II.

Hän kysyi ristitieltä, missä seisoi puu, puu yksinkulkijata oudoksuu, ei tiennyt tähti eikä kuullut kuu, sen vastauksen sai hän joka kerta. Hän kiveen kompastuen seisahtui, hän näki maatunehen uhripöydän ja sillä hyytynyttä ihmisverta. Oi, laulupaadenko ma tästä löydän vai onko veljesmurha tehty tässä, vain kiistaa näin niin usein elämässä, taas sydämeni murheen aavistaa, te mykät kivet, mulle puhukaa!

Nyt kivet mutisivat murheitaan:

"Me alkuajoistamme näimme unta, vain rikoksista huutaa vanha maa, ei silloin vielä kurja ihmiskunta yön hiljaisuuteen luonut hirveyttä, maaemon paarmaill' lepäs luonnon lapsi, ja suuri luonto huokui hempeyttä. Ja oli päivän aika silloin, aina kesä, ja onnellinen oli ihminen, tyyssija pedon luola niinkuin linnun pesä. Mut tuli kateus kuin kylmä kyy, se rikkoi rauhan ja se päivän peitti, ja ihminen nyt otti kiven, heitti ja surmas veljen, joka häntä lempi, se ei oo kivi-erämaiden syy. Nyt karttaa laululinnut surman sijaa, ei liidä tänne iloisena siipi, vain hurmeen huuhka kirkui päämme päällä, ja pedon julma jalka yltä hiipi.

Mut kerran maailmoiden pyöriessä meiss' asui palavana alku-aine, ja sitte hyydyimme me ikijäähän kuin hyytyy talven tullen kevätlaine. Meiss' asui alkuliekin korkein hehku, maan lähteensuonten ehtymättömyys, yön vilvas taivas tyynnä katsoi meihin ja tähtiavaruuden ijäisyys. Iloiten näimme, tuli ihminen ja teki meistä majan kivisen, me kannoimme kuin itse mainen emo hellästi taakkaa, jok' ei ollut taakka, me kaupunkeina kerran loistaa saimme ja riemuportteina maan ääriin saakka, me kuulimme kun vaimot povellaan lapsiaan tuuti laulain laulujaan, ja neitseet loisti luonnon hyveillään, ja miehet pohti rauhan mietteitään.

Me näimme monen kodin sortuvan ja toisten niiden sijaan nousevan, ja toinen nosti minkä toinen kaas, mut raunioilla kulki peto taas, mi vainottuna oppi ihmisiltä pentujaan piiloittamaan nuolen teiltä.

Te ihmiset, te onnettomat, te älkää viekö unen rauhaa meiltä, me emme kantaa tahdo ruumisläjää, me emme ikävöineet kateen kättä, me emme kutsunehet kivittäjää!

Kas, ihminen, mi taivasta näin uhitteli, kun hehkun sai, mi oli ennen meissä, niin väärin käytti meitä, että veli löi veljeä, mi hukkui huutaissaan, siks kirous käy yli kivi-erämaan.

Oi, kuinka oomme teistä iloinneet, kun näimme teidät sovun työssä! Kun näimme vihan veripisareet, oi, kuinka oomme teitä surreet yössä! Oi, peittäis meidät sammal, unho, yö, työn, rakkauden tähden heräisimme, kun päivä paistaa taasen ihanana, me rauhan temppeleinä loistaisimme taas uuden ihmisonnen perustana!"