III.

Mikä tuli palaa sydänyöllä päällä syväin, tummain rahkasoiden, hehkun hengettäret, lauluun lietsokaa, käykää esiin yöstä karkeloiden!

Tuli, taivaan lahja, soita mulle alkusävel, soi ja säkenöi, loista sielussani aavistuksen aatos, salamako sinut maahan löi!

Maapallon sydämessä sinä sykit, uinut uumenissa mannun yön, miksi helvetiksi julma pelko loi sun tänne palkaks ihmistyön?

Kärsimyksen kuluttava liekki, puhtaana kuin neitsyt leikamoit, hukuttava, hurja, säälimätön, suuri, sokeana pahaa luoda voit!

Vihaisena niinkuin kuuma lohikäärme murrat komerosi pakkokuoren, jättiseppäin luola-ahjon alta kynnät tiesi läpi vaskivuoren.

Kuohuttaen merta, maiden sammiota nostat ilmaan sadat surman suus nähdäksesi tähdet, suuret sukulaises, avaruuden armas ihanuus.

Ja kun hetkeks syöksyit syvyyksistäs, kun näit tähtitarhain satumaas, lauhdut, lepyt, vaivut, sammut unten uumeniisi yöhön taas.

Jätät kipenän myös toivon tuikkeeks, tyynen tulen, joka kodin arinalla palaa lämmittäen ihmismieltä, ihmisonnen vuoksi taivaan alla.

Tuikit läpi myrskyn majakasta paljastaen salakarikoita, ohjaat yksin yöhön eksyneitä, elon meren haaksirikkoloita.

Mikä tuli palat yössä? Vastaa, uneksija kysyy sulta, suo on siellä, suo on täällä, kuka vilkuttavi aarnitulta?

Nauratteko hurjat houruttaret, pilkkaatteko, peikot, kysyjätä eksyttäen virvaliekeillänne, mikä ahdistus ja sielun hätä!

Tuli, etkö oo kuin ihmistuska, maahan menet, tulit maasta, poltatko sä poroks kaiken kauniin, polta myöskin kaikki ruma, saasta!

Avaudu aarnihauta tuonen taudinkukkain vyössä, herää, tietäjä, soi taikakannel, jos sä uinut täällä kummun yössä!

Uneksija kysyy, kuka vastaa, surman äänenkö hän suosta kuuli, korven kuuset itkee itseksensä, niinkuin haudan yli hiipi tuuli.

Käynkö kalman esikartanolla, korpikiusauksen kuiskehia saneletko mulle, surman henki, lumoot, loihdit sala-ongelmia?

Astu esiin vieras, viekas henki, kimmeltäin kuin kiero katinkulta! Tyhjyys irvistävi vasten silmää, öinen korpi näyttää kirotulta.

Eikä kuulu mitään vastausta, pois nyt uneksija pakenee, tähdet sammuu, kuura putoo puista, vakaa, kolkko korpi kohisee.

Yössä toivotonta taivallustaan syöksyy vaeltaja myrskysäähän, korven puissa soi kuin sielukellot, raskas askel vaipuu lumeen, jäähän.

Käy kuin käräjiä korven henget, niinkuin riettaat äänet kiljuu viimat, mut on vaeltajan pää jo harmaa, sammui nuoren veren kuumat kiimat.

Ja hän painui korpeen syvemmälle, ja se hetki oli niinkuin vuosi, sielun nälkävuosi kysyjälle, jot' ei kuolo eikä elo suosi.

Ja hän kysyi silloin itseltänsä, näinkö valheen unta monta vuotta, unen uhrinako olen täällä käynyt, kärsinyt ja surrut suotta?

Ja hän kaatui maahan väsyneenä, nosti käsiänsä korkealle, päästi ilmoille nyt tuskan huudon, joka kaikui korpeen kaikkialle:

"Maa-emo puhu, ma tahdon kuolla, oi, sano, mitä mä onneton teen, vastako maan povess' alhaalla tuolla löydän ma oikean säveleen,

kun sammuessa armaan iltaruskon, mi punaa viimeiset kyynelveeni, ma saanko silloin sen suuren uskon, mi soinnuttaa sydänkanteleeni!"

Uneksija nukkuu, unissansa liikuttaa hän hiljaa sormiansa kuin hän hyväilisi kieltä kanteleen, joka kaikuu hänen sielustansa.