Part 10

— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän nukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan, huokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti hän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä jo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin koko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin pitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös Janusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa. Hän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli tehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun tämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa vallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti raivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi vielä samana iltana neiti Billewicziä.

— Kosi?! — huudahtivat Zagloba, Kmicic ja Wolodyjowski hämmästyneinä.

— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka hämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta kun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri kunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi. Tosin Paterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.

— Kertokaa eteenpäin! — huusi Kmicic kärsimättömyydestä vapisevalla äänellä.

— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella, mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli jännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain Sakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty Sakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli kehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että tämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön, ja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että Billewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne, jotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas väittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta hän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on laita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa neitseellisen viattomuuden kukkasen.

— Varmasti se oli sitä! Ei mitään muuta! — sanoi Zagloba.

— Niin minäkin luulen! — sanoi Hassling.

— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme mielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on tehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.

— Jumala häntä siunatkoon! — huudahti Kmicic.

— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. — Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta, oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä. Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.

— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.

— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.

Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.

— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa, mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!

— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.

Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta, hän sitten kohta taas jatkoi:

— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon, että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä, oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien...

— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.

— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin Taurogiin.

Wolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti viiksiään. Viimein hän sanoi:

— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten joudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!

— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään pahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te huonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on sukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että se ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa sai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja lemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin taikakonsteilla, joita en pysty selittämään.

— Se on hän! Juuri semmoinen hän on! — mutisi Wolodyjowski.

— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä kaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että häntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään häneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on erilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset taas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi...

— Hyvä herra! — sanoi Wolodyjowski uhkaavasti.

— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi Zagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen läheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on kiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen ainakin sata kertaa.

— Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling. — Tarkoitukseni oli vain saada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat, jotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä Hassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein kaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin ruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli loppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin? Kuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa tuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa ennemmin tai myöhemmin jotakin.

— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taas Wolodyjowski.

— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling, — ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti Taurogissa...

— Kuinka? — keskeytti pieni ritari.

— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle, niin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla kaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.

— Onko Sakowicz niin rakastunut? — kysyi Wolodyjowski.

— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo saavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.

— Ja hänen nimensä on Sakowicz.

— Te näytte tahtovan painaa tuon nimen mieleenne?

— Niin... miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä, mutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat pitkin Zagloban pintaa.

— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti Borzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä ystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta mikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä ärsyttääkseen... mene tiedä... minulle vain kertoi salaisesti eräs kansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi suunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan piakkoin...

Tässä Hassling alkoi huohottaa, sillä hänen voimansa olivat aivan lopussa.

— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän kiireesti.

Wolodyjowski ja Kmicic kysyivät hämmästyneinä:

— Minne he aikovat paeta?

— Erämaihin ja niiden kautta Bielowiezyyn... Ah, en jaksa puhua.

Keskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti, joka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun paperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:

— Käsky asettua paikoilleen huomista rynnäkköä varten!

— Kuuletteko, kuinka tykit jyrisevät? — huudahti Zagloba.

— Haa, huomenna! Huomenna!

— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono väkirynnäkköpäivä... Piru vieköön moisen helteen... Jumalan äiti! Moni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka antautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme... Vaan kylläpä tykit nyt pitävät ääntä!... Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin... toista on avoin taistelutanner...

Taas ilmestyi uusi upseeri ovelle.

— Onko täällä herra Zagloba? — kysyi hän.

— Olen!

— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!

— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät, että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan syöksyn suin päin taisteluun... Minkäpä luonnolleen taitaa!... Hyvä on hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen! Haa, huomenna! Huomenna!... Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo järjestelee kirjojaan... Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten... Uhhuh, huomenna!

NELJÄSTOISTA LUKU.

Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.

Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen. Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena, olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo, jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.

Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.

Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen, kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan. Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon, mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.

Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun, masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.

Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen, taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen viimeiseen mieheen.

Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen, ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan murhaavalla tulella.

Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen: "Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka liikahteli ja pyöri omassa veressään.

Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta. Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin ratkaisi taistelun tuloksen.

Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli täyttänyt epätoivo ja raivo.

Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin. Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä. Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.

Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!

Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse sytytyslangan ja komensi:

— Syrjään! Seinien viereen!

Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan. Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.

Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui paljastaen ammottavan aukon.

Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli valloitettu.

Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen, käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa. Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita, että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja, mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen, mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla kasvoillaan tätä kuolemaa.

Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa. Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat puistoon ja palatsiin etsimään saalista.

Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.

Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.

— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.

Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.

Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan. Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä, kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa, kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä. Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:

— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!

Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan. Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa apinain syleilystä.

— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.

— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain arvoisia!

— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä seisova upseeri.

— Simiarum destructor! — huusi toinen.

— Victor! — lisäsi kolmas.

— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!

Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin. Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. — Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.

Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.

— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa kohti suunnattujen tykkien suut.

— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.

— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä! Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään apinain kuninkaaksi!

— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.

— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!

— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.

— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.

Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien ääressä.

— Laukaiskaa!

Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa, ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme! Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:

— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!

Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa: "Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa, ruotsalaisille ikuista lepoa.

Kazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse Piotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi palatsin edustalle.

— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että se kuuluu yli pauhun ja melun.

— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä vojevodan eteen. — Minä!

— Nimenne?

— Zagloba!

— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa verisen sapelinsa kärjellä porttia.

— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit muureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!

Vimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin — ihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.

Samassa huutaa kuuluva ääni ylhäältä kellotapulista:

— Herra Czarniecki on jo kaupungissa! Näen meidän lippumme!

Ruotsalaisten tuli heikkenee yhä.

— Seis! — komentaa vojevoda.

Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.

Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.

Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä laukkaa kuninkaan luo.

Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset. Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.

Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset, olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen lähtöä.

Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi kaupungista mitään saalista.

Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille. Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.

Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:

— Wittenberg saapuu! Wittenberg!