Part 20

— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.

Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.

Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun ruotsalaisista, ja sitten... sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo. Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin vainoa.

— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona. Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.

— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, — huomautti nuori Jur Billewicz.

— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat. Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta meitä ei kukaan löydä.

— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.

Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia, joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.

Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia. Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.

He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.

Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.

Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista. Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti yleistä kunnioitusta.

Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.

Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi ennallaan.

Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle. Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö, katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"

Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää vastaan.

Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin. Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon sydänparkaan.

Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!...

Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn, sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa... Oleńka ei alussa tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:

— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot käsiinsä.

— En... voi!... — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:

— Katsohan... en voi!... Sinä olet onnellinen!... Sinun Babiniczizi on jalo, mainehikas... Jumalan... ja isänmaan edessä... Sinä olet onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan... Täällä on kaikkialla verta... raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!... Olin jo antanut anteeksi kaikki... Kiejdanyssa... sillä ajattelin... sillä rakastin häntä... koko sydämestäni... Mutta nyt en voi... oi laupias Jumala! Minä en voi!... Soisin olevani kuollut... ja hänenkin kuolleen!

— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on armahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein eivät tiedä, — sanoi Anusia.

Näin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen lattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.

Seuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja Billewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat häntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia ja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut kylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja autioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet Wolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset vartioivat omaisuuden jäännöksiä.

Miekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten yksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen oli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata kyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin ruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei nyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin sitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.

Aikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen koko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä kerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada jalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa metsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä kylään.

Mutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja hävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu kädet pois.

Näin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset oli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.

Mutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui uusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti kulkivat suusta suuhun.

Jur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä ja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon Prostkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat toinen toistaan satumaisempia.

— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin, Israelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja sen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa kaikkien huulilla: Babinicz.

— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, — puhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin käsin ruhtinas Boguslawin.

Ja edelleen:

— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeli Samogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.

Ja lopuksi:

— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja piileksii metsissä.

Viimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian huomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.

Koko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi ja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli kaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:

— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra Sapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra Czarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan hän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä, että juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa vaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista... Kuukaudessa hän varmasti on karkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.

Hänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää epäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista pohjoista kohti.

Koltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen joukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen jalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun everstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui ja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille asti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä ruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.

Taurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan maine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia kohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut vain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi päivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät häneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti vihollista vastaan.

Huomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta, jonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi melkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki seurasivat.

Anusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen soturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja aateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.

Mutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli aivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi tietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen uudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia ruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen suuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti kiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.

Kaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla käy pian hänelle liian vaikeaksi.

Tietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur Billewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi tämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.

— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun tahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme paeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti, kun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?

— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja loukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!

— Hyvä! Jos te pakenette, niin minä jään!

— Jottako Sakowicz voisi teidät vangita?

— Sakowicz ei vangitse minua, sillä Babinicz puolustaa minua.

— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi päästä hänen luokseen.

— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain voisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi heti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä hän ei kieltäisi apuaan.

— Ja kuka vie hänelle kirjeen?

— Sitä viemään voi lähettää jonkun talonpojan.

— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki, mutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin piillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että Babinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen yhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.

Anusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että hänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz ja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta joka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla itse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi: "Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut (vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen Teitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte minulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa hylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on antanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti Billewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä ahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan herra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko hakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt, mutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina koko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa kuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen teille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota nyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni aina kuolemaani asti."

Kun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä vaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä. Kyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä matkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien vietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.

Mutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti päätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he kumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut, mikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi, ja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa myöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista joukkuetta.

Molemmat kirjeet joutuivat vihollisen käsiin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti asettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa olevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja he päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon kimppuun.

Babinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä oltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan olisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä huolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan, hän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai kostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet laskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta myöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian vaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen oli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen silmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi. Asiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa ketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset pelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli häntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa, koetti arvata hänen ajatuksensa.

Tyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle sanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi pettänyt hänet.

Sakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on hyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä vahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja ansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin muulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä, mutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin haavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen käsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet haltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema kohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä saisi.

Päästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan luo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä valekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä Wolmontowicziin.

Miekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan voimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi vakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne tulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin pakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja pakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.

Samaan aikaan lähestyi Poniewiezesta päin Hamilton ja Kiejdanysta Sakowicz.

Viimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään hiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua, mutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.

Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri noihin läpipääsemättömiin metsiin.

Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa paikassa.

Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita, hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja, joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin peloittavia vieraita oli tulossa.

Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta. Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa. Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden takana kauan pitää puoliaan.

Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.

Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri vihollisjoukko kintereillään!

Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä. Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja, ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan hirsikasojen luo.

Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu, sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.

Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti, sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.

Anusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.

Miekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa nousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän ollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän paikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla oli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän, joka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan tarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien vinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen liikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat saattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi itsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin pieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan, ottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin kuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa tuomiopäivään asti.

Mutta ympärillä olevat sotamiehet alkoivat nauraa.

— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja kynimään höyheniä!

Toiset taas huusivat:

— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi tunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!

Ja sotamiehet tulivat oikein hyvälle tuulelle.

Monet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan toisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja sulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä. Mutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa alkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä eteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut ruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät näkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana eteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.

Ratsuväen riveistä kuului ihailevaa äänten sorinaa:

— Kas siinä on sotilasverta! Siinä olisi soturin vaimo!

— Vivat neiti Billewicz!

— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset silmät ovat katselemassa!

— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! — huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät ennen ruudin keksimistä.

— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.

Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.

Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti, jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.

— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen hyökkäystä.

Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.

Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta. Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli siten vähemmän alttiina luodeille.

Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi, sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.

Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.

Herra Tomasz alkoi yhä useammin katsahdella siihen suuntaan.

Äkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa kimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.

— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen herra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.

— Joen luona näkyy ruotsalaista jalkaväkeä! — huusi hän kauhuissaan.

— Tämä on petosta! — huudahti herra Tomasz.

— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon jalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!

— Niitä on suuri joukko! — vastasi herra Chrzastowski.

— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä välin metsiin!

Herra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla kahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan, joka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon. Ratsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.

Miekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili päinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.

Hän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä etsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa kuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta tuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt Wolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä tapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.

Ainoana toivona oli, että Chrzastowski saisi torjutuksi vihollisen jalkaväen.

Taivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa lähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian syttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää. Tässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan kiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen rientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.

Silloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa tietä.

Hän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa ja huudahti: "Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä! Järjestyksessä!" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului sotamiesten huutoja.