Part 18

— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa. Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn. Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan, näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."

— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.

— Oli.

Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:

— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa! Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole ansainnut niin suurta armoa!

Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi, sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.

— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! — sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.

— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?

— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!

Kmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:

— Tähdet jo kalpenevat! _Ave Maria_...

Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys. Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi maantielle.

Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä, tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.

Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.

Valkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.

Ylt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.

YHDESTOISTA LUKU.

Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää, mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.

Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle, ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi väsyneitä.

Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin vallihautojen takaa.

Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa rykmentissä.

Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla. Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan. Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.

Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös ruotsalainen kenraali Israel oli.

Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.

Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan, mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.

Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi varustuksensa.

Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.

Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille, joka ei osannut saksaa.

— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni ritari.

— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.

— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?

— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.

— Onko hän ruhtinaan mukana?

— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.

— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.

— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.

Sitten hän kääntyi Rösselin puoleen:

— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?

— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas Radziwill.

— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?

— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa. Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun. Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää, miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään, sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta... hm: ihan peloittaa ajatellessa!... Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei kukaan pysty voittamaan millään aseella.

— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.

Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja hillitsi itsensä.

Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi purren hiukan huultaan:

— Huomenna nähdään!

— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.

— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä. Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai itse kuumeen pelästyksestä.

— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.

— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen, lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel, kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut terve.

Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään polviinsa ja huudahti:

— Kas veijaria, minkä keinon keksi!

— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi pieni ritari.

— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.

— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. — Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.

— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi Wolodyjowski.

— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.

Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut. Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä ankarasti pudistella.

— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!

— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.

— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa talutusköydessä.

Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.

— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa! Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin olisin saanut kirveen iskun ohimoon.

Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.

— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.

Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.

Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli matkalla.

Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. — Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. — Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.

Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä, eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.

Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili hartaasti:

— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä päivänä koko elämäni ajan!

Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.

Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan virran kohinaa.

Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.

He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli matkaa enää vain puoli penikulmaa.

Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa vihollisen leiristä.

Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.

— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.

— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! — vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole riittävästi rattaita.

— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?

— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä sen?

— Opastakaa minut kukkulalle!

Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon pimeyteen, joka oli hälvenemässä.

Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti, mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.

Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului kumeata kohinaa.

Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä otettiin alas valleilta.

— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.

— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä. Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa, ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin menettävät tuon jalkaväkijoukon.

— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen mennessä saapuu hetmani tänne.

— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.

— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät viivyttelisi kovin paljon.

— Kuten käskette!

— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?

— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.

— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa pääjoukon luo.

Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui. Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun. Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen lähteä liikkeelle.

Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli muitakin laskelmia.

Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.

Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli tulossa ulos leiristä.

Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:

— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla piilossa.

Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä. Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:

— Jeesus, Maria!

— Allah-hu-Allah!

Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.

Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti tykkejä.

Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty, jonka keskellä virtasi pieni joki.

Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea savupilvi.

Taistelu oli alkanut.

Hetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.

— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää vastaan!

Ja hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.

— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia, joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.

Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: _Feuer_! ja tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.

Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin teräslevyjä olisi taottu pajassa.

Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi, sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta, mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä, huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.

Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät, pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta harjaantumatonta miestä.

Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja. Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä. Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon kauhean miekan iskuja.

Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina nopeasti pääjoukon luo.

Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.

— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski avukseni.

Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.

Mutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.

Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.

Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.

Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan pölypilviä sen toisella rannalla.

Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.

Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:

— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen yli meno.

Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.

Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.

— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?

— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi Wolodyjowski.

— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.

Wolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:

— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten kerrassaan viisi.

Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään, lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.

— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.

— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.

Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi. Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.

— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja kiiti Woynillowiczin luo.

Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.

Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!" Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.

— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien apujoukkojen olevan tulossa sivulta.

Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä välähti ajatus:

— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.

Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat takajaloilleen.

Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.

Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.

Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti, kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn nostettu miekka.

Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien välillä lyheni nopeasti.

Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla harppauksella.

Äkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.

Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja oikealle pitkin joen rantaa.

Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.

Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.

Juuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.

Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää, hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin panssaripukuiset ratsumiehet.

Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.

Joki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.

Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.

Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.

Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset olivat hitaampia.