Part 16

— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan ilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en eläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut Lubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!

— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!

Mutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.

— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun. Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!

— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?

— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia nyyhkyttäen.

Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan. Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi, niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:

— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä Billewiczejä!

Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja surmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.

Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät kapinoitsijat taas edempänä.

Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.

— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti... Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte, niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin meren taakse ilman minuakin.

Tämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.

— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja minä, sitten pakenimme?

— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.

— Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!

— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!

Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä, sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.

Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi, mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:

— Varsova on valloitettu!

Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg, joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!

Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä, omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja lähestyivät taas lisätyin voimin.

Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja ruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville, missä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän pelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.

Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli ollut petturin oikea käsi.

Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.

— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?

Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren taakse Ruotsiin.

Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran, saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:

"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani olen menettänyt. Myöhäistä on jo _recedere_, sillä kiihtymys minua vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa. Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin, että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon. Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta. Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa, vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte, että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt, sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."

Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat uutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto päätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja asioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan jotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän, Sakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt? Mentäväkö Preussiin?

Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin, mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi. Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen, ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole ennen kuultu.

Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.

Seuraavana päivänä hän kutsui neuvotteluun

Bützowin, Braunin ja muutamia muita upseereita.

Päätettiin jäädä Taurogiin ja odottaa uutisia Varsovasta.

Mutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen, nimittäin Anusian luo.

Kauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti Oleńkan luo.

— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. — Meidän on paettava!

— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten samassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.

— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz nukkuu kaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet pitoihin. Herra Dzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin hänen viiniinsä. Braun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan viisikymmentä ratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen olen!

Anusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä semmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:

— Mikä sinun on, Anusia? Kuinka sait Braunin taivutetuksi siihen?

— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä puhunut mitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra Babinicz tulee tänne! Polttaa, hävittää! Erään joukon hän on tuhonnut viimeistä miestä myöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja tulee niin nopeasti kuin kiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano, olenko minä mieletön?

Kyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin, kohotti katseensa ja sanoi:

— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä, siunatkoon ja varjelkoon häntä!

YHDEKSÄS LUKU.

Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli vahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten sinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin estää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill. Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock, toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.

Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire, ja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta ei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän arveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että tarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä ihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin hän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli heitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa Wyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan lähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille. Itse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin divisioonassa.

Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten kuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen saattajiston.

Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät voineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot, jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli tieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit, niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa. Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi kuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.

— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.

— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.

Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi. Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.

Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.

Douglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.

Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla houkutella hänet ansaan.

— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen häntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän puoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä livistämään.

Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä. Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui. Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.

— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, — sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi joutuu elävänä käsiimme.

Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon Babiniczille. Niin kävikin.

Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.

Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen, jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas Boguslawin kimppuun.

Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä, hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.

Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä, mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin, kun se on taistelussa.

Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi, asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi odottaa.

Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään, mutta hän pidätti heitä sanoen:

— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.

Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin laukauksia.

Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä, aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.

Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä suurinta varovaisuutta.

Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa liikkeelle.

Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin korpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä mallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä paikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato, josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.

Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään. Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.

— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?

— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan nähdä, kun oksia on edessä.

Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän muskettisotureillamme.

Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka liikkumatta seisoivat puun juurella.

— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.

— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.

— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka heidän täytyy kuulla lähestymisemme.

Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.

— Nuo miehet on hirtetty!

— Niin on! — vastasi Douglas.

He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.

Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten aivan kuin itsekseen:

— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä kulkeneet.

Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään, oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä Ostrolekaan johtavalle valtatielle.

Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.

Mutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?

Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.

Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin yli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.

— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä sodassa sitä ei voi välttää.

— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?

— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.

— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?

— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien läpi välttääkseen tataarilaisia.

— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä. Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin kokenut sotapäällikkö.

— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.

— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille kuumat paikat!

Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.

Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.

Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.

Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.

Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.

"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."

Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.

Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.

Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa, mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia. Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.

Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse, toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista, rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.

Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan. Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan, mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja puhuen tähän tapaan:

— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne kaikki kiiruhdamme.

— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis Varsovan luona mukana.

— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.

— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia, sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle tien vapaaksi.

— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski tyytyväisenä.

— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin, että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.

— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, — että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne sotimaan teitä vastaan.

— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta, mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan kanssa, että käteni ei kangistuisi.

— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli, se on poikaa!

Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:

— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla, toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.

— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.