Part 12

Sattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla Lewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän tulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet voiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.

Silloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen suuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi mielellään hänen lähteä ja sanoi:

— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte olla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.

Oleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa eikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle kertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja vastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen selvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli huomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.

Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.

Neiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.

— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat, että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?

Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan. Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:

— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!

— Minä?... — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.

— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki... teidän tähtenne.

Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!

— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?

Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös surullinen kuin huokaus:

— Ah, neiti! Neiti!...

Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun kuningattaren käskyä.

— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten vältettävä paulat?

Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.

— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.

— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä huomannut?

Oleńka peitti kasvot käsiinsä.

— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on vain hyvyyttä hänen puoleltaan.

— Hyvyyttä!... toisti upseeri kuin kaiku.

— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.

Ketling päästi huokauksen.

— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.

— Puhukaa!

— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson. Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki, mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät, niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna. Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan, olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella. Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!... Mutta ensiksi surmaisin Sakowiczin... Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.

Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.

Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa katseessaan.

— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!

— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen valitsemansa tie ei vie perille...

Ja hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.

Neiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä hän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta holhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi virtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei hän tahtonut siitä puhua.

— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan puolella?

— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, — että ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa saadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.

Hän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat vaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat haltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.

Oleńka ei vastannut mitään.

Ketling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta, mutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei tahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.

— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.

Upseeri alkoi lähestyä ovea.

Äkkiä Oleńka hiukan punastui, epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

— Sana vielä, herra ritari!

— Jokainen sananne on minulle suosionosoitus...

— Tunsittehan herra... Andrzej Kmicicin?...

— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä, kun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.

— Onko totta... puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic oli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?

— En tiedä... Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään Pilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään ja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja lähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin. Kohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille, että hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin voimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei koskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: "Vain itse paholainen pystyy semmoiseen..." Muuta mitään en tiedä... Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas kertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin: kai se niin oli...

Neiti Billewicz puristi yhteen huulensa.

— Kiitos! — sanoi hän.

Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.

Pakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua mistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon petollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja kaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu, linnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja sotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn keskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan? Täti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta kykenevätkö he häntä suojelemaan?... Kenties mukaan lähtisi myös Ketling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä, jotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja kuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa liian kalliin hinnan?

Mikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen, melkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata hänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen itseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi tuho ja häpeä?

Sielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli hartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina vaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: "Jumala lapsukaisena pelastui Herodeksen vihan alta."

Hänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain edessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat kotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin salamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa varma turvapaikka.

Oleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri niin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu saalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen, eksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi vihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit ja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin vojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.

Muistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan olla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä että Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli neuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.

Oikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä Radziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken oli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.

Siis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!... Kunhan miekankantaja vain tulee takaisin, niin ei viivytellä.

Hänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi — luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa kaikki ihmiset, kaikki murheet...

TOINEN LUKU.

Miekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli Boguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti, eikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää ollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi viime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin joukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja vettä.

Heti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja kertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.

Vanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakasti Oleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuin puristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: "Iske, jos olet kunnon mies!" Viimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:

— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja moni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä, mutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: "Menköön vain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi emme voisi olla Radziwilleillekin?" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala minua rangaissut... Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai sillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!... Mutta maltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!

— Nyt on ajateltava pelastumista! — sanoi Oleńka.

Ja hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin verran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:

— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin muutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia. Turvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja vääräuskoisen linnassa!

— Hyvä! — vastasi neiti.

— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. — Miehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on pieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit yhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä siitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!... Sinä olet Radziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta ei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!

Sitten hän kääntyi neidin puoleen:

— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri niin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko aatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei välähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko Puola on puolellamme!

Ja niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä rauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai hänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia erittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.

Laadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin luotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti kokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin talonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä Billewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä olevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava siellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja ja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan kanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan olivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen päivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään ja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon keskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin, että ruhtinas Boguslaw oli poissa.

Miekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana päivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä miekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista rahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka olisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta mutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana, jota hän olikin.

— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan, niin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.

— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi miekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken peittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme Preussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.

— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää sapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten antaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan tarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.

— Kaikki omaisuuteni on ruhtinaan käytettävissä, — sanoi miekankantaja.

Siihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat lähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan kanssa seuraavana päivänä.

Mutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä preussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla loistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.

Vielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa vaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja ratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä, ja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.

— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, — sanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan vielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava, tahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta vastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut vaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole itselläänkään.

— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi kreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista rikkauksista.

— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä minulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän kuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta maassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat kapinoitsijain käsiin.

— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.

— Mieluummin ottaisin käteistä rahaa!

— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz, että hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan ja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa teidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.

— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä on?

— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties on saman verran.

— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta, mutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan aikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.

— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän aikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.

— Pyytäkää, että hän ei lähtisi ennenkuin on tavannut minut!

— Palvelijat on jo lähetetty, kunhan vain palaisivat onnellisesti.

— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä aikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin, jos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen isänmaanystävän rahoilla!

Näin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli vielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli joka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä keinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen harvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan kaksikin.

Varhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan lähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata. Matka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson kertoi, mistä oli kysymys.

Tuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka olivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja luonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.

Neidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri, kun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja hämillään ja koetti turhaan tyyntyä.

Ruhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen kuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin tavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä varmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo kylmyys johtui siitä.

Hän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten tervehdysten jälkeen:

— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus minua on kohdannut?

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan kuolemasta? — vastasi miekankantaja.

— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus. Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle isänmaata rakastavalle kansalaiselle.

Miekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.

Mutta ruhtinas jatkoi:

— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää, olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta, että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen, hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan, ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa serkkuni murhaajaa vastaan.

Tähän sanoi miekankantaja:

— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me, se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset tarkoitusperät.

Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää Oleńkalle.

Ruhtinas huomasi tämän.

— Minua ei uskota! — ajatteli hän.

Se koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan vihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että kukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä katsovat sopivaksi valehdella.

— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa minulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä käteinen raha on minulle nyt tarpeen.

Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen.

— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.

Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.

Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti erinomaisen älykkäänä.

— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.

Yskäistyään hän lausui sitten ääneen:

— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja, mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan molemmat ja tuomme kaikki rahat.

Boguslaw katsoi häneen terävästi.

— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.

— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neiti Billewicz.

— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.

— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!

— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.

— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.

Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.

— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.

— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.

— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!

Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:

— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman vartiostoa tahi minä en anna rahoja!

Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein mahtavimmankin vihamiehen silmille.

Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?

Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta, vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen vaaraan.

Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana piileksi tiikeri.

Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa sokaisemana edelleen:

— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät tunnetaan!... Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä tapoja... senkin nulikka!

Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:

— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän säätyoikeutenne!

— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.

— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.

Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän väliinsä.

— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.

Ruhtinas pysähtyi.

Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta, ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.

Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja sanoi:

— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!... Sydämeni on niin täynnä murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään, ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa huudahtaen:

— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!

Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat. Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa tyydytetyksi tahi kuolla.

Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän sanoi:

— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani, suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?... Ei koskaan ennen minulle ole sattunut tällaista!...

— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!... Hahhahhah!

— Hölmö!

— Hyvä on!

— En tarvitse sukkeluuksianne!

— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa... miekankantajan nyrkin. Hyi hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?

— Hölmö!

— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa korkean arvon peloittaa itseään!

— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä huonomminkin!

Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:

— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea perusoikeuksia?