II.

Niinkuin kaksi suurta lasta, joiden sielussa vain puhdas sävel soi, käsi kädessä me istuimme sen illan, lauloimme sen laulun, jot' ei laulaa voi.

Lauloimme sen mykän laulun, joka vielä sielussani värähtää; kaksi nuorta kättä illass' yhtyneinä, aina, aina tämä kuva muistiin jää.

Miksen kuiskannut ma silloin, kuinka kerran, kerran vain voi rakastaa niinkuin syntyä ja elää saa vain kerran, niinkuin poijes täältä kerran kuolla saa!

KADOTETTU PARATIISI.

Ma nurkass' seisoin. Ehkä lyhdyn alla sä katsoit ikkunoihin niinkuin silloin, kun myöhään kadulla mua ootit, onneton, kun viinituvassa ma istuin illoin.

Kuin Eedenistä karkoitettu Eeva sä seisoit paratiisin portin eessä, mä kätees tartuin niinkuin korteen etsien rauhaani edes synnin syvänteessä.

Sain kaiken surun, kaiken kaipauksen hukutttaa humaltuen suudelmiisi, kurjille haaksirikkoloille avaantui taas vanha kadotettu paratiisi.

PALAVAT SYDÄMET.

Kai Luoja sen kerran sääsi niin: "käy, ihminen, yksin tiesi!" Kuin taivaasta maa niin etäällä käy täällä nainen ja miesi.

Oma maailma meillä on kullakin, me elämme heilimähetken ja täytämme luonnon suuren lain, taas alamme oman retken.

Meidän sielumme suree ja väräjää ja vastasointuja halaa, alla tähtien yksin ja yhdessä kaksi sydäntä yössä palaa.

Ne palaa kuin kaksi kynttilää mestari Viikatemiehen vaa'assa, ja sielut kaihoovat kaikesta pois, ei kotia taivaassa, maassa.

ELÄMÄ.