Part 1

VEDENPAISUMUS III

Historiallinen romaani

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä suomentanut

K. V. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1926.

VIIDES KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Aikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli Kaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden neuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.

Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan, joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä suuria kaupunkeja.

Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.

Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen liittyy tähän.

Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa valtakunnan äärimmäisessä reunassa.

Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto hänen retkestään oli ennättänyt levitä.

Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki nopeasti etelää kohti.

Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta", hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.

Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet" seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo, sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu, niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi ja millä nälkäänsä sammuttaisi.

Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu, kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä, sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin, kidutettiin kuoliaaksi.

Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten verestä.

Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.

Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen, joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg, tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.

Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:

— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.

Mutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:

— En minäkään, jos olisin Wittenberg.

Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia. Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt, peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä, toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta tuo "_vir molestissimus_" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin viljapellon yllä riippuva raepilvi.

Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä. Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen, ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko antaa peräytymiskäsky.

Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se, että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.

Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten kenraaliensa puoleen sanoen:

— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!

— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin, että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.

Siihen vastasi kuningas:

— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa, että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi sotajoukkoa kokoon.

Wittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:

— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä siis esteitäkään!

Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa, levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla todellakin oli suuri merkitys.

Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.

Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:

— Ei ole Czarnieckia!

Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta nyt oli pelko poissa.

— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.

Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.

Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella. Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.

Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti kapteenin.

— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?

— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.

Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.

— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?

— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.

Kuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli hiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?

— Czarniecki!

Kaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta tämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:

— Czarniecki! Czarniecki! Czarniecki!

— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan kuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?

— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään terveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas lähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En tiedä, puhuiko hän totta.

— Hyvä on! — sanoi kuningas. — Paljonko hänellä on väkeä?

— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä näin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin Krasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan eräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa. Paitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat haavoittuneet.

— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden otsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän kimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.

— Kävi niinkuin kenraali Wittenberg aavisteli! — sanoi Aschenberg.

Mutta kuningas kivahti:

— Te kaikki osaatte aavistaa, mutta neuvon antajiksi ei teistä ole!

Aschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti hän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti hän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin piiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit hänen edessään.

Mutta nyt kuningas pian tyyntyi ja sanoi:

— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että hän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava eteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä. Sotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit tuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me lähdemme eteenpäin!

Upseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli synkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä? Eikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa koko maassa?

Kaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta itseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi muistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt käynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti hänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten selviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on meren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa syvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.

Mutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa tähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana, tuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti tummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän kuninkaan; tähteä.

TOINEN LUKU.

Kaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle Kustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien linnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa hevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät vieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia sotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.

Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa. Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa, maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.

Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan. Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko joukko.

Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.

— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.

— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.

— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä lisääntyy.

— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.

— Öljy menee vatsaan eikä päähän.

— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään ehdon, johon en voinut suostua.

— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen Zamoyski.

— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! — vastasi Zagloba.

Muutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei ollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:

— Eivätkö auringonkukan siemenet kelpaa hampun siementen asemesta!

— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on raskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt juomme.

Zamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta viiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan, isännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä antanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä taistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti ottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta vangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella kaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.

— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, — jos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen papin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani, ei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli neuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä häntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun nostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille selkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole neuvomassa.

— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoi Wolodyjowski.

— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun kimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että Czarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja katsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta toverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä mitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun hän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen mukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti eikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: "Hyvä veli, ole niin ystävällinen ja mene!" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja tekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.

— Aatelismies on aatelismies ja sota on sota! — sanoi Zamoyski.

— Oivallisesti sanottu! — huomautti Zagloba.

— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa sodassa, että voin sen sanoa.

— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin? Hänkö tulee? Tulkoon!... Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.

— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.

— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä... _ma foi_! En anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!

— Isännän malja! — huusivat upseerit.

— Vivat! Vivat!

— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä Zamośćieen, teitä en Zamośćiesta!

— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä, sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa, yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.

— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!

— Lupaan!

Kauan jatkui vielä kemuja, ja myöhään mentiin levolle.

— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan asuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten hyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo mies hän on... Hm!... Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä häntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen... Mutta hän on oikea mies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot... Huomaatteko, miten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?... On työtä niitä torjuessa... Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen... Mutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian ruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien edustalla...

Keskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi tuttu upseeri keskustelijain ohi.

— Seis! — huusi Wolodyjowski. — Mitä siellä on?

— Valleilta näkyy tulen loimo! Szczebrzeszyn palaa! Ruotsalaiset saapuvat!

— Mennään valleille, hyvät herrat! — sanoi Skrzetuski.

— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on paljon tehtävää! — vastasi Zagloba.

KOLMAS LUKU.

Vielä samana yönä Wolodyjowski meni tiedustelumatkalle ja palasi aamulla tuoden muutamia vankeja. Nämä vahvistivat todeksi, että Ruotsin kuningas omassa persoonassaan on Szczebrzeszynissa ja kohta hyökkää Zamośćiea vastaan.

Tämä ilahdutti suuresti Zamoyskia, sillä hän tahtoi näyttää, mihin hänen muurinsa ja tykkinsä kelpaavat, kun ruotsalaiset hyökkäävät. Hän ajatteli hyvällä syyllä, että hän joka tapauksessa voi pidättää ruotsalaisia kuukauden ajan, ja sillä välin Jan Kasimir ennättää koota sotajoukon, tulla avuksi ja järjestää koko maassa tehokkaan vastarinnan. — Jos kerran minulla on tilaisuus, — sanoi hän koolle kutsumassaan neuvottelukokouksessa, — tehdä huomattava palvelus isänmaalle ja kuninkaalle, niin tietäkää, että ennemmin räjähdytän itseni ilmaan kuin päästän tänne ruotsalaiset. He tahtovat ottaa väkivoimin Zamośćien. Hyvä! Ottakoot! Katsotaan, kumpi on parempi! Hyvät herrat! Toivon teidän sydämestänne auttavan minua!

— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! — vastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.

— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä luopuisi koko aikeesta... Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä uloshyökkäyksen!

— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan kimppuun!

— Nyt muureille! — komensi linnan päällikkö Zamoyski.

Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja, jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.

Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:

— Eikö niitä vielä näy?

Ja hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.

Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä, näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta kuulua huuto:

— Tulevat! Tulevat! Tulevat!

Zamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria nousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat tähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja ruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan kuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin selvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen, joka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot sen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia rykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.

Näky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen yläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa liehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi kultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi. Muureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten kalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset tulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua linnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan säännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja luomaan.

— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea kaikki miehet erikseen.

— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää yksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos olen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin maksan koko omaisuuteni virheestä.

— Voiko sen niin tarkasti huomata?

— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä, niin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon pienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.

— Kuulkaahan, ne soittavat aariaa!

Todellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet rykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat rykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä olevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he levittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.

— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot tulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.

— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasi Zamoyski.

Tulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan päällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.

Mutta linnan päällikkö vastasi kopeasti:

— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien kanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön syntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset, jotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni luo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.

— Kas siinä oli vastaus! — huudahti vilpittömästi innostuen Zagloba.

Ja sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin kanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin vastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää, sillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama iskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.

Sapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta kuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen toiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen valloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.

— No mitä? — kysyi hän nähtyään Sapiehan.

— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka palvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka lasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi toistaakaan.

— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos ei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen luokseen Forgellin.

Noin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen saattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas, ja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa linnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti linnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja kertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava ja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan semmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski oli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen kohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet lähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä "princeps" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti keskeytti hänet sanomalla:

— En ole princeps, eques polonus sum, mutta juuri siksi ruhtinasten veroinen!

— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen majesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan arvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti sanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne suvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.