja hentut, mut kuolleet kuoppiin, mut kuolleet kuoppiin, jo heitä, pappi, sun pyhänaamas, juo, laula, naura ja tartu tuoppiin!

Hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin, kas itse elämä riemun laati, siks älä tuomitse kirjas mukaan, sä poromestari, korkee raati!

Sä vaakamestari tullinsuussa, mi usein viipotat väärin vaakaa, ja kirjatoukka, mi kammiossas vain mietit: elo on aina raakaa,

ja runoniekkakin ullakollas, jo sairaan kiillon sait silmäkuoppiin, hei, mene, lemmi sun Kaarinaasi ja laula: "lemmi ja tartu tuoppiini"

Niin taivaan alla hän soitti, lauloi, sai saaton riemuihin kiihkeen kuumiin, nyt tanssi pappi ja korkee raati, ne tanssi torilla luona ruumiin.

Mut vanha saituri arkussansa hän puri hammasta kuoltuaankin kuin oisi miettinyt: tämän soiton kuin kaiken muunkin taas maksaa saankin.

Ja kuuro rättäri huusi ilmaan: "sun nostan viuluines hirsipuuhun!" Mut viuluniekka se ryömi ränniin tai katos jonnekin kujansuuhun.

Ja pappi pyhänä lauloi messun: "näin isä perkele meitä pauloi, on liha heikko ja syntiin altis, kai oma veremme meissä lauloi!"

Taas pappi kuunteli kummaa ääntä: "me maaksi muutumme madon kuoppiin!" Mut seurakunta se messun muutti: "hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin!"

RAKKARIMESTARI.

Kaikki kaupungin koirat kokoontui, joka koira rakkarin vehkeet ties, ne ulvoi torilla läpi yön: "on rakkari, rakkari kiero mies!"

"Hän kuonokoppia valmistaa, hän vaanii ja väijyy läpi yön, niin nuijii ja nahkamme nylkee hän, kun ensin riisti hän kaulavyön.

Hän nahkarahansa raadilta saa ja hän turkkimme jalkamattona myy, meill' ei ole rauhaa ja kenen on syy, se on kieron rakkarimestarin syy!"

Oli hilpeä kaupungin piipari ja häll' oli pieni koira vaan, jolla valkea oli hännänpää, se oli hänen ainoona hupinaan.

Mut pormestarill' oli koira myös samannäköinen kuin piiparin, ne eroitti hännänpäästä vaan, mut piiparin oli viisahin.

Ja piipari soitti ja rahoillaan läks kulkurikoiria syöttämään, hän soitti niille kujissa kulkeissaan ja hän syötti niitä köyhällä leivällään.

Mut rakkari mietti nyt kiukuissaan miten piiparin koiran hän tappaa vois, mut koira sen kaukaa jo vainuta tais, pormestarin pihan läpi juoksi se pois.

Pormestarin piski kerran myllyllä niin tahrasi häntänsä mustan pään, että rakkari nuiji sen vihoissaan, ei huomannut eroa ensinkään.

Hänet vartijat raadin eteen vei ja virkaeron sai hän näin, häntä koirat nyt ulvoen seurasivat läpi tullin virstan maalle päin:

"Hyys, rakkarimestari, hyys, hyys, hyys, miks nuijit ja nyljet, hyys, hyys, hyys, kun ensin riistät sä kaulavyön, nyt riisti ne virkas, oma on syys!

Paholaiselle rakkari nahkansa möi, paholaisen luo käy nyt rakkarin tie, hyys, hyys, hyys, rakkari, kiero mies, paholainen nyt rakkarin sielun vie!"

UNEKSIJAN SÄVEL