Part 8

Alkoi piiritys, mutta se edistyi varsin hitaasti. Sen aikana Kmicic harjoitteli Wolodyjowskin johdolla miekkailua ja edistyi siinä aivan hämmästyttävästi. Herra Michal tiesi, että opiskelu tapahtui Boguslawin pään menoksi, ja opetti mielellään taitonsa kaikki salaisuudet. Pian oli Kmicic päässyt niin pitkälle, että hän kykeni selviytymään jopa itse Jan Skretuskista, jonka vertaista ei ollut Sapiehan sotajoukossa. Toisinaan valtasi hänet niin suuri halu päästä Boguslawin kimppuun, että hänen oli vaikeata pysyä Lublinin edustalla, varsinkin kun kevään mukana hänen terveytensä oli parantunut entiselleen. Hänen haavansa olivat nyt täydellisesti parantuneet, hän ei sylkenyt enää verta, veri kiehui hänen suonissaan niinkuin ennen, ja silmät säkenöivät. Alussa laudalaiset katsoivat häntä karsaasti, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä mihinkään, sillä Wolodyjowski piti heitä rautakourin kurissa. Mutta myöhemmin seuratessaan hänen tekojaan he leppyivät häneen kokonaan, ja hänen pahin vihamiehensäkin, Józwa Butrym, tapasi sanoa:

— Kmicic on kuollut, Babinicz elää, ja eläköön hän!

Lublin antautui viimein, ja herra Sapieha lähti armeijansa kanssa Varsovaa kohti. Matkalla hän sai tiedon, että itse Jan Kasimir hetmanien ja uuden sotajoukon kanssa oli tulossa hänen avukseen. Niinikään tuli tietoja, että Czarniecki oli kulkemassa Suur-Puolasta pääkaupunkia kohti. Sota, jota oli käyty kaikkialla maassa, keskittyi nyt Varsovaan, niinkuin pilvet taivaalla keräytyvät yhdeksi kasaksi, joka purkaa sisältään myrskyä, ukkosta ja salamoita. Kaunis sää suosi Sapiehan retkeä. Silloin tällöin saatiin kevätsadetta, joka viilensi ilman ja esti tiet pölisemästä, mutta yleensä oli sää mitä parhain, ei liian kylmä eikä liian kuuma. Sotajoukko oli tavattoman innostunut, metsät kaikuivat sotamiesten lauluista. Rykmentti toisensa jäljessä kulki hyvässä järjestyksessä, ja koko armeija eteni kuin mahtava kymi, sillä Sapiehan johdossa oli vapaaehtoisia lukuunottamatta yli kaksitoistatuhatta miestä. Ratsumiesten kirkkaat kypärät kimaltelivat, kauniit liput heiluivat kuin isot kukkaset ritarien päitten yläpuolella.

Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäisenä kulkeva laudalainen rykmentti näki pääkaupungin tornit. Riemuhuuto kohosi soturien rinnoista:

— Varsova! Varsova!

Huuto kulki eteenpäin rivistä toiseen, ja jonkin ajan kuluttua kaikui tiellä puolen penikulman matkalla yhtä mittaa sana: "Varsova! Varsova!"

Monet Sapiehan ritareista eivät olleet koskaan olleet pääkaupungissa, ja näky teki heihin valtavan vaikutuksen. Vaistomaisesti kaikki pidättivät hevosiaan, jotkut kohottivat lakkiaan, monet tekivät ristinmerkkejä, joillekuille tulvahtivat kyynelet silmiin, ja he seisoivat äänettöminä liikutuksen vallassa. Äkkiä ilmestyi Sapieha valkoisella ratsullaan sotajoukon takaosasta ja alkoi kiitää joukkojen ohi.

— Hyvät herrat! — huusi hän kaikuvalla äänellä. — Me olemme täällä ensimmäiset, meidän osaksemme tulee onni ja kunnia! Me karkoitamme ruotsalaiset pääkaupungista!

— Karkoitamme! — kajahti kahdestatoistatuhannesta liettualaisesta rinnasta. — Karkoitamme! Karkoitamme! Karkoitamme!

Silmät alkoivat salamoida, ja tuuheitten viiksien takaa välkkyivät hampaat. Itse Sapieha hehkui innostuksesta. Hän kohotti komentosauvansa korkealle ja huusi:

— Eteenpäin!

Pragaa lähestyttäessä hän hidastutti kulkua. Pääkaupunki näkyi nyt selvästi sinistä taustaa vastaan. Tornit kuvastuivat pitkinä viivoina taivaanrantaa vastaan. Vanhan kaupungin punaiset tiilikatot välkkyivät ilta-auringon valossa, liettualaiset eivät olleet eläissään nähneet mitään kauniimpaa kuin nuo valkeat talot kapeine ikkunoineen jokeen kuvastuneina. Talot näyttivät kasvavan esille toisistaan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, ja tuosta seinien, ikkunain ja kattojen suuresta joukosta kohosi suippoja torneja taivasta kohti. Ne sotilaat, jotka olivat olleet pääkaupungissa joko vaalien takia tahi yksityisillä asioillaan, selittivät toisille eri rakennusten tarkoitusta ja nimiä. Varsinkin oli Zagloba innokas selittelemään asioita laudalaisille, ja nämä kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, ihmetellen hänen sanojaan ja itse kaupunkia.

— Katsokaa tuota tornia aivan keskellä Varsovaa! — puhui hän. — Se on arx regia! Jos eläisin yhtä monta vuotta kuin siellä olen syönyt päivällisiä kuninkaan pöydässä, niin Metusalem olisi nulikka minun rinnallani. Ei ollut kuninkaalla läheisempää uskottua kuin minä. Saatoin valita staarostakunnista minkä tahansa yhtä helposti kuin valitaan pähkinöitä ja jakelin niitä mieleni mukaan. Paljon miehiä olen auttanut ylenemään, ja kun minä astuin sisälle, niin senaattorit kumarsivat minulle syvään.

— Mahtava talo! — sanoi Roch Kowalski. — Ajatelkaahan, että nuo koirat ovat anastaneet kaiken sen itselleen!

— Ja ryöstävät hävyttömästi! — lisäsi Zagloba. — Olen kuullut, että he irroittavat seinistä ja lähettävät Ruotsiin pylväitä, jotka ovat marmoria tahi muuta kallista kiveä. Vaikea on tuntea entisiksi rakkaita nurkkia, ja syystäpä useat scriptores ovat maininneet tätä linnaa maailman kahdeksantena ihmeenä, sillä paitsi tätä on Ranskan kuninkaalla komea linna, joka kuitenkin on hökkeli tähän verraten.

— Mutta mikä on tuo toinen torni lähellä sitä oikealla?

— Se on pyhä Jan. Sinne johtaa pylväskäytävä linnasta. Siinä kirkossa minulle tapahtui ilmestys. Kun jäin sinne kerran vesperin jälkeen, kuulin holvista äänen: "Zagloba, sota syttyy Ruotsin kuninkaan kanssa, ja suuret calamitates ovat tulossa!" Kiiruhdin henki kurkussa kuninkaan luo ilmoittamaan kuulemastani, mutta arkkipiispa pani vastaan ja sanoi minulle: "Älä juttele tyhmyyksiä, olit juovuksissa!" Siinä se nyt on! Tuo toinen kirkko tuossa vierellä on Collegium Jesuitarum, kolmas torni kauempana on curia.

— Entä tuo komea talo vasemmalla linnasta?

— Se on pallatium Radziejowskianum. Sitä pidetään maailman yhdeksäntenä ihmeenä, mutta rutto sen syököön, sillä sen seinien sisäpuolella juuri alkoikin valtakunnan onnettomuus.

— Kuinka niin? — kysyivät useat äänet.

— Kun alikansleri Radziejowski joutui kiistaan vaimonsa kanssa, niin kuningas asettui rouvan puolelle. Tiedätte, mitä ihmiset siitä puhuivat, ja varmaa on, että alikanslerikin luuli vaimonsa rakastuneen kuninkaaseen ja kuninkaan häneen. Silloin hän mustasukkaisuudesta meni ruotsalaisten puolelle, ja sota alkoi. Olin tosin siihen aikaan maalla enkä nähnyt asian loppuvaiheita, vaan kuulin siitä vain toisilta, mutta sen tiedän, että kanslerin rouva heitteli siihen aikaan suloisia silmäyksiä aivan toiseen mieheen kuin kuninkaaseen.

— Keneen sitten?

Zagloba kierteli viiksiään.

— Siihen samaan, jonka ympärillä kaikki pyörivät kuin kärpäset hunajan ääressä, mutta minun ei sovi mainita hänen nimeään, sillä en ole koskaan pitänyt kerskumisesta... Sitäpaitsi on mies jo vanhentunut, vanhentunut ja kulunut kuin luuta lakaistessaan isänmaata puhtaaksi vihollisista, mutta aikoinaan ei ollut minun veroistani komeudessa ja hovitavoissa, niinkuin Roch Kowalskikin voi todis...

Zagloba katkaisi puheensa, sillä hän huomasi, että Roch ei voinut mitenkään muistaa noita aikoja. Hän viittasi kädellään ja sanoi:

— Muuten, mitäpä hän tietäisi!

Sitten hän näytti sotureille vielä Ossolinskien ja Koniecpolskien linnat, jotka olivat yhtä komeita kuin Radziejowskin palatsi, sekä kauniin villa regian, mutta sitten aurinko laski ja pimeys peitti maan.

Varsovan muureilta kuului tykin pamahdus ja torvet antoivat pitkiä merkkejä ilmoittaen vihollisen olevan tulossa.

Sapieha puolestaan ilmoitti tulonsa antamalla ampua musketeilla rohkaistakseen kaupungin asukkaita. Sitten hän vielä samana yönä alkoi viedä sotajoukkoaan Veikselin yli. Ensin menivät yli laudalaiset, sitten Kotwicz joukkoineen, sen jälkeen Kmicicin tataarilaiset ja sitten vielä kahdeksantuhatta miestä. Siten ruotsalaiset kaiken anastamansa saaliin kera saarrettiin ja heidät estettiin saamasta mitään lähetyksiä. Sapiehan tehtäväksi jäi vain odottaa toiselta puolen Czarnieckin ja toiselta puolen kuninkaan tuloa ja pitää sillä välin silmällä, että yhteys kaupungin ja muun maailman välillä pysyi katkaistuna.

Ensimmäiset tiedot saapuivat Czarnieckilta, mutta ne eivät olleet erikoisen ilahduttavia. Hän ilmoitti nimittäin miestensä ja hevostensa olevan niin väsyneitä, että hän ei tällä hetkellä voinut ollenkaan ottaa osaa piiritykseen. Warkan taistelun jälkeen hän oli ollut tulessa joka päivä ja vuoden alkukuukausina taistellut ruotsalaisten kanssa yksikolmatta suurta taistelua, pikku kahakoista puhumattakaan. Hän voi luvata enintään pidättää sitä ruotsalaista armeijaa, joka Radziwillin, kuninkaan veljen ja Douglasin johdolla aikoi Narvasta käsin tulla piiritettyjen avuksi.

Ruotsalaiset valmistautuivat puolustukseen heille ominaisella tarmolla ja nopeudella. Jo ennen Sapiehan tuloa he olivat polttaneet Pragan, ja nyt he alkoivat ampua kranaateilla kaikkia esikaupunkeja. Palatsit, kirkot ja talot syttyivät palamaan. Päivällä leijaili savu kaupungin yllä synkkinä pilvinä, yöllä nuo pilvet punoittivat ja syytivät kipinöitä taivasta kohti. Muurien ulkopuolella harhaili suurina joukkoina kaupungin asukkaita, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä eikä leipäpalaa. Naiset piirittivät Sapiehan leiriä rukoillen kyynelet silmissä apua. Lapsia kuoli nälkään laihtuneitten äitiensä syliin. Koko ympäristö muuttui kyynelten ja murheen laaksoksi.

Sapieha, jolla ei ollut jalkaväkeä eikä tykkejä, odotti odottamistaan kuninkaan tuloa ja koetti sillä välin auttaa hädässä olevia lähettämällä heitä vähemmän hävitettyihin seutuihin, joissa saattoivat tulla jotenkuten toimeen. Muuten hänelle tuotti paljon huolta edessä oleva piiritys, jonka hän ymmärsi vaikeaksi, sillä taitavat ruotsalaiset insinöörit olivat tehneet Varsovasta lujan linnoituksen. Muurien sisäpuolella oli kolmetuhatta oivallista sotilasta taitavien kenraalien johdossa, ja ruotsalaisia pidettiin mestareina kaikenlaisten linnoitusten piirittämisessä ja puolustamisessa. Surullisia ajatuksiaan Sapieha haihdutti panemalla toimeen joka päivä pitoja joissa pikarit kiersivät ahkerasti, sillä tällä kelpo kansalaisella ja oivallisella soturilla oli se vika, että hän piti iloisesta seurasta ja lasien kilinästä enemmän kuin mistään muusta, saattoipa laiminlyödä sen takia virkatehtävänsäkin.

Auringon laskuun asti hän koko päivän työskenteli ahkerasti, lähetti tiedustelijoita, kirjoitti kirjeitä, tarkasti itse vartijoita ja itse kuulusteli vankeja. Mutta heti illan tultua alkoi hänen majapaikassaan ilonpito. Ja kun hän pääsi hyvään alkuun, saattoi hän tehdä minkä mitäkin. Hän lähetti kutsumaan upseereita, niitäkin, jotka olivat vartiotehtävissä tahi määrättyjä lähtemään tiedusteluretkille, ja oli tyytymätön, jos nämä eivät tulleet kemuihin. Tästä häntä ankarasti nuhteli Zagloba, mutta iltaisin usein Zagloba itsekin kannettiin kemuista tukkihumalassa Wolodyjowskin asuntoon.

— Sapja saisi vaikka pyhimyksen lankeamaan, — selitteli hän seuraavana päivänä ystävilleen, — saati sitten minut, joka olen aina pitänyt hauskasta seurasta. Hänellä näkyy sitäpaitsi olevan erikoisena intohimona upottaa minuun erinäisiä pikareita, enkä minä voi käyttäytyä niin moukkamaisesti, että loukkaisin isäntää. Olen jo tehnyt lupauksen että ensi adventtina annan piestä itseäni, sillä vallattomuus vaatii katumusta, mutta toistaiseksi minun pitää pysytellä Sapiehan seurassa, etten joutuisi huonompaan seuraan.

Oli sellaisia upseereita, jotka ilman hetmanin silmälläpitoakin suorittivat virkatehtävänsä, mutta oli niitäkin, jotka laiminlöivät velvollisuutensa.

Vihollinen oli nopea käyttämään sitä hyväkseen.

Pari päivää ennen kuninkaan ja hetmanien saapumista Sapieha pani toimeen tavallista komeammat pidot. Kaikki huomattavimmat upseerit olivat läsnä. Hetmani selitti, että kemut oli nimenomaan kuninkaan kunniaksi toimeen pantu. Skrzetuskien, Kmicicin, Zagloban, Wolodyjowskin ja Charlampin luo tuli erityinen lähetti pyytämään, että he olisivat läsnä, koska hetmani tahtoi erityisesti osoittaa heille kunnioitusta heidän suurten ansioittensa tähden. Andrzej oli jo nousemassa hevosen selkään lähteäkseen tiedusteluretkelle, niin että lähettinä toimiva upseeri näki hänen tataarilaisensa jo menossa.

— Te ette voi osoittaa herra hetmanille semmoista epäkunnioitusta, että kiittämättömästi jättäisitte noudattamatta hänen kutsuaan! — sanoi upseeri.

Kmicic astui alas hevosen selästä ja neuvotteli toveriensa kanssa.

— Tämä sattuu hyvin sopimattomaan aikaan! — sanoi hän. — Olen kuullut, että Babicin luona on nähty jokin huomattava ratsujoukko. Hetmani itse on käskenyt minua lähtemään ja ottamaan selville, mitä joukkoa se on, ja nyt hän kutsuu minua pitoihin. Mitä minun on tehtävä?

— Herra hetmani on lähettänyt käskyn, että Akbah-Ulan saa mennä tiedusteluretkelle! — vastasi lähetti.

— Käsky on käsky, ja sotilaan on toteltava! — sanoi Zagloba. — Varokaa antamasta huonoa esimerkkiä; älkääkä vetäkö päällenne hetmanin tyytymättömyyttä!

— Ilmoittakaa, että tulen! — sanoi Kmicic lähetille Herra Sapieha otti tapansa mukaan vieraat avosylin vastaan. Koska hän jo oli tullut hieman liikutetuksi juodessaan maljoja vieraittensa kunniaksi, ryhtyi hän heti leukailemaan Zagloban kanssa.

— Päivää, herra ylijohtaja! — sanoi hän.

— Päivää, herra juomanlaskija! — vastasi Zagloba.

— Koska nimitätte minua juomanlaskijaasi, niin annan teille sellaista viiniä, joka jotakin tekee!

— Kunhan ei ole semmoista, mikä tekee hetmanista juomarin!

Muutamat vieraista hätkähtivät tuon kuullessaan mutta Zagloba oli rohkea puheissaan aina, kun näki hetmanin hyvällä päällä. Sapieha puolestaan piti hänestä niin paljon, että ei suuttunut, vaan nauroi.

Pidot olivat hauskat. Itse herra Sapieha esitti tavan takaa vieraittensa maljoja, juotiin kuninkaan, hetmanien, molempien kansojen sotajoukon, herra Czarnieckin ja koko Puolan malja. Innostus ja äänenpito kasvoi kasvamistaan ja pistettiin lauluksi. Ulkopuolelta kuului myös kovaa ääntä, vieläpä aseitten kalskettakin. Siellä palvelusväki oli joutunut keskenään tappeluun sapelit kourissa. Joitakin aatelismiehiä hyökkäsi ulos palauttamaan järjestystä, mutta melu tuli vain kovemmaksi.

Äkkiä alettiin ulkona huutaa niin kovasti, että huoneessa-olijat vaikenivat.

— Mitä se on? — kysyi eräs päälliköistä. — Palvelusväki ei voi pitää sellaista meteliä!

— Hiljaa, hyvät herrat! — sanoi hetmani levottomana ja kuunteli...

Yht'äkkiä kaikki ikkunat alkoivat täristä tykkien ja muskettien paukkeesta.

— Uloshyökkäys! — huudahti Wolodyjowski. — Vihollinen hyökkää!

— Hevosten selkään! Aseihin!

Kaikki syöksähtivät ulos. Ovessa syntyi hetkeksi tungos. Sitten upseerit juoksivat avoimelle paikalle ja kutsuivat palvelijoitaan tuomaan heidän hevosensa.

Mutta yleisessä sekamelskassa ei ollut helppo löytää omaansa. Edempää pimeästä alkoivat monet äänet huutaa:

— Vihollinen on kimpussamme! Herra Kotwicz on tulessa!

Kaikki kiiruhtivat joukkojensa luo ollen taittaa niskansa pimeässä. Koko leiri oli jo hälyytetty jalkeille. Kaikilla ei ollut hevosiaan käsillä, ja se synnytti hämminkiä. Jalka- ja ratsuväki sekaantui toisiinsa pääsemättä selvyyteen, kutka olivat omaa väkeä ja kutka vihollisia. Huudettiin ja meluttiin yön pimeydessä. Jotkut alkoivat jo huutaa, että Ruotsin kuningas nyt oli hyökkäämässä koko sotajoukkonsa kanssa.

Itse asiassa oli ruotsalainen hyökkäysjoukko tällä välin käynyt rajusti Kotwiczin miesten kimppuun. Onneksi hän itse ei pienen pahoinvoinnin takia ollut voinut mennä kemuihin ja saattoi aluksi jotenkuten torjua hyökkäyksen, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä ylivoima ja muskettituli pakotti hänet peräytymään.

Ensimmäisenä tuli hänen avukseen Oskierka rakuunoineen. Mutta hekään eivät kestäneet vihollisen hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä jättäen jälkeensä kaatuneita. Kahdesti Oskierka pysähtyi tekemään vastarintaa ja kahdesti hänen joukkonsa hajoitettiin. Viimein se hajaantui kokonaan, ja ruotsalaiset tunkivat vastustamattomana virtana hetmanin majapaikkaa kohti. Yhä uusia rykmenttejä tuli kaupungista taistelukentälle. Jalkaväen jäljessä saapui ratsuväkeä ja kuljetettiinpa kenttätykkejäkin. Todellinen taistelu näytti olevan syntymässä.

Sillä välin oli Wolodyjowski kiiruhtaessaan hetmanin luota puolivälissä matkaa kohdannut laudalaisensa, jotka, aina valppaina, olivat lähteneet laukauksia kohti. Heitä johti Roch Kowalski, joka myöskään ei ollut kemuissa, koska häntä ei oltu kutsuttu. Wolodyjowski käski kiireesti sytyttämään muutamia latoja valaisemaan taistelupaikkaa ja kiiruhti taisteluun. Matkalla häneen yhtyi Kmicic mukanaan peloittavat vapaaehtoisensa ja se osa tataarilaisia, joka ei ollut tiedustelumatkalla. He saapuivat parahiksi pelastamaan Kotwiczin ja Oskierkan tuhosta.

Ladot paloivat jo, ja nyt oli niin valoisaa kuin päivällä. Laudalaiset Kmicicin avulla hyökkäsivät ruotsalaisen jalkaväen kimppuun, ja alkoi taistelu miekoilla. Ruotsalaisten avuksi tuli ratsuväkeä, ja he puolustautuivat urhoollisesti, mutta heitä kaatui niin sankat parvet, että syntyi häiriötä riveissä. Kmicic syöksyi hurjapäisine miehineen pahimpaan temmellykseen, Wolodyjowski teki kuten aina puhdasta jälkeä, ja hänen rinnallaan kamppailivat molemmat Skrzetuskit, Roch Kowalski ja Charlamp.

Torjuttujen ruotsalaisten avuksi riensi uusia rykmenttejä, mutta Wolodyjowski ja Kmicic saivat apua Warikowiczilta, joka oli lähellä ja pian oli saanut joukkonsa järjestetyksi. Viimein sai hetmani koko sotajoukon taistelujärjestykseen ja aloitti hyökkäyksen. Syntyi, ankara taistelu koko rintamalla, joka ulottui Mokotowista Veikseliin.

Silloin Akbah-Ulan, joka oli ollut tiedusteluretkellä, ilmestyi hevonen vaahdossa hetmanin eteen..

— Effendi! — huudahti hän. — Ratsuväkijoukko on tulossa Babicista kaupunkiin kuormien kanssa ja pyrkii muurien sisäpuolelle!

Sapieha ymmärsi nyt silmänräpäyksessä, mitä tuo hyökkäys Mokotowista päin tarkoitti. Vihollinen tahtoi vetää toisaalle Blonskin tienoilla olevat joukot, jotta nuo saapuvat ratsumiehet ja elintarvekuormat pääsisivät kaupunkiin.

— Rientäkää Wolodyjowskin luo! — huusi hän Akbah-Ulanille. — Sulkekoot laudalaiset, Kmicic ja Wankowski niiltä tien! Lähetän heille heti apua!

Akbah-Ulan kannusti hevostaan, ja hänen jälkeensä lähti toinen ja kolmas sananviejä. Kaikki tulivat Wolodyjowskin luo ja toistivat käskyn.

Wolodyjowski kääntyi heti ympäri, Kmicic tataarilaisineen saavutti hänet, ja Warikowicz seurasi jäljessä.

Mutta he tulivat liian myöhään. Lähes kaksisataa kuormaa oli jo päässyt portille, ja niitä seuraava oivallinen ratsuväkiosasto oli melkein kokonaan linnoituksen tykkien suojassa. Vain takajoukko, noin sata miestä, ei vielä ollut päässyt tykkien turviin. Mutta sekin ratsasti täyttä laukkaa.

Kun Kmicic näki ne palavien latojen valossa, päästi hän niin läpitunkevan ja kamalan huudon, että hevoset hätkähtivät. Hän oli tuntenut ne Boguslawin ratsumiehiksi, samoiksi, jotka Janowon luona olivat ratsastaneet hänen ja hänen tataarilaistensa yli.

Unohtaen kaiken hän syöksyi kuin mieletön suin päin niiden kimppuun jättäen omat miehensä jälkeensä. Onneksi kuitenkin etumaisina ratsastavat Kiemliczit, Kosma ja Damian, ennättivät hänen mukaansa. Samassa Wolodyjowski muutti äkkiä suuntaa ja erotti sillä liikkeellään takajoukon muusta joukosta.

Tykit muureilla alkoivat jyristä, mutta pääjoukko jätti toverinsa pulaan ja kiiruhti kuormien jäljessä linnoitukseen. Laudalaiset ja Kmicicin miehet saarsivat jälkijoukon ja alkoi armoton teurastus.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nähdessään, että ei ollut mitään pelastumisen toivoa, Boguslawin miehet nopeasti hyppäsivät alas hevosten selästä ja heittivät pois aseensa huutaen korkealla äänellä antautuvansa.

Vapaaehtoiset ja tataarilaiset eivät välittäneet näistä huudoista, vaan jatkoivat lyömistään, mutta silloin kuului Wolodyjowskin läpitunkeva ja ankara ääni:

— Ottakaa ne elävinä! Ottakaa vangiksi!

— Ottakaa ne vangiksi! — huusi Kmicic.

Sapelit lakkasivat toimimasta. Tataarilaiset saivat käskyn sitoa vangit, ja se työ vei heiltä vain silmänräpäyksen. Sitten vetäydyttiin kiireesti tykkien kantaman ulkopuolelle.

Everstit lähtivät kulkemaan latoja kohti. Laudalaiset kulkivat edellä, Wankowiczin miehet takajoukkona ja Kmicic keskellä vankien kanssa, joita tataarilaiset taluttivat nuorasta, kun taas toiset heistä kuljettivat saaliiksi saatuja hevosia. Kun lähestyttiin latoja, katsoi Kmicic tarkasti vankien kasvoja nähdäkseen, oliko ruhtinas niiden joukossa. Tosin yksi ratsumiehistä oli vannonut, kun häntä uhattiin sapelilla, että Boguslaw itse ei ollut heidän joukossaan, mutta Andrzej oli epäluuloinen.

Äkkiä huudahti yksi tataarilaisten taluttamista vangeista hänelle:

— Herra Kmicic! Herra eversti! Pelastakaa tuttu mies! Antakaa minun päästä kunniasanaa vastaan irti tästä nuorasta!

— Hassling! — huudahti Kmicic.

Hassling oli skotlantilainen ja oli aikoinaan palvellut Vilnon vojevodaa. Kmicic oli oppinut tuntemaan hänet Kiejdanyssa ja piti hänestä.

— Päästä vanki! — huusi hän tataarilaiselle. — Ja astu itse alas hevosen selästä!

Tataarilainen hyppäsi nopeasti satulastaan, sillä hän tiesi, että oli vaarallista kuhnailla, kun Kmicic jotakin käski.

Hassling kiipesi huohottaen tataarilaisen korkeaan satulaan.

Äkkiä Kmicic tarttui hänen ranteeseensa, puristi sitä niinkuin olisi tahtonut murskata sen ja kysyi tuskin hengittäen:

— Mistä tulette? Sanokaa heti, mistä tulette! Jumalan tähden, pian!

— Taurogista! — vastasi upseeri.

Kmicic puristi hänen kättään vielä kovemmin.

— Entä... onko neiti Billewicz... siellä?

— On!

Andrzejn puhe kulki yhä vaivalloisemmin, sillä hän kiristi yhä enemmän hampaitansa.

— Ja... mitä on ruhtinas hänelle tehnyt?

— Ei ole saanut mitään aikaan.

Seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua Kmicic otti päästään ilveksennahkaisen lakkinsa, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi:

— Olen haavoittunut kahakassa ja verenvuodosta heikontunut...

KAHDESTOISTA LUKU.

Ruotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan. Boguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta taistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin rykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita, mutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se jalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat hyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat tuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat kärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta "kompastuksesta", joka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit lohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut sangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin suuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös tavallista tarkempiin varokeinoihin.

Hetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen johdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän tahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen Taurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon tienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja syöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.

Illalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen mitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja oppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien tieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui vähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.

Palattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin sairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä kohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun jälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä kysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi kuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä yksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran, että tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion Janowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai kuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen lähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat hartaasti kutsuneet.

— Ja missä hän on nyt? — kysyi Kmicic.

— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä valehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa leirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen päällikkö, — vastasi Zagloba.

— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin Jumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen luokseen.

— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan Varsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän tielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä eikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun. He taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet huomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole Czarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän ryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat paremmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas eikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin rohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.

— Missä kuningas sitten on?

— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit ahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli uskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin saadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana olisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois satimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.

Keskustelun katkaisi tässä Wolodyjowskin tulo.

— Kuinka Hassling voi? — kysyi hän jo kynnyksellä.

— Hän on sairas ja hourailee, — vastasi Kmicic.

— Mitä te, herra Michal, Hasslingista tahdotte? — kysyi Zagloba.

— Ettekö te sitä tiedä?

— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka ruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri, olkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.

— Piru teidät periköön! — huusi pikku ritari.

— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa, kuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille eikä minulle!

— Niin teenkin, jumal'auta!

— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija vannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä te hänestä suoriudu ilman minun keinojani.

Molemmat nuoret miehet hypähtivät pystyyn.

— Onko teillä jokin keino?

— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin tupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin keinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään, saatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle pikari simaa, sillä täällä on kuuma!

— Annan vaikka tynnyrin, kunhan jotakin keksitte!

— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa kuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!

— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä eivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi Kmicic.

— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja tavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä piiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme sikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme eikä hetmaneja.

— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota, joka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas lähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun armeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.

— Onko heillä paljon sotajoukkoa mukanaan?

— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on myös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei voi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja omavaltaisia.

— Herra Andrzej on pantava heidän johtajakseen! — sanoi Zagloba.

— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä piirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.

— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa vahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.

— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. — Maltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä, mutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on sinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi, mutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut höyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!

— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle silloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä hänelle sotilaallisesti kunniaa.

— Hän hyväksyy antautumisehdot? Vai niin! — huudahti Zagloba. — Hyvä!

Hän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka juuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.

— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän vapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon temppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen pyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten ruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on! Kuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat hänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana ja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen mellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut! Älkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan, sanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!

— Eno panee toimeen mellakan! — sanoi Roch Kowalski uhkaavasti.

Samassa pisti Akbah-Ulan rosvonnaamansa ovesta sisälle.

— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyy Veikselin toisella puolen.

Kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos.

Kuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat tataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten tulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja ennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija kulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti kuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi vankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui, sikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista armeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen tyhjä ala.