III.

Elämä, sä oot kuin silmänräpäys, sinä yksin mulle ilon annat. Silmänräpäys, ah, aatokseni, lennä taivaan kaikki kaukorannat!

Silmänräpäyksen iloss' synnyin, syttyi siemen, josta elon juuret kasvoi maahan, josta elon runko nosti latvaan nesteet raikkaat, suuret.

Hetken heijastus on tähdenlento, joka siintää taivaan aavikolla, hetken välke kavevalkea, jolloin ohra kypsyy vainiolla.

Silmänräpäys on lemmen liekki, silmänräpäyksen hehku hohtaa naisess' silmässä, kun toisensa ruumis, katse, sydän, sielu kohtaa.

Silmänräpäys on onni, riemu, kaikki mit' on suurta, ihaninta, elon, kuolon raja, alku, loppu, ikuisessa mit' on ikuisinta.

TUNTEEN TUHKAA.

Me yksin istumme kuin sumussa, me äsken suutelimme sammuksihin tunteemme kuuman tuhan, silmät kysyy: oi, kevyt lempi, mihin eksyit, mihin?

Me oomme niinkuin kaksi haamua, nyt jälkeen veren vallattoman humun, kun kädet irroittuu, yön yksinäisyys hirmuisna katsoo meihin läpi sumun.

RANTATIELLÄ.

Yksin kuljin pitkin rantatietä, pajun siitinpöly veellä häilyi. — Kukkiiko enään koskaan mun unteni pajut, jotka mun sieluni pohjihin päilyi!

Poissa, poissa! Missä kulkee armas! Niin ne puhuu mulle pihapuistot, tehtaantorvi se ammuu kuin palopasuuna ilmaan, sauhurenkaina murtuvat muistot.

Sauhukiemuroina luikerrellen niinkuin riettaat, ratsastavat aaveet kaupungin yli pois metsien taakse jonnekin kauvas, niinhän ne haihtuvat ihmisten haaveet.

VANHA KIRJE.

Vanha kirje, kellastunut lehti, sirot, suorat, hienot kirjaimet, muistan sen kun lemmen hetki ehti, ah, ne ajat on nyt mennehet.

Pois on kätes tuores ruusun tuoksu haihtunut ja muste kuivunut, kuutamoinen sokkosilla juoksu, poissa haave, nuoret kisailut.

Vanha lehti kantaa syksyn värin, vielä myrsky sielussani soi, miksi kuvas sielussani särin, sit' en ehjäks enään tehdä voi.

Kokoon muistoistani viime sirun, nostan lampun valoon hohtamaan, tiedän, monen yön nyt yksin virun, yhtä muistoa kun muistan vaan.

Tuntuu kuin yö jäisi kammiooni, huulille ma rakkaan kirjeen vien, hiljaa kätken lehden laatikkooni niinkuin sulkisin ma onnen tien.

KATULYHDYN LIEKEHTIESSÄ.

Himmeästi katulyhty palaa iltahämärässä elokuun, hieno sade katuun vettä valaa virvoittaen vanhan pihapuun.

Katu kiiltää alla lyhdyn valon, kylmä vierus loistaa kostealta, kuljen ohi vanhan kotitalon, joka näyttää ruumiskirstulta.

Kottaraisen tyhjä kota puussa on kuin muisto kauniin toukokuun, jolloin lintu lensi korsi suussa, etsi suojaa vanhan koivupuun.

Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää, joka palaa iltahetken vain, kohta vanha kuu sen viran täyttää, nousee kirkon takaa kumottain.

Katuun putoo puusta lehtiläjä. Niinkuin aave kulkemassa ois tulee harmaa lyhdynsytyttäjä, lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.

KALMA TUUDITTAJANA.

Mun lapsuuteni kehto, mist' olit tehtykään, ain heräsin ma yöllä ja nukuin pimeään!

Ma itkin kunnes nukuin ja itkin unessain ja turhaan emon kättä ma pelossani hain.

Kun kehto seisoi hiljaa ja nukkui emoni, kai silloin tuli Kalma, mua öisin tuuditti.

Viel' usein tunnen kuinka mun vilu uness' on, oi, koska kerran Kalma mun tuutii lepohon?

VANHA TAULU.

Ma muistan kotiseinän vanhan taulun, niin usein mielessäni kuvastuu; tuo vanha talo seisten rantamalla ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa poutaisen pilven ruso heijastaa, lomitse kahden saviporttipylvään vihreenä hohtaa nuori pihamaa.

Ja avojaloin punahuivi päässä käy nuori, sorja vaimo rantahan povella kantain loistokutri lasta, luo lapseen katseen armaan uinuvan.

Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko hän elon taikaloistot lapselleen, vai peljänneekö pettymysten tuskaa ja maailmata salajuonineen?

Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää, mut kuva mielessäin ain kuvastuu: tuo vanha talo seisten rantamalla ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

ILTAHÄMÄRISSÄ.

Kuuluu kuherrus ja naisten nauru joka penkin luota läpi puiston, vaahteroiden päällä lepää illan hämärä niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.

Ravintolan ovest' tuikkaa valo niinkuin peikon silmä yöllä palaa, miksi puiston nauru pistää mieltäni, niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?

Siksi, että nauru mieleen johti naurun, joka kerran ilon antoi monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran, minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?

Tapaan kädelläni sydäntäni, nyt ei nauru enään tuskaa tuota. Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee, etsin unohduksen unta maljan luota.

Siellä yksinäiset sielut istuu, heille elo antoi hylkymurun, niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa, joka sielu koittaa peittää oman surun.

PELAAJAT.

Ja miksi minä mietin tään elon hullutusta, se on kuin kortti valkea, on toinen puoli musta?

Ja mistä ilon löydät ja mistä surun löydät, on valkeet pelimarkat, on vihreet pelipöydät?

Ja mustat kynnet häärää, ne pöytään tahrat piirtää, ne puhuu merkkikieltä, ne taskuun kullan siirtää.

Taas peli käy ja turhiin näin menee muiden vaivat, ne arkkuun tuskin vievät sen kullan, minkä saivat.

Kun kuolinvuode oottaa, ken kättä niille antaa, ja kuka väärän pelaajan voi viime kätköön kantaa!

Ken tutkii suuret tusskat, mi pistää ihmisrintaa, ei pelaajilla viimein oo ees ruumisarkun hintaa.

ON JOTAIN MÄTÄÄ TÄÄLLÄ.

On jotain mätää täällä, se kasvaa niinkuin myrkkysieni, jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataan ja sijaan pystytetään halpa, pieni.

On jotain mätää täällä, on jotain, mikä täällä löyhkää, saa kunnian yön kurja kavaluus ja mik' on pahaa sekä pöyhkää.

On jotain mätää täällä, se nousee, kasvaa entisistä, se kasvaa, kulkee niinkuin sairas sumu, varjelkoon Luoja meitä ystävistä.

On jotain mätää täällä, ja mätä kasvattavi mätää, se mätä täytyy kerran puhki puhdistaa, kun kaikki kerran huutaa ihmishätää.

ISÄN HAUDALLA.