Part 5

Yhtä iloinen oli Zagloba, joka puhui ylpeästi muille:

— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan olisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti tunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.

Zagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch Kowalskin eno.

Czarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty mistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt latoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta seuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen alakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse hänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.

— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin saavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. "Se mies on (sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta näkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!"

— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa päivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta... Ja minä kun jo olin niin lähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet satulaansa!... Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!

— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet oiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että sinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!

— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva Kowalski...

SEITSEMÄS LUKU.

Rudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin ja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin takajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan myös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski seurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa verkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin. Elintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän, mielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.

Viimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat helpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta puolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun vahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.

Asemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara oli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla toivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista vesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne eversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti heille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa nukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi Jumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.

Mutta Czarniecki valmisteli heitä vastaan uusia iskuja.

Niin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä aina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla toimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.

Lubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia luopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi jalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden neuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt ympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä varustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.

He tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi vimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät voineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät karkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa jäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä vastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää puoliaan.

Kiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja elintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta rannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.

Linnoitus joutui puolalaisten käsiin.

Mutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan ruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi sen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.

— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse Czarniecki saa surmansa!

— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset kohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.

Hän jäi kaikkine kenraaleineen odottamaan.

Huolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset ja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia ja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava linnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.

Äkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan kuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin viisisataa siellä olijaa.

Kaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat huutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:

— Puolalaiset lentävät taivaaseen!

Mutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir oli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli suljettu jokien väliseen nurkkaan.

Czarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia ja piti silmällä ylimenopaikkoja.

Liettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen toiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.

Näin olivat ruotsalaiset täydelleen saarroksissa.

— He ovat joutuneet kiikkiin! — sanoivat puolalaiset sotamiehet toisilleen.

Sota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt ehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.

Sen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja sotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle rannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.

Sitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa yötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein ja musketein.

Ei voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin molemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet lähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he näkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.

Alkoi sarja raskaita päiviä ja rauhattomia öitä. Muona alkoi taas loppua.

Czarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen rykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja neuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.

Tällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti isänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia uhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.

Liettuan hetmani ei kadehtinut Czarnieckia eikä tämä hetmania. Päinvastoin he ihailivat toisiaan, ja heidän kohtaamisensa muodostui sellaiseksi, että vanhojen sotamiesten silmiin nousivat kyynelet.

— Isänmaa riemuitsee, kun tuommoiset sen pojat syleilevät toisiaan! — sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Skrzetuskeille. — Czarniecki on mainio soturina kelpo mies mutta Sapieha on myös miesten parhaita. Ruotsalaiset pakahtuisivat harmista, jos näkisivät, kuinka nämä harvinaiset miehet rakastavat toisiaan, sillä mikä on vienyt ruotsalaiset voittoon, jos ei suurten herraimme epäsopu ja keskinäinen kateus? Ovatko he muka paremmuudellaan meidät nujertaneet? Pyh!... Mutta sydän ihan hypähtelee, kun näkee tuollaisen kohtaamisen! Vakuutanpa teille senkin, että tässä nyt ei olla kuivin suin, sillä Sapieha pitää hyvistä kemuista., ja näin mieluisan vieraan tultua kyllä tynnyrien tapit aukeavat...

— Jumala on armollinen! Paha väistyy! Jumala on armollinen! — sanoi Jan Skrzetuski.

Keskustelu katkesi, kun he näkivät Babiniczin, jonka kookas vartalo erottautui joukosta. Wolodyjowski ja Zagloba alkoivat nyökätä hänelle, mutta hän oli niin kiintynyt katsomaan Czarnieckia, että ei heti huomannut heitä.

— Katsokaa! — sanoi Zagloba. — Onpa poika laihtunut!

— Hänen kostosuunnitelmansa Boguslawiin nähden eivät varmaankaan ole onnistuneet, — sanoi Wolodyjowski. — Muuten hän olisi iloisemman näköinen.

— Eivät olekaan. Tiettyä on, että Boguslaw on Stenbockin kanssa piirittämässä Marienburgia.

— Jumala suokoon, että eivät saisi mitään aikaan! Siihen pisti Zagloba väliin:

— Jos he valloittaisivatkin tuon Marienburgin ja me sillä välin captivabimus Carolus Gustavuksen, niin eivätköhän he vaihtaisi linnoitusta kuninkaaseen?

— Katsokaa, Babinicz on jo tulossa meitä kohti! — keskeytti Skrzetuski.

Andrzej oli todellakin huomannut heidät ja alkoi tunkeutua heitä kohti väkijoukon läpi heiluttaen heille hattuaan ja hymyillen jo kaukaa. He tervehtivät toisiaan niinkuin hyvät ystävät ainakin.

— Mitä kuuluu? Mitä olette tehnyt ruhtinaalle? — kysyi Zagloba.

— Huonoja ovat kuulumiset. Mutta nyt ei ole aikaa kertoa niistä. Nyt käymme pöytään. Te jäätte tänne yöksi. Tulkaa kemujen jälkeen nauttimaan yölepoa minun luokseni, tataarilaisteni pariin. Minulla on hyvä teltta, ja voimme puhella pikarien ääressä aamuun asti.

— Kun joku esittää jotakin viisasta, niin minä en pane vastaan! — sanoi Zagloba. — Kertokaa meille vain, miten olette noin laihtunut?

— Se paholainen syöksi taistelussa minut hevosen selästä ja löi minut rikki kuin saviruukun, ja siitä asti olen sylkenyt verta eikä minusta tule ihmistä. Jumala olkoon armollinen ja sallikoon minun vielä vuodattaa hänen vertaan. Mutta menkäämme nyt, sillä herrat Sapieha ja Czarniecki näkyvät jo alkavan kursailla, kumman heistä on mentävä edellä. Se osoittaa, että on aika käydä pöytään. Hartaasti olemme täällä teitä odottaneet, sillä olettepa jo kylliksi vuodattaneet ruotsalaisten verta!

— Kertokoot toiset, mitä olen saanut aikaan! — sanoi Zagloba. — Ei ole sopivaa, että teen sen itse.

Koko joukko lähti nyt teittäin välillä olevaa suurta aukeamaa kohti, jonne pöydät oli katettu. Sapieha osoitti Czarnieckille kuninkaallista kunnioitusta. Pöytä, jonka ääreen kastellaani vietiin istumaan, oli ruotsalaisilla lipuilla verhottu. Simaa ja viiniä virtaili niin runsaasti, että molemmat johtajat olivat lopulta hiukan pehmoisia. Ylenpalttisesti oli iloa, pilapuheita, eläköönhuutoja ja melua. Vasta illan viileys sai ilonpitäjät eroamaan.

Silloin Kmicic kuljetti vieraansa tataarilaisten luo. Istuttiin hänen teltassaan säkeillä, jotka olivat tungetut täyteen kaikenlaista saalista, ja alettiin puhua Kmicicin retkestä.

— Boguslaw lienee nyt Marienburgin edustalla, — sanoi Andrzej. — Toiset taas kertovat, että hän on vaaliruhtinaan luona ja aikoo tämän kanssa tulla auttamaan Ruotsin kuningasta.

— Sitä parempi! Sittenhän tavataan! Te nuoret ette osaa hänestä selviytyä, katsotaanhan, miten vanha selviää. Hän on ollut tekemisissä monen kanssa, mutta ei vielä ole kohdannut Zaglobaa. Sanon, että me tapaamme toisemme, jos ei Janusz testamentissaan nimenomaan ole käskenyt häntä välttämään jo kaukaa Zaglobaa. Se on kyllä mahdollista!

— Vaaliruhtinas on viekas mies, — sanoi Jan Skrzetuski, — ja kun hän vain näkee, että Caroluksen asiat ovat huonosti, niin hän unohtaa kaikki lupauksensa ja valansa.

— Vähät siitä! — sanoi Wolodyjowski. — Kertokoon mieluummin Babinicz meille retkestään!

— Niin, kuunnelkaamme! — sanoi Skrzetuski.

Vähän aikaa vaiti oltuaan Kmicic kertoi Sapiehan ja Boguslawin kesken käydystä sodasta, Boguslawin tappiosta Janowon luona ja miten Boguslaw löi hänet satulasta ja pääsi hengissä pakenemaan.

— Tehän sanoitte, — keskeytti Wolodyjowski, — että ajatte tataarilaisinenne häntä takaa vaikkapa Itämerelle asti!

Kmicic vastasi:

— Mutta te kerroitte myös aikanaan minulle, että kun herra Skrzetuskilta, joka on täällä läsnä, Bohun ryösti hänen lemmittynsä, niin hän ei lähtenyt, etsimään tyttöään eikä kostamaan, koska isänmaa tarvitsi häntä. Minä tahdon seurata sitä esimerkkiä!

— Palkitkoon Jumalan äiti teitä niinkuin hän palkitsi Skrzetuskia! — huudahti Zagloba. — Kuitenkin toivoisin, että tyttönne mieluummin olisi erämaassa kuin Boguslawin käsissä.

— Ei tee mitään! — huudahti Wolodyjowski.

— Kyllä te vielä tyttönne saatte!

— Minun ei ole saatava vain hänen persoonansa takaisin, vaan myös hänen kunnioituksensa ja rakkautensa.

— Toinen tulee toisen mukana, — vastasi herra Michal, — vaikkapa te anastaisitte henkilön väkisinkin, kuten silloin... muistatteko?

— Sitä en enää tee!

Andrzej huokasi raskaasti, mutta sanoi vähän ajan kuluttua:

— Ei siinä kyllin, että en ole häntä saanut takaisin, vaan Boguslaw ryösti minulta vielä toisenkin.

— Siinäpä todellinen turkkilainen, jumaliste! — huudahti Zagloba.

— Minkä toisen?

— Ah, se on pitkä juttu! — vastasi Kmicic.

— Oli ihmeen kaunis tyttö Zamośćiessa, ja häneen mielistyi ja tunsi häpeällistä himoa linnan päällikkö Zamoyski. Koska tämä pelkäsi sisartaan, ruhtinatar Wisniowieckia, niin hän ei uskaltanut toimia julkisesti, vaan keksi lähettää tytön minun mukanani muka herra Sapiehan luo Liettuaan, mutta tarkoituksena oli ottaa minulta tyttö pois puolen penikulman päässä Zamośćiesta ja viedä johonkin syrjäiseen paikkaan, jossa staarosta olisi saanut vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta minä vainusin hänen aikeensa. Aiotko tehdä, ajattelin, minusta parittajan? Maltahan! Pieksin pahanpäiväisiksi hänen miehensä ja vein neidin kaikessa neitseellisessä hyveellisyydessään herra Sapiehalle. Tyttö oli sievä kuin pulmunen, ja kunnon ihminen... Minäkään en enää ole sama mies kuin ennen, ja huimapäät toverini ovat jo kauan sitten maatuneet mullassa.

— Mikä tyttö se oli? — kysyi Zagloba.

— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan kihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte...

— Anusia Borzobohata!!! — huudahti Wolodyjowski hypähtäen paikaltaan.

Zagloba hyppäsi myös pystyyn.

— Malttakaa mielenne, herra Michal!

Mutta Wolodyjowski syöksyi kuin tiikeri Kmicicin luo.

— Annoitko, roisto, Boguslawin ryöstää hänet?

— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet onnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä Boguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka turvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin, niin upseerin nimi oli Glowbicz.

— Missä se mies on?

— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä olin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä oikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä on kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt väärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme! Hän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme käy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.

— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä elämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän maksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä minä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää rukouksen.

Herra Michal alkoi niin tuimasti kiertää pieniä viiksiään ja kalisuttaa sapeliaan, että Zagloba pelästyi, sillä hän tiesi, että Wolodyjowskin kanssa ei käynyt leikkiminen.

— En haluaisi olla ruhtinas Boguslawin housuissa, — sanoi hän vähän ajan kuluttua, — vaikka saisin siitä koko Liivinmaan. Riittää jo sekin, kun saa sellaisen villikissan niskaansa kuin herra Kmicic, mutta nyt tuli vielä lisäksi herra Michal! Mutta ei siinäkään vielä kyllin! Minulla on vakava aikomus tehdä foedus kanssanne. Minun järkeni, teidän sapelinne! Enpä luule koko kristikunnassa olevan hallitsijaa, joka ei vapisisi tämmöisen mahdin edessä! Sitäpaitsi Herra Jumala ennemmin tahi myöhemmin tekee lopun hänen onnestaan, sillä mahdotonta on, että petturi ja kerettiläinen pääsisi rangaistuksetta...

— Se vain on paha, — sanoi Wolodyjowski, — että emme aina voi kulkea yhdessä, sillä virka ennen kaikkea. Meidät voidaan lähettää aivan eri puolille valtakuntaa. En tiedä, kumpi hänet ensin kohtaa.

Kmicic oli hetkisen vaiti.

— Oikeudenmukaisuus vaatii, että minä ensimmäisenä kohtaan hänet... Kunhan se vain ei taaskin päättyisi nolosti, sillä häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että en pysty pitämään tuota paholaista käsissäni...

— Minä opetan teille kaikki temppuni! — huudahti Wolodyjowski.

— Taikka minä! — sanoi Zagloba.

— Ei, suokaa anteeksi! — vastasi Kmicic. ‒ Tahdon oppia herra Michalilta.

— Vaikka hän on semmoinen urho, niin minä rouva Kowalskin kanssa en pelästy häntä! — pisti Roch joukkoon.

— Vaiti, Roch! — sanoi Zagloba. — Jumala saattaa rangaista sinua kerskumisesta.

— Pyh, ei minulle mitään tapahdu!

Roch parka ei ollut mikään onnistunut profeetta, mutta hän oli nyt kulauttanut paljonlaisesti kurkkuunsa ja tunsi halua haastaa koko maailman taisteluun. Toisetkin ryyppäsivät reippaasti omaksi terveydekseen, Boguslawin ja ruotsalaisten tuhoksi.

— Olen kuullut, — sanoi Kmicic, — että heti kun olemme täällä voittaneet ruotsalaiset ja ottaneet kuninkaan vangiksi, lähdemme täältä Varsovaan. Silloin sota varmasti loppuu ja tulee vaaliruhtinaan vuoro. Kuulin kerran itse herra Sapiehan puhuvan siitä, ja hän on suuri mies, joka osaa tehdä paremmin laskelmat.

— Hyvä olisi saada juttu ruotsalaisten kanssa pian päättymään! — sanoi Zagloba, — luovuttakoot Liivinmaan ja maksakoot miljoonan, niin saavat pitää henkensä!

— Ei pitäisi myydä karhun nahkaa ennenkuin karhu on tapettu! — sanoi Jan Skrzetuski nauraen. — Vielä on Carolus Puolassa, vielä ovat Krakova, Varsova ja Posen ja kaikki huomattavimmat kaupungit hänen käsissään, ja te jo sanelette hänelle rauhan ehdot. Ah, paljon on meillä vielä tehtävää, ennenkuin voimme ajatella vaaliruhtinasta.

— Miksi me sitten istumme täällä ristissä käsin? — kysyi äkkiä Roch silmät selällään. — Emmekö voi lyödä ruotsalaisia?

— Sinä olet tyhmä, Roch! — sanoi Zagloba.

— Minä olen tottunut jo kuulemaan tuota. Mutta minä näin veneitä rannassa. Voisi mennä yli ja vaikkapa yllättää vartijat. On niin pimeä, että ei näe kättä edessään. Ennenkuin ne selviävät ällistyksestään, niin olemme jo tulleet takaisin. Näin näytämme molemmille johtajille ritarien rohkeuden. Jos te ette tahdo tulla, niin lähden yksin.

— Kas ihmettä, kun kuollut vasikka heilautti häntäänsä! Sokea kana löysi jyvän! — sanoi Zagloba vihoissaan.

Mutta Kmicicin sieraimet laajenivat.

— Ajatus ei ole ollenkaan hullumpi! — sanoi hän.

— Ei ollenkaan hullumpi joillekin rengeille, mutta ei kelpaa niille, jotka vähänkin välittävät arvostaan. Olettehan te everstejä, ettekä poikanulikoita.

— Totta on, että se ei maksa vaivaa! — sanoi Wolodyjowski. — Käydään mieluummin nukkumaan, sillä on myöhä.

Kaikki yhtyivät tähän, lankesivat polvilleen ja lukivat ääneen rukouksen. Sitten he heittäytyivät patjoille ja vetelivät kohta hurskaan unta.

Mutta tuntia myöhemmin kaikki hyppäsivät jaloilleen, sillä joen toiselta puolen kuului muskettien laukauksia, mikä synnytti Sapiehan leirissä liikettä.

— Jeesus Maria! — huusi Zagloba. — Ruotsalaiset hyökkäävät.

— Mitä puhuttekaan! — vastasi Wolodyjowski siepaten sapelinsa.

— Roch hoi! — huusi Zagloba, joka vaikeissa tilanteissa mielellään piti sisarenpojan läheisyydessään.

Mutta Roch ei ollutkaan teltassa.

Juostiin ulos aukealle paikalle. Siellä oli joukko sotamiehiä, ja kaikki tähystivät joen toiselle puolen. Siellä välähteli tulia, ja laukaukset pamahtelivat tiheämpään.

— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti rannalla.

Mutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa hiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut mitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.

Tämän kuultuaan Zagloba tarttui epätoivoissaan päähänsä.

— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää vartijat!

— Hyväinen aika, onko se mahdollista! — huudahti Kmicic.

— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba epätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa? Herra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista kummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä? Oi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!

— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!

— Odotan tässä vaikka aamuun asti! Oi, Jumalan äiti!

Laukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja tunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana, joka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään. Mutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki valkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.

Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän alkoi lohduttaa tätä:

— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi kuljettanut hänen ruumistaan.

— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi, vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.

— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!

— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala antaisi hänen palata takaisin.

— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.

Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia. Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän puhui sujuvasti saksaa.

Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat veneeseen ja lähtivät.

He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja sanoi:

— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat lurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!

— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät lähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.

— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies, joka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin joudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.

— Kas, vartijat näkyvät! — sanoi Kmicic.

Torvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella rannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli keltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään silmiään ja alkoi tähystää.

Muutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien, ja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.

— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle! — huusi Andrzej näyttäen kirjettä.

Samassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja laittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin, sekä lausui latinaksi:

— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut saamaan tietoja hänestä.

— En osaa latinaa — vastasi upseeri.

— Moukka! — murahti Zagloba.

Upseeri kääntyi Andrzejn puoleen:

— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!

Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli myös armeijan pääosa.

— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! — sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.

— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!

— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.

— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!

— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin pylväät ja töllistävät meitä.

Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.

Upseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt mukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat suitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja sanoi puolankielellä:

— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska sinne on matkaa, toimme teille hevoset.

— Oletteko puolalainen? — kysyi Zagloba.

— En, olen tshekkiläinen, Sadowski, upseeri Ruotsin armeijassa.

Kmicic meni äkkiä hänen eteensä.

— Tunnetteko minut?

Sadowski katsoi nopeasti hänen kasvojaan.

— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja Müller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!

— Entä mitä Kuklinowskille kuuluu?

— Ettekö sitä tiedä?

— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua kohdella, mutta jätin hänet henkiin.

— Hän kuoli.

— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.

— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch Kowalski?

Sadowski naurahti:

— Onpa kylläkin!

— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan hänet täältä. Jumalan kiitos!

— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski

— Miksi ei luovuttaisi?

— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?" Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?" Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli: "Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies. Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään näytelmän lopun!

— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä vaikkapa kolme hyvää upseeria.

— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on nykyisin harvinaista.

— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja puristi sitten Kmicicin kättä.

— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa, että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.

— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.

— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.

— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! — vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.