V.

Kevätyössä nyt uneksija kulkee, niin ihana kulkunsa on, hän onnesta silmänsä sulkee alla armahan auringon, ja aukenevi sininen polku, joka johtaa häntä autuuden aholle, missä unten kukat hohtaa, nyt uneksija kuuntelevi kanneltaan.

Kirjosiipiset perhoset siellä lemmen lähteellä karkeloi, solkikoivut kaihoovat tiellä, lammen ulpukat unelmoi, siellä sinirintakerttu ja leivo, satakieli niin ihanasti soittaa, että heltyy mieron mieli, kun uneksija kuuntelevi kanneltaan. Siellä päivä ei kallistu iltaan, siell' on tuoksu, mi toivon tuo, siellä taivas rantamiltaan maahan ikuisen ruskon luo, ja ilon kyynelistä siellä surrut silmä kastuu, ken laululehdon veräjän kautta nyt uneksijaa vastaan astuu, kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?

Sinipiikojen hunnut huiskaa, koko metsä nyt hilpeenä soi, kaikki puut ja pensaat kuiskaa, että noussut on aamun koi, ken lähestyy nyt valkeissa vaatteissansa, mikä ikivalo sädehtii hänen sinikatseestansa, kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?

Nyt Runotar astuu vastaan, kuinka korkea on otsa ja pää, kuin äiti hän kutsuu lastaan ja hän kannelta helkyttää, se hohtaa kuin sädekimppu korkean vuoren yllä, hän palkitsevi kaiken tuskan ilon hymyilyllä, kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.

Hänen kätensä on valkea kuin maito, hän laulajalle säveleen soi, jolle suotiin nyt taivainen taito, nyt laulunsa hän ilmoille loi, hänet Runotar nyt lehdosta jumaljuhliin johti ylös vuorta, jossa valkea, pyhä templi hohti, hän lauloi ja soitteli kanneltaan: