Part 22

Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei vain itselleen, vaan koko luostarille.

Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.

Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään, sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa palaneitten sijalle.

Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa, niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.

He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta. Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.

Kun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:

— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.

Oleńka luki edelleen rukouksiaan.

Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä, kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi taas puhua aivan kuin itsekseen:

— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän... Entistä Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.

Hän kääntyi Oleńkan puoleen:

— Mitä mieltä sinä olet?

Tyttö vastasi:

— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!

— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu. Oikeus on meidän puolellamme.

— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa sen!

Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla. Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella hohteella.

— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun kehää.

— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.

Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden ympärillä muutamia ratsumiehiä.

— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.

Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.

Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.

— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?

Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:

— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.

— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.

Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus, Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi rattailla... Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus ilmaissut hänen olevan elossa.

— Jumalan huomaan!... — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.

— Seis! — huudahti Oleńka.

Ja hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:

— Onko hän vielä elossa?

— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin kasvoihin ja sanoi:

— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.

— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän tahtoo kuolla siellä.

— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!

— Hyvästi!

Rattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin läpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan matkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi miekankantajan puoleen:

— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. — Lähteköön heti joku Upitaan!

Miekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti huoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.

Pari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi oli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.

Oleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota luetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja lausui:

— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden kautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!

Hän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan hän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.

— Joko hän?... — kysyi hän voimatta sanoa enempää.

— Hän elää vielä, — vastasi pappi.

Seuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia Wodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon, että sairas "vielä eli". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta sairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä ampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada voimia.

Neiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä päivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä! — samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen katkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki tytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa anteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas palasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin ennenkin... Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken, mitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.

Mutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon ristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä alkoi horjua.

Tämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he olivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:

— Oleńka, sano minulle suoraan, mitä sinä ajattelet herra Andrzejsta!

— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi tyttö.

— Katsohan... sinä olet mennyt heikon näköiseksi... Hm!... Kenties sinä vielä... Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä sinä oikein ajattelet... Etkö ole sitä mieltä, että isoisävainajasi tahto on täytettävä?

— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle takaportin avoimeksi... ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee hänenkin tahtonsa täytetyksi.

— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä täällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat sama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut vihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on myöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!

— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi tyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi, varsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa... Ihmisillä on kuitenkin aina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen aikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen vasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma etunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei ole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä ansio se on?... Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset aina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi ollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow...

— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat siirtyneet kuninkaan puolelle.

— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan, mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa sen?... Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen tekemättömäksi... mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa! Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua syntejään... Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt, se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan... Mutta riittää jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa, mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä vielä enemmän... Jumala häntä auttakoon!...

Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha hänen mieleensä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Nuoren herra Andrzejn elinvoimainen henki ei halunnut jättää maallista verhoaan eikä jättänytkään. Kuukauden kuluttua Lubicziin paluun jälkeen hänen haavansa alkoivat parantua. Jo sitä ennen hän oli tullut tajuihinsa ja silmäiltyään ympärilleen heti ymmärtänyt, että hän oli Lubiczissa.

Hän kutsui luokseen uskollisen Sorokan.

— Soroka! — sanoi hän. — Jumala on armahtanut minua! Minä tunnen, että en kuole!

— Kuten käskette! — vastasi vanha soturi pyyhkien kyynelen nyrkillään.

Kmicic jatkoi aivan kuin itsekseen:

— Katumuksen aika on lopussa... minä huomaan sen selvästi. Jumala armahtaa minua!

Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti, mutta hänen huulensa liikkuivat, sillä hän rukoili.

— Soroka! — sanoi hän taas hetkisen kuluttua.

— Kuten teidän armonne käskee!

— Kuka nyt asuu Wodoktyssa?

— Neiti ja herra miekankantaja Billewicz.

— Kiitetty olkoon Herran nimi! Onko kukaan käynyt kysymässä vointiani?

— Wodoktysta lähetettiin sitä kysymään siihen asti kun saatiin tietää, että teidän armonne tervehtyy.

— Ja lakkasivatko he sitten kyselemästä?

— Sitten lakkasivat. Siihen sanoi Kmicic:

— He eivät vielä tiedä mitään, mutta saavat tietää kaiken minun omasta suustani. Etkö ole sanonut kenellekään, että minä olen sotinut täällä käyttäen nimeä Babinicz?

— Ei ole käsketty, — vastasi sotamies.

— Eikö herra Wolodyjowski laudalaisten kanssa vielä ole palannut.

— Ei vielä, mutta heitä odotetaan tuleviksi minä päivänä hyvänsä.

Siihen päättyi heidän ensimmäinen keskustelunsa. Kaksi viikkoa myöhemmin Kmicic jo oli jalkeilla ja käveli sauvojen varassa, ja seuraavana sunnuntaina hän itsepintaisesti tahtoi lähteä kirkkoon.

— Mennään Upitaan, — sanoi hän Sorokalle, — sillä ensin on kiitettävä Jumalaa, ja sitten messun jälkeen menemme Wodoktyyn.

Soroka ei uskaltanut väittää vastaan. Hän antoi vain levittää paksulta heiniä rattaille. Herra Andrzej pukeutui juhlapukuun, ja he lähtivät matkaan.

Kun he tulivat kirkkoon, oli siellä vielä vähän väkeä. Nojaten Sorokan käsivarteen Kmicic astui pääalttarin luo ja polvistui ensimmäiseen penkkiin. Ei kukaan tuntenut häntä, sillä hän oli kovin muuttunut. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja riutuneet, ja sitäpaitsi hän oli sodan ja sairauden aikana parroittunut. Ne, jotka katsoivat häneen, luulivat häntä joksikin matkustavaksi ylimykseksi, joka oli poikennut kirkkoon. Seudulla vilisi nimittäin kaikkialla aatelismiehiä, jotka palasivat sodasta maatiloilleen.

Vähitellen kirkko kuitenkin alkoi täyttyä rahvaasta ja lähiseudun aatelista. Sitten alkoi tulla tilanomistajia kaukaisemmistakin seuduista, sillä monessa paikassa oli kirkot poltettu, ja kuullakseen messun täytyi tulla Upitaan saakka.

Kmicic oli niin syventynyt rukoilemaan, että hän ei nähnyt ketään. Hurskaista ajatuksistaan hänet herätti vasta penkin narina, kun siihen tuli ihmisiä.

Silloin hän nosti silmänsä, katsoi ja näki yllään Oleńkan armaat, mutta surulliset kasvot.

Tyttökin näki hänet ja tunsi hänet heti, sillä hän hätkähti ja peräytyi. Hänen kasvonsa punehtuivat ensin, mutta tulivat sitten kalmankalpeiksi. Suurella tahdonponnistuksella hän kuitenkin voitti liikutuksensa ja polvistui Kmicicin viereen. Kolmanneksi sijoittui miekankantaja.

Sekä Kmicic että tyttö painoivat alas päänsä ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Äänettöminä he olivat polvillaan vieretysten, mutta kummankin sydän löi niin kiivaasti, että he kuulivat sen selvästi. Viimein lausui herra Andrzej:

— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!

— Iankaikkisesta iankaikkiseen..., — vastasi Oleńka puoliääneen.

Sen jälkeen he eivät sanoneet enää mitään toisilleen.

Sillä välin oli pappi noussut saarnastuoliin. Kmicic koetti kuunnella häntä, mutta ei ponnistuksistaan huolimatta ymmärtänyt mitään. Hänen vierellään oli nyt tuo armas, jonka luo hän oli jo vuosikausia ikävöinyt, joka aina oli ollut hänen ajatuksissaan ja sydämessään. Hän tunsi hänet läheisyydessään, mutta ei uskaltanut kääntää häneen silmiään, koska oltiin kirkossa. Sulkien silmänsä hän koetti kuunnella hänen hengitystään...

— Oleńka! Oleńka on luonani! — sanoi hän itsekseen. — Jumala antoi meidän yhtyä kirkossa...

Ja hänen sydämensä ja ajatuksensa toistelivat yhtämittaa tuota nimeä:

— Oleńka! Oleńka! Oleńka!

Väliin hän oli purskahtaa itkuun ilosta, väliin taas hänet valtasi sellainen kiitollisuuden tunne, että hän tuskin tiesi, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Oleńka oli edelleen polvillaan kasvot peitettyinä käsiin.

Pappi lopetti saarnansa ja astui alas saarnastuolista.

Silloin kuului äkkiä kirkon edustalta aseitten kalinaa ja kavioitten kapsetta. Joku huudahti kirkon ovella: "Laudalaiset tulevat!" — ja sitten alkoi kirkossa kuulua äänten sorinaa, joka kohta muuttui huudoksi:

— Lauda! Lauda!

Kansanjoukko alkoi liikkua, ja kaikkien päät kääntyivät oveen päin.

Ovessa näkyi ihmisvilinää, ja joukko aseellisia miehiä tuli kirkkoon. Etunenässä kulkivat herra Wolodyjowski ja herra Zagloba kannukset kilisten. Väkijoukko antoi heille tietä, ja he kulkivat läpi koko kirkon, polvistuivat alttarin eteen ja rukoilivat lyhyen rukouksen, minkä jälkeen molemmat menivät sakaristoon.

Laudalaiset jäivät kirkon keskelle. He olivat ääneti, ja paikan pyhyys esti tervehtimästä ketään.

Mikä näky tuo olikaan! Tuimia kasvoja, jotka olivat ahavoittuneet ulkoilmassa, riutuneet sodan vaivoissa ja saaneet merkkejä ruotsalaisten, saksalaisten, unkarilaisten ja valakialaisten sapelien iskuista. Koko sodan ja uskollisen Laudan historia oli niihin miekoin kirjoitettu. Siinä oli juroja Butrymeja, Stakjaneja, Domaszewiczeja, Gosciewiczeja, kaikki edustamassa useampia suvun jäseniä. Mutta tuskin neljäs osa palasi niistä, jotka olivat aikoinaan lähteneet Laudasta Wolodyjowskin johdolla.

Monet naiset etsivät joukosta turhaan miehiään, monet vanhukset etsivät turhaan poikiaan. Itkua on kaikkialla, sillä nekin, jotka löytävät omansa, itkevät, joskin ilosta. Koko kirkko kaikuu nyyhkytyksistä. Silloin tällöin joku mainitsee ääneen jonkin rakkaan nimen, mutta vaikenee sitten yht'äkkiä. Kotiin tulleet seisovat kunnian loisteessa, miekkoihinsa nojaten, ja heidänkin tuimilla kasvoillaan vierii kyyneleitä tuuheihin viiksiin.

Kellon kilinä sakariston ovelta sai nyyhkytykset ja äänten sorinan vaikenemaan. Kaikki polvistuivat. Pappi astui esille messupuvussa ja hänen mukanaan Wolodyjowski ja Zagloba, ja messu alkoi.

Mutta pappikin oli liikutettu, ja kun hän ensimmäisen kerran kääntyi kansan puoleen lausuen: Dominus vobiscum! niin hänen äänensä värähti. Mutta kun hän pääsi evankeliumiin saakka ja kaikki sapelit yht'äkkiä paljastettiin merkiksi, että Lauda aina on valmis puolustamaan uskoa, saattoi hän tuskin hillitä liikutustaan.

Mitä suurimman hartauden vallitessa sitten messu suoritettiin loppuun. Mutta pantuaan sakramentin ciboriumiin pappi toimituksen päätyttyä taas kääntyi seurakunnan puoleen ja teki merkin, että hänellä oli vielä puhuttavaa.

Syntyi hiljaisuus. Pappi tervehti ensin sydämellisin sanoin kotiin palanneita sotilaita ja ilmoitti lopuksi, että laudalaisen rykmentin päällikön mukanaan tuoma kuninkaan kirje nyt luetaan.

Syntyi entistä syvempi hiljaisuus, ja hetken kuluttua kaikui alttarilta yli koko kirkon kuuluva ääni:

"Me Jan Kasimir, Puolan kuningas, Liettuan, Masowian ja Preussin suuriruhtinas etc. etc. etc. Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, amen.

"Niinkuin pahain ihmisten rikolliset teot Majesteettia ja Isänmaata vastaan jo täällä ajassa saavat rangaistuksensa, ennenkuin ne joutuvat taivaallisen tuomioistuimen eteen, samoin on myös kohtuullista, että hyve ei jää vaille palkintoa, joka kohottaa itse hyveen kunniaan ja antaa jälkeentulevaisille intoa seurata hyviä esimerkkejä.

"Tästä syystä Me teemme tiettäväksi koko ritaristolle ja nimenomaan sotilas- ja siviilivirkojen haltijoille, _cujusvis dignitatis et praeeminentiae_, samoinkuin kaikille Liettuan suuriruhtinaskunnan ja Samogitian staarostakunnan asujamille, että ne _gravamina_, jotka ovat haitanneet jalosukuisen, Meille rakkaan herra Andrzej Kmicicin mainetta, nyt hänen myöhempien ansioittensa ja loistavien tekojensa takia on ihmisten muistista poistettava, jotta hänen kunniansa ja maineensa esiintyisi täysin vähentämättömänä."

Tässä pappi keskeytti lukemisensa ja katsahti penkkiin, jossa Kmicic istui. Tämä nousi seisomaan, mutta istuutui taas samassa ja nojasi päätään penkin laitaan aivan kuin olisi menemäisillään tainnoksiin.

Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kaikki alkoivat kuiskailla:

— Herra Kmicic! Kmicic! Kmicic! Tuolla, Billewiczien vieressä!

Mutta pappi antoi merkin kädellään ja jatkoi syvän äänettömyyden vallitessa:

"Vaikka mainittu herra Andrzej Kmicic tosin onnettoman ruotsalaisen sodan alussa oli ruhtinaan puolella, niin hän ei kuitenkaan tehnyt sitä yksityisiä etuja tavoitellen, vaan isänmaallisista vaikuttimista, sillä samainen ruhtinas oli johtanut hänet harhaan vakuuttamalla hänelle vilpillisesti, että vain ruhtinaan valitsemaa eikä mitään muuta tietä käyttäen _salus reipublicae_ oli saavutettavissa.

"Ruhtinas Boguslaw, luullen häntä palkatuksi kätyriksi, ilmaisi hänelle kaikki Radziwillien häpeälliset suunnitelmat isänmaata vastaan ja on sittemmin syyttänyt mainittua herra Kmiciciä siitä, että tämä muka olisi tarjoutunut kohottamaan kätensä Meidän persoonaamme vastaan. Mutta tämä syytös on valheellinen, ja herra Kmicic päinvastoin asevoimin otti ruhtinaan itsensä kiinni kostaakseen Meidän ja onnettoman isänmaan puolesta..."

— Jumala! Armahda minua syntistä! — huusi naisen ääni aivan herra Andrzejn vieressä, ja läpi kirkon kuului taas hämmästyksen sorina.

Pappi luki edelleen:

"Tämän saman ruhtinaan haavoittamana hän heti tervehdyttyään meni Częstochowoon ja puolusti siellä oman henkensä uhalla pyhää paikkaa ollen kaikille esimerkkinä sitkeydessä ja rohkeudessa. Siellä hän mitä suurimpaan vaaraan antautuen räjähdytti rikki vihollisen suurimman piiritystykin, jota uhkarohkeata tekoa suorittaessaan hän joutui vangiksi ja tuomittiin julmaan kuolemanrangaistukseen, minkä edellä häntä poltettiin tulella..."

Eri puolilta kirkkoa alkoi kuulua naisten itkua. Oleńka vapisi aivan kuin kuumeessa.

"Mutta pelastuttuaan taivaallisen kuningattaren kautta näistäkin suurista vaaroista hän tuli Meidän luoksemme Sleesiaan, ja kun palatessamme rakkaaseen isänmaahamme petollinen vihollinen yllättäen hyökkäsi Meidän kimppuumme, niin mainittu herra Kmicic vain kolmen miehen kanssa hyökkäsi koko vihollisjoukon kimppuun ja pelasti Meidän henkemme. Pahasti haavoittuneena ja vertavuotavana hänet melkein hengettömänä tuotiin taistelukentältä..."

Oleńka painoi molemmin käsin ohimoitaan, nosti päänsä ja hengitti raskaasti. Hänen rinnastaan kohosi vaikerrus:

— Oi Jumala! Jumala! Jumala!

Ja taas kaikui papin ääni, sekin yhä suurempaa liikutusta ilmaisten:

"Kun hän huolellisen hoidon avulla tervehtyi, niin hän ei vieläkään suonut itselleen lepoa, vaan jatkoi sotimista hankkien itselleen katoamattoman kunnian, niin että molempien kansakuntien hetmanit mainitsivat häntä esikuvana ritareille. Näin hän taisteli Varsovan valloitukseen asti, minkä jälkeen hän lähti Preussiin käyttäen nimeä Babinicz."

Kun tämä nimi mainittiin, muuttui äänten sorina kirkossa myrskyn pauhun kaltaiseksi. Hän siis oli Babinicz! Tuo ruotsalaisten kauhu, Wolmontowiczin pelastaja, niin monen taistelun voittaja oli siis Kmicic! Äänten sorina kasvoi yhä, ja väkijoukko alkoi painautua alttaria kohti nähdäkseen hänet paremmin.

— Jumala siunatkoon häntä! Jumala siunatkoon häntä! — kaikuivat sadat äänet.

Pappi kääntyi penkkiin päin ja tehden ristinmerkin siunasi Kmiciciä, joka yhä edelleen nojasi penkin laitaa vastaan ja oli enemmän kuolleen kuin elävän kaltainen, sillä onni riisti hänen sielunsa irti ruumiista ja kohotti sen taivaaseen.

Sitten pappi luki vielä:

"Siellä hän hävitti vihollisen maata tulella ja miekalla, vaikutti tehokkaasti voiton saamiseen Prostkin luona, voitti ja vangitsi omin käsin ruhtinas Boguslawin. Lähetettynä senjälkeen Samogitiaan hän teki meille verrattomia palveluksia. Miten monta kaupunkia ja kylää hän on suojellut viholliselta, sen tietävät parhaiten sikäläiset _incolae_."

— Tiedämme! Tiedämme! — kaikui kaikilta puolilta.

— Hiljaa! — sanoi pappi kohottaen ylös kuninkaan kirjeen. Ja hän luki vielä:

"Tämän vuoksi Me ottaen huomioon hänen kaikki Meille ja isänmaalle tekemänsä palvelukset, jotka ovat niin suuret, että poika ei voisi tehdä isälleen ja äidilleen suurempia, olemme päättäneet julistaa hänen ansionsa tässä kirjeessämme, jotta niin jalon ritarin sekä uskon, Majesteetin ja valtakunnan puolustajan ei tarvitsisi enää kärsiä ihmisten nurjamielisyyttä, vaan hän saisi nauttia ansaitsemaansa kunnioitusta ja rakkautta. Ennenkuin valtiopäivät tämän lausumamme tahdon mukaisesti vapauttavat hänet kaikesta syyllisyydestä ja ennenkuin Me voimme palkita häntä Upitan staarostan viralla, joka _vacat_, pyydämme kaikkia sydämellemme rakkaita Samogitian asukkaita säilyttämään mielessään ja sydämessään nämä sanamme, jotka _justitia, fundamentum regnorum_ on pakottanut Meidät tietoonne saattamaan."

Pappi lopetti, kääntyi alttariin päin ja alkoi rukoilla. Kmicic tunsi äkkiä, että pehmoinen pieni käsi tarttui hänen käteensä. Hän kohotti katseensa. Oleńka oli, ennenkuin hän ennätti vetää kätensä pois, kohottanut sen huulilleen kaikkien nähden.

— Oleńka! — huudahti Kmicic hämmästyneenä.

Mutta tyttö nousi, veti harson kasvojensa eteen ja sanoi miekankantajalle:

— Setä! Menkäämme! Menkäämme heti!

He poistuivat sakariston oven kautta.

Herra Andrzej koetti nousta mennäkseen hänen jälkeensä, mutta ei voinut. Hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Neljännestuntia myöhemmin hän kuitenkin oli kirkon edessä Wolodyjowskin ja Zagloban tukemana.

Sankat joukot aatelia ja rahvasta keräytyi heidän ympärilleen. Naiset irtautuivat kotiinpalanneitten miestensä syleilystä ja juoksivat sukupuolelleen ominaisella uteliaisuudella katselemaan tuota aikoinaan niin peloittavaa Kmiciciä, joka nyt oli Laudan pelastaja ja tuleva staarosta. Piiri tuli yhä sankemmaksi, niin että laudalaisten lopulta täytyi asettua hänen ympärilleen ja suojella häntä tunkeilijoilta.

— Herra Andrzej! — huusi Zagloba. — Emmekö tuoneetkin teille hyviä tuomisia? Ette itsekään osannut sellaisia aavistaa! Mennäänpä nyt Wodoktyyn! Wodoktyyn kihlajaisiin ja häihin!

Zagloban puheen jatko hukkui voimakkaaseen eläköönhuutoon, jonka kaikki laudalaiset Jozwa Jalattoman johdolla kohottivat:

— Eläköön herra Kmicic!

— Eläköön! — toisti väkijoukko. — Eläköön Upitan staarosta! Eläköön!

— Wodoktyyn kaikki! — huusi taas Zagloba.

— Wodoktyyn! Wodoktyyn! — huusi tuhat ääntä. — Wodoktyyn kosimaan yhdessä herra Kmicicin, pelastajamme kanssa! Neidin luo! Wodoktyyn!

Syntyi vilkasta liikettä. Laudalaiset nousivat ratsujen selkään. Väkijoukosta kaikki, kutka kynnelle kykenivät, asettuivat kaikkiin mahdollisiin ajopeleinä. Jalkamiehet oikaisivat läpi metsien ja yli peltojen. Kaikkialla kauppalassa kaikui huuto:

"Wodoktyyn!" Tiet täyttyivät kaikenkarvaisista ihmisistä.

Kmicic ajoi vaunuissa Wolodyjowskin ja Zagloban välissä ja syleili heitä vuorotellen. Hän oli vielä liian liikutettu voidakseen puhua, ja sitäpaitsi he ajoivat niin hurjaa vauhtia kuin tataarilaiset olisivat hyökänneet Upitaan. Muut ajopelit seurasivat aivan heidän jäljessään.

Zagloba lauleli iloissaan niin jyrisevällä bassoäänellä, että hevoset pelkäsivät:

— Kaksi oli meitä, Kasienka, maailmassa, mutta nyt tuntuu kuin ois kolmas saapumassa!

Anusia ei ollut sinä sunnuntaina kirkossa, sillä hänen oli täytynyt jäädä sairaan neiti Kulwiecin luo, jonka vuoteen ääressä hän ja Oleńka vuorotellen valvoivat.

Koko aamu oli mennyt sairaan hoitelemiseen, ja varsin myöhään Anusia ennätti ryhtyä lukemaan rukouksiaan.

Tuskin hän oli lausunut viimeisen amenen, kun portilta kuului ratinaa ja Oleńka syöksyi huoneeseen.

— Jeesus! Maria! Mitä on tapahtunut? — huudahti Anusia nähtyään hänet.

— Anusia! Tiedätkö, kuka Babinicz on?... Se on Kmicic!

Anusia hypähti pystyyn.

— Kuka on sinulle sanonut sen?

— Luettiin kuninkaan kirje... Herra Wolodyjowski toi sen... Laudalaiset...

— Onko siis herra Wolodyjowski tullut takaisin? — huudahti Anusia.

Ja hän heittäytyi äkkiä Oleńkan syliin.

Oleńka piti tätä tunteenpurkausta ystävyyden osoituksena kohtaansa. Hän oli aivan kuin kuumeessa ja poissa suunniltaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja rinta kohoili, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.

Hän alkoi kertoa sekavasti ja katkonaisella äänellä kaikesta, mitä kirkossa oli tapahtunut, samalla kuin hän liikehti kuin hurjistunut huoneessa ja toisteli vähän väliä: "Minä en ole hänen arvoisensa!" Hän moitti itseään ankarasti siitä, että hän oli pahemmin kuin kukaan muu tehnyt Kmicicille vääryyttä eikä edes ollut tahtonut rukoilla hänen puolestaan silloin, kun Kmicic oli vuodattanut vertaan Pyhän Neitsyen, isänmaan ja kuninkaan puolesta.

Turhaan koetti Anusia lohduttaa häntä. Oleńka toisteli yhä vain, että hän ei ollut Kmicicin arvoinen ja että hän ei uskaltaisi katsoa tätä silmiin. Sitten hän taas alkoi kertoa Babiniczin teoista, Boguslawin kiinniottamisesta, tämän kostosta, kuninkaan hengen pelastamisesta, Prostkista ja Wolmontowiczista ja Częstochowosta, mutta lopuksi taas omasta syyllisyydestään ja kovuudestaan, jota hänen oli kaduttava luostarissa.

Hänen itsesyyttelynsä keskeytti herra Tomasz, joka lensi kuin pommi huoneeseen ja huudahti:

— Kautta Jumalan! Koko Upita on tulossa meille! He ovat jo kylässä, ja Babinicz on aivan varmaan mukana!

Hetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja vei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He saapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan ja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

Viimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa istui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.

Vaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin paljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski hyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin, ottaen hänet väliinsä.

— Väistykää! — huusi Zagloba.

— Väistykää! — toistivat laudalaiset.

Väki jakaantui heti kahteen joukkoon, niin että keskelle muodostui kuja, jota pitkin molemmat ritarit taluttivat Kmicicin ovelle saakka. Kmicic nojasi raskaasti kumpaankin saattajaansa ja oli hyvin kalpea, mutta hänen päänsä oli pystyssä, ja hän oli samalla kertaa sekä hämillään että onnellinen.

Oleńka seisoi nojaten ovea vastaan, ja hänen kätensä riippuivat hervottomina. Mutta kun Kmicic oli jo lähellä ja kun tyttö katsoi hänen kasvojaan, jotka olivat riutuneet ja kalpeat, alkoi hän nyyhkyttää. Kmicic oli onnellinen, mutta samalla niin heikko ja hämmentynyt, että hän ei tietänyt mitä sanoisi. Hän astui ovelle ja lausui vain katkonaisella äänellä:

— No, Oleńka? Mitä?...

Tyttö lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.

— Andrzej! Minä en ole kyllin arvokas suutelemaan sinun haavojasi!

Mutta silloin ritari silmänräpäyksessä sai jälleen entisen voimansa. Hän nosti tytön ilmaan kevyesti kuin höyhenen ja painoi hänet rintaansa vastaan.

Niin voimakas huuto, että se sai talon seinät tärisemään ja viimeisetkin lehdet varisemaan puista, kohosi ilmoille. Laudalaiset alkoivat ammuskella musketeillaan, lakit lensivät ilmaan, ympärillä näkyi vain iloa säteileviä kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita, jotka huutelivat:

— Vivat Kmicic! Vivat neiti Billewicz! Vivat nuori pari!

— Vivat kaksi nuorta paria! — huusi Zagloba. Mutta hänen äänensä hukkui yleiseen meluun.

Wodokty muuttui kuin sotaleiriksi. Kaiken päivää teurastettiin miekankantajan käskystä lampaita ja härkiä sekä kaivettiin maasta esille olut- ja simatynnyreitä. Illalla alkoivat pidot. Vanhemmat ja arvokkaimmat henkilöt istuivat sisällä huoneessa, nuoremmat palvelusväen puolella, rahvas piti hauskaa nuotioitten ääressä pihalla.