Part 3

Viimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi taivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä. Jaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja saattoi tulla heille avuksi.

He olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti purettu.

Czarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten näyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman ukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa aivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.

Viimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat ruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi katsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti ratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.

— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet huutaa.

— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!

Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg, Forgell, Müller ja muita kenraaleja.

Kuningas kalpeni.

— Kannenberg! — sanoi hän.

— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne surmataan joka mies!

Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi voinut päästä uimalla yli.

Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki, ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä. Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.

Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse häntä vastaan.

Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen. Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes kunniansa kuninkaan silmissä.

Kuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä vastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa rintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen miekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai torjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi hevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.

Molemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt hitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän muistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain nokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja melkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan rintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan. Tätä hän oli päättänyt nyt käyttää.

Varmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän oli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi käyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle, mutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi sotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka aavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.

Kannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan taakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi voimakkaan lyönnin miekallaan.

Mutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa, miekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä leikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle olkapäähän.

Maailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti satulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen käsivarteensa.

Huuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba kiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:

— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo kostamaan puolestanne!

— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan suitsista, sillä hän on kelpo mies!

— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä tuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen...

Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan, vaan huudahti:

— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!

— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä he ovat liian kaukana!

Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.

Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.

Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä. Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:

— Czarniecki! Czarniecki!

Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.

Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten näkyvistä.

VIIDES LUKU.

Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat. Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan ankarasta kiellosta huolimatta.

He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen, mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja. Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin. Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka, ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani tataarilaisjoukkoineen.

Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi. Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti neuvottelukokouksen koolle.

Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja vihollisen voimat lisääntyivät yhä.

Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.

— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä Veikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin pelastumme perikadosta.

Douglas tarttui päähänsä.

— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu, ja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!

— Voitteko te antaa jonkin neuvon? — kysyi Wittenberg.

— En! — vastasi Douglas.

Kuningas, joka tähän saakka ei ollut puhunut mitään, nousi osoittaen sillä kokouksen päättyneen ja sanoi:

— Annan palaamiskäskyn!

Ei sanaakaan tämän lisäksi hän puhunut koko päivänä.

Rummut alkoivat päristä ja torvet kajahdella ruotsalaisten leirissä. Uutinen, että lähdetään paluumatkalle, kulki silmänräpäyksessä leirin päästä päähän. Tämä sanoma otettiin vastaan ilohuudoin. Olivathan linnoitukset vielä ruotsalaisten käsissä, ja niissä odotti levähdys, muona ja turvallisuus.

Päälliköt ja sotamiehet ryhtyivät niin innokkaasti lähtövalmistuksiin, että tuo innostus, kuten Douglas sanoi, oli meikein häpeällistä.

Douglas itse sai kuninkaalta määräyksen mennä etujoukkojen kanssa järjestämään ylimenoja ja tutkimaan tienoita. Kohta hänen jälkeensä lähti koko armeija liikkeelle taistelujärjestyksessä. — Etunenässä kulki tykistö, takana kuormasto, vierellä jalkaväki, Sotatarvikkeet ja teltat kuljetettiin aluksilla jokea pitkin.

Nämä varokeinot eivät olleet turhia, sillä tuskin oli lähdetty liikkeelle, kun ruotsalaisten takajoukot huomasivat jäljessä seuraavan puolalaisia ratsumiehiä, eivätkä nämä senjälkeen koskaan kadonneet näkyvistä. Czarniecki oli koonnut kaikki joukkonsa ja kaikki lähiseuduilla liikkuvat partiojoukot, pyysi kuninkaalta lisäjoukkoja ja seurasi ruotsalaisten kintereillä. Jo ensimmäisessä yöpymispaikassa oli pakko hälyyttää sotajoukko valveille. Puolalaiset joukot tulivat niin lähelle leiriä, että oli pakko lähettää muutamia tuhansia jalkamiehiä tykkien kera heitä vastaan. Jonkin aikaa kuningaskin luuli Czarnieckin todella aikovan hyökätä, mutta tämä tapansa mukaan lähetti vain erillisiä joukkoja. Hurjasti huutaen ne hyökkäsivät, mutta vetäytyivät kohta taas takaisin. Koko yön kesti tätä menoa, eikä ruotsalaisten yölevosta tullut mitään.

Ja koko matka, kaikki seuraavat yöt ja päivät muodostuivat samanlaisiksi.

Czarnieckille sen sijaan kuningas lähetti lisää kaksi rykmenttiä ratsuväkeä ynnä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hetmanit pian tuovat joukkonsa avuksi ja että kuningas itse lähtee kohta sen jälkeen mukanaan jalkaväki ja tataarilaisjoukot. Häntä pidättivät enää vain neuvottelut kaanin, ruhtinas Rakoczin ja keisarin kanssa. Czarniecki oli tästä sanomasta riemuissaan, ja kun ruotsalaiset seuraavana aamuna lähtivät jatkamaan matkaansa Veikselin ja Sanin yhtymäpaikkaa kohti, hän sanoi eversti Polanowskille:

— Verkko on asetettu, kalat tarttuvat siihen!

— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti kaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä halunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät, mutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: "Senkin mokomat, silloin olisi pitänyt tanssia, kun minä pyysin!"

Siihen sanoi Czarniecki:

— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa kanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!

— Hän voi ilmestyä tänne millä hetkellä tahansa! — sanoi Wolodyjowski.

— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä vakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän meihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!

— Kuinka niin? — kysyi Czarniecki katsahtaen nopeasti Zaglobaan.

— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin ja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä nuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän harjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten johdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat poropeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me löimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen hän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin. Hän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on oppinut minulta.

— Oletteko semmoinen mestari? — kysyi Polanowski.

— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on todella iloa.

Czarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat olivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin kunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen päänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa valtiolle.

Czarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi kierrellä viiksiään.

— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa jotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän iskee kyntensä johonkin!

Mutta nyt sanoi Czarniecki:

— Jonkun teistä, hyvät herrat, olisi vietävä kirje minulta Lubomirskille.

— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi Jan Skrzetuski.

— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä parempi.

Zagloba kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja kuiskasi:

— Nyt hän jo puhuu nenäänsä. Se osoittaa suurta kiihtymystä.

Asia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen kuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen tahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.

Nyt hän kääntyi Zagloban puoleen:

— Kenties tekin lähdette herra Skrzetuskin mukaan?

— Mielelläni! — vastasi Zagloba. — Jos minä en saa mitään aikaan, niin silloin ei saa kukaan muukaan. On soveliaampaakin, että niin ylhäissyntyisen herran luo saapuu kaksi miestä.

Czarniecki puri huuliaan, nyki viiksiään ja sanoi aivan kuin itsekseen:

— Ylhäissyntyinen... ylhäissyntyinen...

— Sitä etua ei kukaan voi herra Lubomirskilta riistää! — sanoi Zagloba.

Mutta Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:

— Vain valtio on korkea ja suuri! Sen veroisia syntyperänsä nojalla ei ole olemassa, vaan ihmiset ovat kaikki pieniä, ja nielköön maa sen, joka tämän unhottaa!

Nämä sanat lausuttiin äänensävyllä, joka sai kaikki vaikenemaan. Czarniecki oli murheellinen ajatellessaan, että marsalkan kunnianhimo voi haitata häntä työssä isänmaan pelastamiseksi. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja sanoi:

— Minun on siis kirjoitettava kirje. Pyydän teitä seuraamaan minua, hyvät herrat!

Jan Skrzetuski ja Zagloba lähtivät hänen mukanaan, ja puoli tuntia myöhemmin he jo nousivat hevosen selkään lähteäkseen Radymnoon, koska kerrottiin marsalkan olevan sotajoukkoineen siellä.

— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin kirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra marsalkan kanssa!

— Tunsitteko todellakin hänet ja opetitte hänelle miekkailua?

— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä henki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan vaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole ollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra marsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä, mitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään, ja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje herra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse annan sen.

— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan minut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä tapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen minulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!

— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi hevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt, että mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani? Ajattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa? Eivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban neuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä? Sanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän pahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin kiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos minun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa silloin, mutta en sitä ennen.

— Jos vain se annetaan perille, niin sama minusta on, milloin se tapahtuu.

— Enempää ei tarvitakaan! Lisää nyt vauhtia, sillä matka on pitkä!

He kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta heidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät olleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka itse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.

Kun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä huomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin, käski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän nimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.

Kaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin Skrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä kohteliaasti marsalkka heti kysyi:

— Näenkö edessäni sen kuuluisan ritarin, joka toi kuninkaalle kirjeen piiritetystä Zbarazista?

— Minä sen toin, — vastasi Skrzetuski.

— Suokoon Jumala vain enemmän semmoisia upseereita!

— Ja minä olen Zagloba! — sanoi vanha ritari työntyen lähemmäksi.

Hän loi katseen koko seurueeseen. Marsalkka, joka tahtoi voittaa kaikkien suosion, huudahti heti:

— Kukapa ei olisi kuullut miehestä, joka surmasi barbaarien johtajan Burlajn ja nostatti koko Radziwillin sotajoukon kapinaan!

— Minä johdin myös sotajoukon herra Sapiehalle, ja totta puhuen sotajoukko olikin valinnut päällikökseen minut eikä häntä! — lisäsi Zagloba.

— Ja te, vaikka olitte niin korkeassa asemassa, luovuitte siitä ja ryhdyitte palvelemaan herra Czarnieckin komennossa?

Zagloba iski silmää Skrzetuskille ja vastasi:

— Jalosukuinen herra marsalkka! Teidän ylevä esimerkkinne on opettanut minulle ja koko maalle, kuinka yksityinen kunnia ja etu on uhrattava yhteishyvän takia.

Lubomirski punastui tyytyväisyydestä, ja Zagloba jatkoi:

— Herra Czarniecki on lähettänyt meidät vartavasten esittämään teidän ylhäisyydellenne hänen ja koko sotajoukon kunnioituksen sekä samalla ilmoittamaan huomattavasta voitosta, jonka Jumala on suonut meidän saada Kannenbergista.

— Olemme jo kuulleet siitä, — vastasi marsalkka jokseenkin kuivasti, sillä kateus alkoi jo nousta hänen mieleensä, — mutta mielellämme kuulemme vielä silminnäkijän kertomuksen siitä.

Zagloba alkoi heti kertoa, mutta esitti asiat osittain toisin kuin ne olivat olleet, sillä Kannenbergin joukko oli hänen mielikuvituksessaan jo kasvanut kahdentuhannen miehen suuruiseksi, ja sen mukaisesti hän kuvasi ruotsalaisten tappionkin.

Kaikki kuuntelivat tarkasti. Marsalkkakin kuunteli, mutta hän synkistyi yhä enemmän, tuli jäykän näköiseksi ja sanoi viimein:

— En kiellä, että herra Czarniecki on etevä sotapäällikkö, mutta hän ei kuitenkaan yksin voine syödä kaikkia ruotsalaisia, ja meille muillekin jäänee jokin suupala.

Tähän vastasi Zagloba:

— Teidän ylhäisyytenne! Ei tätä voittoa saanut herra Czarniecki!

— Kuka sen sitten sai?

— Herra Lubomirski!

Syntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi suunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen kuin olisi tahtonut kysyä tältä:

— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut hämilleen, vaan jatkoi:

— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä: "Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan Lubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että hän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että näkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa itsensä kuin lampaat!"

Jos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan kasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt olivat.

— Kuinka? — huudahti hän. — Sanoiko Czarniecki itse noin?

— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä toistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.

— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa toistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!

Zagloba katsoi marsalkkaan siristäen toista silmäänsä ja mutisi partaansa:

— Nyt olet niellyt koukun, ja kohta vedän sinut ylös.

— Mitä te sanoitte? — kysyi marsalkka.

— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin, että se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen kuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme ruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: "Lubomirski! Lubomirski!" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: "Hei!" ja "Hakkaa!" Tässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei koskaan elämässään ole valehdellut!

Marsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan myöten ja mutisi jotakin.

Mutta samaan aikaan marsalkan upseerit alkoivat kehua ääneen lähettiläitä.

— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä ritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on suloinen kuin hunaja!

— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan suosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti marsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.

Nyt Zagloba vuorostaan innostui:

— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa ei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet, Aristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen elämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on viiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan nähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti, oma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa vuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin: tämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta kuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni? Herra Czarniecki! "Ei!" — sanoi hän. — "Se ei vielä ole joutunut turmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi) ajattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain sitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille. Nuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään antaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja voittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että hän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten muille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on uhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa hänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan, koska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme valmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon meidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!"

Tässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan hiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen edessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan, hengitti syvään ja lausui viimein:

— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien kohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme perustus... Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala on todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin, joihin kansalaisen ei tule katsella... Mitä taas tulee sotaväen päällikkyyteen... niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan. Tahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä syntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään valtaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on unohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono sotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti Czarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan meille voiton vihollisesta!

— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan käteen ja painaen siihen huulensa.

Mutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski tälle silmää.

Kuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi yhä voimakkaammaksi.

— Viiniä! — huudahti marsalkka.

Ja kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten herra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi lähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja voitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle ja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.

Viimein he olivat kahdenkesken. Zagloba ratsasti Skrzetuskin eteen ja kysyi:

— No, Jan?

— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja kuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen kertoisi!

Mutta Zagloba sanoi:

— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi pyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi sillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia teitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan yksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista), niin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: "Aikooko hän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?..." Minä tunnen nuo tuommoiset!... Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun hän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut toimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon... No, mitä sanot, Jan? Osaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?

— Voin vain sanoa sen, että suuni on yhä vielä auki ihmettelystä!

— Tunnen minä heidät! Vilahduta heille vain silmiin kruunua ja kärpännahkaviitan reunaa, niin voit silittää heidän kasvojaan kuin koiran pentua, ja he vielä itse köyristävät selkänsä ja painautuvat sinua vasten. Ei yksikään kissa niin saattaisi lipoa kieltään nähdessään edessään eläviä varpusia. Rehellisimmänkin miehen silmät pullistuvat pelkästä halusta, ja jos sattuu lurjus, semmoinen kuin oli Vilnon vojevoda, niin hän on valmis pettämään isänmaan. Niin suuri on ihmisten turhamielisyys! Herra Jumala, jos olisit antanut minulle yhtä monta tuhatta dukaattia kuin olet luonut tuon kruunun tavoittelijoita, niin minäkin asettuisin ehdokkaaksi. Zagloba ei ole sen huonompi kuin Lubomirski, hänellä on vain vähemmän rahaa... Niin, niin, Jan! Luuletko, että todellakin suutelin hänen kättään? Omaa peukaloani suutelin ja häntä töykkäsin vain nenälläni. Sulatin hänet niinkuin voi sulatetaan pannussa ja taivutin Czarnieckin puoleen... Niin! Suokoon Jumala kuninkaallemme pitkän iän, mutta jos tulee vaali, niin äänestän mieluummin itseäni kuin Lubomirskia... Roch Kowalski antaisi minulle toisen äänen ja herra Michal pistäisi kuoliaaksi vastustuspuolueen jäsenet... Jumal’auta! Sinusta, Jan, tekisin heti kruunun suurhetmanin ja herra Michalista Sapiehan sijaan Liettuan suurhetmanin... Rzedzianista tulisi rahavarain kaitsija... Hänpä vasta kiristäisi juutalaisilta! Mutta vähätpä siitä, pääasia on, että olen saanut Lubomirskin tarttumaan koukkuun ja annan siiman Czarnieckin käteen. Ruotsalaiset peitotaan pehmoisiksi, ja kenen ansio se on? Jostakin toisesta kertoisivat aikakirjat, mutta se onni ei tule minun osakseni... Kunhan ei päällepäätteeksi vielä Czarniecki moittisi vanhaa miestä siitä, että kirjettä ei viety perille... Semmoista on ihmisten kiitollisuus... Haa, olen minä sen jo ennenkin saanut kokea... Toiset istuvat staarostoina ja kasvattavat itselleen ihramahaa, mutta sinä, vanha mies, saat vain keikkua hevoskonin selässä!

‒ Zagloba viittasi kädellään ja jatkoi: