Part 7

— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut yli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi emme kykene uimaan tuon joen yli!

Hän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa jokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä voimakkaammin:

— Se, jolle Jumala, usko ja isänmaa on rakas, seuratkoon minua!

Hän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja hevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.

— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli kunnostautunut.

Ja hänkin syöksyi veteen.

— Seuratkaa minua! — huusi terävällä, kuuluvalla äänellä Wolodyjowski.

Hän oli jo vedessä, ennenkuin oli lopettanut huudahduksensa.

— Jeesus Maria! — huusi Zagloba kannustaen hevostaan.

Rykmentit painuivat toinen toisensa jälkeen veteen, joka vaahtosi nyt maidonkarvaisena. Virta vei niitä jonkin verran syrjään, mutta miehet kannustivat hevosiaan, ja nämä uivat kuin delfiinit ja pärskyttivät sieraimillaan. Joki oli niin täynnä, että ihmisten ja hevosten päistä muodostui silta, jota myöten olisi päässyt kuivin jaloin joen yli.

Czarniecki saapui ensimmäisenä toiselle rannalle, mutta veden vielä valuessa hänestä saapui hänen luokseen jo koko laudalainen rykmentti. Kastellaani kohotti komentosauvan ja huusi Wolodyjowskille:

— Eteenpäin! Lyö!

Szandarowskin johtamalle rykmentille hän huusi:

— Noitten jälkeen!

Ja näin hän lähetti kaikki rykmentit. Viimeisen johtoon asettui hän itse ja hyökkäsi eteenpäin huutaen: — Jumalan nimessä voittoon!

Kaksi varaväkenä seisovaa ruotsalaista rykmenttiä näki, mitä tapahtui, mutta niiden päälliköt olivat niin ällistyneet, että tuskin ennättivät lähteä liikkeelle, kun jo laudalaiset hurjasti hyökkäsivät heitä vastaan. Ensimmäisen ruotsalaisrykmentin hajoittivat puolalaiset heti kuin lehdet tuuleen, ja toinen rykmentti lähti lyhyen vastarinnan jälkeen epäjärjestyksessä pakenemaan pääarmeijaa kohti.

Czarnieckin joukot ajoivat sitä huutaen takaa ja löivät sapeleillaan niin kiivaasti, että maa peittyi kaatuneista.

Nyt vihdoin selvisi, miksi Czarniecki oli käskenyt Wasowiczia anastamaan sillan, vaikka ei aikonutkaan kulkea sen yli. Koko armeijan huomio oli kiintynyt siltaan, ja siksi ei kukaan estänyt eikä ennättänyt estää joen yli uintia. Sen lisäksi oli koko vihollisarmeijan rintama ja tykkien suut siltaan päin, ja nyt, kun kolmetuhatta ratsumiestä hyökkäsi sivulta, oli pakko kiireesti muodostaa uusi rintama ja päästä toisenlaiseen järjestykseen, jos mieli edes jotenkuten saada hyökkäys torjutuksi. Syntyi suuri hämminki ja sekamelska. Jalkaväkirykmentit ja ratsuväki kääntyivät kiireesti viholliseen päin, rivit sekaantuivat, komentosanoja ei yleisessä mylläkässä kuultu, vaan kukin toimi omin päin. Turhaan upseerit tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia, turhaan maakreivi lähetti taisteluun metsän reunassa seisovat ratsuväkirykmentit. Ennenkuin nämä pääsivät toimimaan ja ennenkuin jalkaväki ennätti asettaa pitkien keihäitten varret maahan torjuakseen vihollisen ratsuväen, oli laudalainen rykmentti hyökännyt kuin kuoleman henki rivien keskelle. Sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes. Oli kuin tuomiopäivä olisi tullut. Muskettien savu verhosi koko taistelun kuin pilveen, josta kuului huutoja, valitusta, epätoivon outoja äännähdyksiä, riemuhuutoja, aseitten kalsketta ja kammottavaa takomista. Väliin vilahti jokin lippu näkyviin ja kajosi taas savuun, väliin näkyi kullattu komentosauva, ja sitten se taas hävisi näkyvistä, kuului vain melskettä ja jyrinää, kuin maa olisi haljennut ja vedet syöksyneet syvyyteen.

Sivulta kajahti äkkiä uusia huutoja. Wasowicz oli päässyt sillan yli ja hyökkäsi nyt. Se teki pian lopun taistelusta.

Savupilvestä tuli ulos ja alkoi juosta metsää kohti suuret joukot miehiä epäjärjestyksessä, repaleisina, avopäin ja aseettomina. Näitten jälkeen syöksähti kokonainen lauma aivan sekasortoisena. Tykkimiehet, jalkaväki, ratsuväki kiirehtivät sikin sokin ja mielettömän kauhun vallassa metsää kohti. Jotkut sotamiehet huusivat täyttä kurkkua, jotkut juoksivat äänettöminä päätään suojellen, jotkut koettivat pidättää pakenevia, mutta kaatuivat nurin, ja heidän päittensä ja selkiensä yli syöksyivät takaa-ajavat puolalaiset ratsumiesjoukot. Joka hetki nähtiin niiden hyökkäävän pakenijain tiheimpiin parviin. Ei kukaan enää puolustautunut, kaikki antoivat surmata itsensä, ruumiita makasi vieretysten, ja koko aukeamalla joen ja metsän välillä näkyi vain pakenevia ja takaa-ajajia. Tykit olivat vaienneet. Taistelu oli lakannut olemasta taistelua ja muuttunut joukkomurhaksi.

Koko se osa armeijaa, joka pakeni metsään, tuhoutui. Vain muutamat eskadroonat ratsumiehiä pääsivät sinne asti, ja heitä ajoivat takaa kevyet ratsuväkiosastot.

Mutta metsässä odotti talonpoikia, jotka taistelun melske oli kutsunut ympäröivistä kylistä sinne. Nämä surmasivat pakenijat.

Hurjinta oli kuitenkin takaa-ajo Varsovaan vievällä maantiellä, jonne ruotsalaisten päävoimat olivat paenneet. Kahdesti koetti nuorempi maakreivi Aadolf pysähdyttää siellä takaa-ajon, mutta epäonnistui ja joutui viimein itsekin vangiksi. Neljäsataa miestä hänen ranskalaista jalkaväkeään laski aseensa, kolmetuhatta valiomiestä, muskettisotureita ja ratsuväkeä, pakeni aina Mniszewiin asti. Muskettisoturit hakattiin kuoliaiksi Mnizewissä, ratsuväkeä ajettiin takaa, kunnes se kokonaan hajosi metsiin ja erämaihin.

Ennenkuin aurinko laski, oli Badenin maakreivi Fredrikin sotajoukosta tehty loppu.

Alkuperäisellä taistelupaikalla oli vain lipunkantajia lippuineen, sillä kaikki miehet olivat ajamassa vihollista takaa. Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäiset palaavat ratsumiesosastot tulivat esiin metsästä ja Mnizewin suunnalta. Ne tulivat takaisin laulellen ja ääntä pitäen, heittelivät ilmaan lakkejaan ja ampuivat pistoleilla. Kaikki kuljettivat mukanaan vankeja. Nämä kulkivat hevosten vieressä avopäin, aseettomina, pää rinnalle painuneena, repaleisina, verisinä, vähän väliä kompastuen kaatuneitten toveriensa ruumiisiin. Taistelukenttä oli kaamean näköinen. Muutamissa kohdin, missä kamppailu oli ollut kiivain, oli ruumiita kasoissa. Jotkut jalkamiehet pitelivät vielä kangistuneissa käsissään keihäitä. Kaikkialla oli surkeassa sekamelskassa ruumiita, katkenneita aseita, musketteja, rumpuja, torvia, lakkeja, vöitä ja irtautuneita jäseniä.

Hieman kauempana, joen luona, oli jo jäähtyneitä tykkejä, jotkut miesten rynnistyksestä kumoon kaatuneina, toiset aivan kuin valmiina laukaistaviksi. Niitten vieressä makasivat ikuiseen uneen nukkuneina tykkimiehet. Nähtiin useita ruumiita, jotka olivat painautuneet tykkejä vastaan ja syleilivät niitä aivan kuin suojellakseen niitä vielä kuoltuaankin. Veren ja aivojen tahrima teräs kimalteli kaameasti laskevan auringon valossa. Auringon säteet heijastuivat verilätäköistä. Veren haju sekaantui kaikkialla koko taistelukentällä ruudin hajuun ja hevosten hikeen.

Czarniecki oli palannut jo ennen auringonlaskua ja pysähtyi aukeaman keskelle. Sotajoukko tervehti häntä riemuhuudoin. Hän seisoi auringon valossa perin uupuneena, mutta säteilevänä, paljain päin ja vastaili hurraaville joukoille:

— Ei minulle, hyvät herrat, ei minulle, vaan Jumalallemme!

Hänen vieressään seisoivat Witowski ja Lubomirski, jälkimmäinen kirkkaana kuin aurinko, sillä hänellä oli kullattu haarniska. Hänen kasvoilleen oli räiskynyt verta, sillä hän oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun, heiluttanut miekkaa ja hakannut maahan vihollisia omin käsin kuin tavallinen sotamies. Mutta hän synkistyi, kun hänen omat joukkonsakin huusivat:

— Vivat Czarniecki, dux et victor!

Kateus oli jo alkanut jäytää marsalkan sydäntä.

Yhä uusia joukkoja tuli yhtämittaa joka taholta taistelukentälle, ja kaikki ne heittivät Czarnieckin jalkojen eteen vihollisen lippuja. Syntyi uutta riemua, hurraahuutoja, lakkien heittelemistä ilmaan ja pistoleilla ampumista.

Aurinko painui yhä alemmaksi.

Silloin alkoi Warkan ainoasta, tulipalolta säilyneestä kirkosta kuulua iltakellon ääni. Heti paljastuivat kaikkien päät, sotaväen pappi Piekarski aloitti virren: "Herran enkeli ilmestyi Pyhälle Neitsyt Marialle...", ja tuhannet rautaan verhotut rinnat yhtyivät siihen voimakkain äänin.

Kun laulu oli lopussa, saapui hiljaista ravia laudalainen rykmentti, joka oli seurannut kauimmas vihollista. Taaskin paiskattiin Czarnieckin jalkain juureen lippuja. Hän ilostui ja nähtyään Wolodyjowskin kysyi:

— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään merkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että ei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein hän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja Czarniecki ymmärsi merkin.

Mutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat kalisten puhua katkonaisella äänellä:

— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!... Vilu puistattaa ruumistani... Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä ja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää... Läpimärkää joka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten verta... Jos olisin koskaan aavistanut... että vielä elämässäni nitistän semmoisen määrän ruotsalaisia... niin ihme se olisi ollut... Suurin voitto tässä sodassa!... Mutta toiste en ratsasta veteen!... Syömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle... Jo se riittää minun ikäiselleni... Halvaus tästä tulee... Viinaa, Herran tähden!...

Kuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan vihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.

Zagloba pani sen huulilleen ja antoi kohta takaisin tyhjänä.

— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! — sanoi Czarniecki.

— Minä etsin enolle isokokoisen ruotsalaisen! — lausahti Roch.

— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu kaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!

— Otitteko vangiksi kenraalin? — kysyi Czarniecki vilkkaasti.

— Mitäpä minä en olisi tehnyt! — vastasi Zagloba.

Nyt oli Wolodyjowski jo saanut takaisin puhelahjansa.

— Me olemme vanginneet — sanoi hän, — nuoremman maakreivi Aadolfin, kreivi Falkensteinin, kolme kenraalia ja muita upseereita.

— Entä maakreivi Fredrik? — kysyi Czarniecki.

— Jos hän ei makaa täällä maassa, niin hän on paennut metsään, ja jos hän on paennut, niin talonpojat hänet tappavat.

Tässä kohdin Wolodyjowski erehtyi. Maakreivi Fredrik yhdessä kreivi Schlippenbachin ja Ehrensheinin kanssa harhaili metsissä, piileksi linnan raunioissa vilua ja nälkää kärsien ja pääsi pakenemaan. Varsovaan. Myöhemmin he kyllä joutuivat vangeiksi, mutta tällä kertaa pelastuivat.

Oli jo myöhä, kun Czarniecki lähti taistelukentältä Warkaan. Se oli kenties hänen elämänsä iloisin yö, sillä näin suurta tappiota eivät ruotsalaiset vielä olleet kärsineet sodan alusta asti. Kaikki tykit, kaikki liput, kaikki päälliköt, paitsi ylipäällikkö, olivat joutuneet puolalaisten käsiin. Armeija oli perin pohjin tuhottu. Sen kaikkiin suuntiin hajaantuneet jäännökset joutuivat talonpoikaisjoukkojen uhriksi. Mutta sen lisäksi oli osoitettu, että ruotsalaiset, jotka itse pitivät itseään voittamattomina avoimessa taistelussa, juuri avoimella kentällä eivät voineet pitää puoliaan säännöllistä puolalaista sotajoukkoa vastaan. Czarniecki ymmärsi myös, minkä valtavan vaikutuksen tämä voitto tekisi koko valtakunnassa, kuinka se kasvattaisi rohkeutta ja herättäisi innostusta. Hän näki jo hengessään, että Puola lyhyen ajan kuluttua on vapaa vihollisesta ja riemuitsee... Ehkäpä hän näki edessään myös kultaisen suurhetmaninsauvan...

Hänen sopi kyllä uneksia semmoisesta, sillä hän oli todellakin sotilas ja isänmaan puolustaja, jossa ei ollut vilppiä eikä petosta.

Nyt hän ei jaksanut hillitä riemua, joka täytti hänen mielensä, vaan kääntyi vierellään ratsastavan Lubomirskin puoleen ja puhui:

— Nyt Sandomiriin! Sandomiriin ensi tilassa! Sotajoukko on jo oppinut uimaan jokien yli. Ei meitä peloita San eikä Veiksel!

Marsalkka ei vastannut sanaakaan, mutta sen sijaan Zagloba, joka ratsasti jonkin matkan päässä ruotsalaisessa puvussa, uskalsi lausua:

— Menkää minne tahdotte, mutta ilman minua, sillä minä en ole mikään kirkonkukko, joka pyörähtelee yöt päivät tarvitsematta syödä ja nukkua!

KYMMENES LUKU.

Tämän voiton jälkeen Czarniecki antoi vihdoinkin armeijansa levähtää ja syöttää perin väsyneitä hevosiaan. Sitten oli tarkoitus taas pikamarssissa mennä takaisin Sandomirin luo ja kukistaa Ruotsin kuningas.

Tähän aikaan saapui eräänä iltana leiriin herra Charlamp tuoden sanomia Sapiehalta. Czarniecki sattui olemaan eräällä tarkastusmatkalla, ja kun Charlamp ei häntä tavannut, meni hän suoraan Wolodyjowskin asuntoon lepäämään pitkän matkan vaivoista.

Ystävät ottivat hänet iloisesti vastaan, mutta hän näytti jo alusta alkaen surulliselta ja sanoi:

— Teidän voitostanne olen kuullut. Täällä meille onni hymyilee, mutta Sandomirin luona se on meidät hylännyt. Carolus on livahtanut pois satimesta ja lisäksi tuottanut pahaa häiriötä liettualaiselle armeijalle.

— Se on mahdotonta! — huudahti Wolodyjowski. Molemmat Skzretuskit ja Zagloba olivat kuin pilvistä pudonneet.

— Kuinka se tapahtui? Kertokaa Herran nimessä, pian!

— Ei henki kulje! — vastasi Charlamp. — Olen ratsastanut yötä päivää ja olen aivan uuvuksissa. Kun herra Czarniecki tulee, niin kerron kaikki ab ovo. Antakaa minun edes hiukan hengähtää!

— Carolus on siis päässyt satimesta! Aavistin, että niin kävisi. Muistatteko, että ennustin sitä teille? Kowalski voi sen todistaa.

— Eno ennusti! — sanoi Roch.

— Ja minne Carolus on mennyt? — kysyi Wolodyjowski.

— Jalkaväki meni jokea pitkin lotjilla, ja hän itse meni ratsuväen kanssa Veikselin vartta Varsovaan.

— Oliko taistelua?

— Oli ja ei. Sanalla sanoen: antakaa minun olla rauhassa, sillä minä en voi puhua.

— Sanokaa vain yksi asia vielä. Onko Sapieha voitettu perin pohjin?

— Voitettuko? Hänhän ajaa takaa kuningasta, mutta ei hän kykene saamaan tätä kiinni.

— Hän on yhtä etevä takaa ajamaan kuin saksalainen paastoamaan! — sanoi Zagloba.

— Jumalan kiitos! Armeija on kuitenkin kunnossa! — huudahti Wolodyjowski.

— Vetivät nenästä yksinkertaisia! — huusi Zagloba. — Huono juttu! Meidän pitää taas yhdessä paikata valtakunnan rikkinäinen kohta.

— Älkää moittiko liettualaista armeijaa! — vastasi Charlamp. — Carolus on suuri sotapäällikkö, eikä ole helppoa olla hänen kanssaan tekemisissä. Olettehan te, suurpuolalaiset, kokeneet sen itsekin Ujscien, Wolborzin ja Sulejowon luona ja kymmenissä muissa paikoissa. Joutuihan itse herra Czarnieckikin tappiolle Golebin luona. Miksi ei siis herra Sapieha olisi voinut kärsiä tappiota, etenkin kun te jätitte hänet oman onnensa nojaan!

— Niin, mitä me menimmekään leikkiin Warkan luo? — sanoi Zagloba nyrpeästi.

— Tiedän, että se ei ollut leikkiä, vaan kova taistelu, ja että Jumala antoi teille voiton. Mutta kukapa tietää, eikö olisi ollut parempi, että te ette olisi tänne lähteneet, sillä meillä sanotaan, että kummankin sotajoukkomme erikseen voi voittaa, mutta kun ne ovat yhdessä, eivät kaikki helvetin vallatkaan niille mitään mahda.

— Se on mahdollista, — sanoi Wolodyjowski. — Mutta mitä johtajat ovat päättäneet, sitä ei meidän tule arvostella. Kyllä on täytynyt olla syytä myöskin teissä!

— Sapieha on tietysti tehnyt jonkin tyhmyyden, kyllä minä hänet tunnen! — sanoi Zagloba.

— Sitä en voi kieltää! — murahti Charlamp. He vaikenivat ja katsahtivat vain silloin tällöin synkästi toisiinsa. Äsken he olivat olleet täynnä luottamusta ja toivoa, mutta nyt näytti valtakunnan onni taas olevan vaarassa. Viimein sanoi Wolodyjowski:

— Herra kastellaani on tulossa! Näin sanoen hän poistui huoneesta. Czarniecki palasi tosiaankin. Wolodyjowski juoksi häntä vastaan ja alkoi huutaa:

— Herra kastellaani! Ruotsin kuningas on lyönyt Liettuan armeijan ja päässyt satimesta! Täällä on sanansaattaja, jolla on kirjeitä Vilnon vojevodalta!

— Missä mies itse on? — huudahti Czarniecki.

— Minun luonani. Lähetän hänet heti! Mutta Czarnieckiin oli sanoma tehnyt niin syvän vaikutuksen, että hän ei tahtonut odottaa, vaan hyppäsi heti hevosen selästä ja lähti Wolodyjowskin kanssa tämän asuntoon.

Kaikki hypähtivät pystyyn hänen saapuessaan, mutta hän nyökäytti heille vain päätään ja sanoi:

— Antakaa kirjeet!

Charlamp antoi hänelle sinetillä suljetun kirjeen. Kastellaani meni ikkunan luo, sillä huoneessa oli jo pimeä, ja alkoi lukea kulmakarvat rypyssä ja tuiman näköisenä. Väliin välähti vihastus hänen silmistään.

— Kastellaani on kiihtynyt! — kuiskasi Zagloba Skrzetuskille. — Katsokaa, miten hänen poskensa hehkuvat! Kohta hän alkaa sammaltaa, niinkuin hän aina tekee, kun suuttuu.

Czarniecki luki kirjeen loppuun, kierteli vähän aikaa viiksiään ja ajatteli. Sitten hän sanoi terävällä äänellä:

— Tulkaa lähemmäksi, toveri!

— Palvelukseksenne!

— Puhukaa totta! — sanoi Czarniecki painokkaasti. — Tämä kirje on niin etevästi kokoonpantu, että siitä ei saa mitään selvää... Mutta... puhukaa totta kaunistelematta: onko armeija lyöty hajalle.

— Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne!

— Montako päivää tarvitsette kootaksenne sen taas?

Tässä Zagloba kuiskasi Skrzetuskille:

— Hän koettaa pistää miehen pussiin! Mutta Charlamp vastasi empimättä:

— Koska armeijaa ei ole hajoitettu, niin siinä ei ole mitään kokoamistakaan. Tosin viisisataa vapaaehtoista katosi, eikä niitä ollut kaatuneittenkaan joukossa, mutta sehän on tavallista, eikä armeijalle siitä ollut mitään vahinkoa. Päinvastoin on herra hetmani lähtenyt hyvässä järjestyksessä seuraamaan kuninkaan jäljessä.

— Ettekö menettäneet tykkejä?

— Emme, paitsi niitä neljää, jotka ruotsalaiset naulitsivat, kun eivät voineet ottaa mukaansa.

— Huomaan, että puhutte totta. Kertokaa nyt, miten kaikki tapahtui.

— Incipiam! — sanoi Charlamp. — Kun jäimme yksin, huomasi vihollinen armeijan Veikselin rannalta lähteneen ja vain vapaajoukkoja olevan niiden sijalla. Ajattelimme, taikka oikeastaan herra Sapieha ajatteli, että ruotsalaiset hyökkäävät niiden kimppuun ja lähetti heille joitakin apujoukkoja, mutta vähäisiä, ettei heikontaisi itseään. Mutta ruotsalaisten leirissä oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Illan suussa ne alkoivat keräytyä suurin joukoin Sanin rannalle. Olimme vojevodan asunnossa. Sinne tuli herra Kmicic, joka nyt nimittää itseään Babinicziksi, ilmoittamaan asiasta. Mutta herra Sapiehalla oli juuri alkamassa kemut, joihin oli saapunut paljon aatelisnaisia Krasnikista ja Janowosta, ja kun herra vojevoda pitää paljon kauniimmasta sukupuolesta...

— Ja pitää paljon myös kemuista! — keskeytti Czarniecki.

— Kun minä en ole siellä, niin ei ole ketään, joka saisi hänet pysymään kohtuuden rajoissa! — huomautti Zagloba.

— Ehkäpä joudutte sinne pikemmin kuin luulette! — sanoi Czarniecki.

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen ja sanoi:

— Jatkakaa!

— Babinicz siis tuo sen tiedon, mutta vojevoda sanoo siihen: "Ne vain ovat hyökkäävinään! Eivät ne ryhdy mihinkään. Pikemminkin (sanoo) ne menevät Veikselin yli, mutta pidän heitä silmällä ja hyökkään siinä tapauksessa itse. Nyt (sanoo) älkäämme antako häiritä iloamme!" Alamme silloin syödä ja juoda. Soittokunta rupeaa soittamaan, ja itse vojevoda ottaa osaa tanssiin...

— Kyllä minä hänet tanssitan! — keskeytti Zagloba.

— Hiljaa! — sanoi Czarniecki.

— Tulee uusi sanoma, että ruotsalaiset pitävät kovaa melua. Mutta se ei vaikuta mitään. Vojevoda lyö paashia korvalle: "Mitä sinä tänne tuppaudut!" Tanssimme aamun sarastukseen asti, nukuimme puolipäivään. Keskipäivällä huomaamme ruotsalaisten luoneen korkeita valleja, ja niillä on isoja tykkejä. Väliin ne ampuvat, ja niiden kuulat ovat hirmuisia, kuin ämpäreitä ikään, joista kyllä kyytinsä saa...

— Älkää vätystelkö! — keskeytti Czarniecki — Ette ole nyt hetmanin luona!

Charlamp nolostui pahasti ja jatkoi:

— Keskipäivän aikaan saapui itse vojevoda. Ruotsalaiset olivat noitten vallien turvissa alkaneet rakentaa siltaa. He tekivät työtä iltaan asti meidän suureksi ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että joskin he saavat sen rakennetuksi, niin he eivät pääse siitä yli. Seuraavana päivänä he jatkoivat työtään. Nyt alkoi vojevoda järjestää sotajoukkoa, sillä hänkin uskoi nyt, että syntyy taistelu.

— Mutta silta olikin vain silmänlumetta, ja he tulivat yli alempana toista myöten sekä hyökkäsivät kimppuunne sivulta, — keskeytti Czarniecki.

Charlamp katseli silmät selällään ja suu auki, oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten:

— Onko teidän ylhäisyytenne jo saanut selostuksen tapahtumasta?

— Eikö mitä! — kuiskasi Zagloba. — Mutta kaikki sota-asiat ymmärtää päällikkömme jo edeltäpäin aivan kuin näkisi ne edessään.

— Jatkakaa, — sanoi Czarniecki.

— Tuli ilta. Sotajoukko oli valmiina, mutta johtajalla oli taas kemut. Aamulla aikaisin kulkivat ruotsalaiset toisen sillan yli, jonka olivat rakentaneet alemmaksi, ja tekivät heti hyökkäyksen. Äärimmäisenä seisoi joukkoineen herra Koszyc, hyvä soturi. Tämä piti puoliaan. Avuksi hänelle riensivät lähinnä olevat vapaaehtoiset, mutta kun heitä alettiin ampua tykillä, niin he lähtivät käpälämäkeen. Herra Koszyc kaatui, ja hänen joukkonsa kärsi pahasti. Mutta vapaaehtoiset syöksyivät leiriin ja saivat aikaan yleisen hämmingin. Kaikki rykmentit, jotka olivat valmiina, lähtivät vihollista vastaan, mutta emme saaneet mitään aikaan ja menetimme tykit. Jos kuninkaalla olisi ollut enemmän jalkaväkeä ja tykkejä, olisimme kärsineet vakavan tappion, mutta onneksi oli suurin osa jalkaväkeä ja tykit lähetetty yöllä pois proomuilla, mistä meillä myöskään ei ollut mitään tietoa.

— Sapja on tehnyt tuhmuuden! Aavistinhan sen! — huudahti Zagloba.

— Saimme käsiimme kuninkaan kirjeenvaihdon, — jatkoi Charlamp, — jonka ruotsalaiset kiireessä pudottivat. Siinä sanottiin, että kuningas menee Preussiin ja aikoo tulla takaisin vaaliruhtinaan joukkojen kanssa, koska, niinkuin hän kirjoittaa, hän ei selviydy yksistään ruotsalaisin voimin.

— Minä tiedän sen! — sanoi Czarniecki. — Herra Sapieha on lähettänyt minulle sen kirjeen.

Sitten hän mutisi aivan kuin itsekseen:

— Meidän pitää mennä Preussiin hänen jäljessään.

— Sitä olen jo ammoin sanonut! — lausui Zagloba.

Czarniecki katsoi häneen vähän aikaa mietteissään.

— Onnetonta! — sanoi hän ääneen. — Jos minä olisin ennättänyt Sandomiriin, niin yhdessä hetmanin kanssa olisimme tuhonneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen!... Haa, viivähdin! Sota pitenee, mutta joka tapauksessa tuho perii nuo rosvot...

— Niin on! — sanoivat kaikki yhteen ääneen.

Ja taas täytti rohkeus sydämet, joihin äsken oli pyrkinyt epätoivo.

Zagloba oli kuiskannut jotakin Rzedzianin korvaan. Tämä katosi ulos ovesta, mutta palasi hetken kuluttua mukanaan pullo simaa. Sen nähtyään Wolodyjowski kumarsi syvään kastellaanille.

— Olisi suuri suosionosoitus yksinkertaiselle soturille..., — sanoi hän.

— Juon mielelläni pikarin kanssanne! — sanoi Czarniecki. — Ja tiedättekö miksi? Siksi, että me eroamme!

— Kuinka niin? — kysyi Wolodyjowski hämmästyen.

— Herra Sapieha kirjoittaa, että laudalainen rykmentti kuuluu Liettuan armeijaan ja että se on lähetetty vain tilapäisesti kuninkaan joukon avuksi. Mutta nyt hän tarvitsee sen itse, ja varsinkin upseereista on hänellä suuri puute. Herra Michal, te tiedätte, miten paljon teistä pidän, ja vaikeata on minun teistä erota, mutta käsky velvoittaa. Tosin herra Sapieha hienotunteisena miehenä on lähettänyt määräyksen minun kauttani ja jättänyt minulle siihen nähden aivan vapaat kädet. Voisin siis jättää sen teille näyttämättä... Minulla on aivan sama tunne, kuin jos herra hetmani taittaisi parhaan miekkani... Mutta juuri siksi, että määräys on minun päätösvaltaani jätetty, annan sen teille. Tehkää velvollisuutenne! Maljanne, kelpo soturi!

Wolodyjowski kumarsi uudelleen maahan asti, mutta oli niin ymmällä, että ei voinut lausua sanaakaan, ja kun Czarniecki syleili häntä, alkoivat kyynelet tippua hänen silmistään hänen keltaisille viiksilleen.

— Mieluummin olisin kaatunut! — sanoi hän surullisesti. — Olen tottunut taistelemaan rinnallanne, suuri johtaja, eikä voi tietää, miten vielä käy.

— Herra Michal, älkää välittäkö määräyksestä! — sanoi Zagloba liikutettuna. — Kirjoitan itse Sapiehalle ja annan hänen kuulla kunniansa!

Mutta herra Michal oli ennen kaikkea sotilas, ja hän tulistui tästä ehdotuksesta.

— Te olette ikuisesti partiolainen! Parempi olisi pitää suu kiinni, kun ei ymmärrä asiaa! Virka velvoittaa!

— Oikein! — sanoi Czarniecki.

YHDESTOISTA LUKU.

Kun herra Zagloba tuli hetmanin eteen, ei hän vastannut tämän iloiseen tervehdykseen, vaan pani kädet selän taakse, venytti huulensa ja alkoi katsoa häneen kuin oikeamielinen, mutta ankara tuomari. Sapieha tuli tuon ilmeen nähdessään vielä iloisemmaksi, sillä hän odotti jotakin kujetta, ja kysyi:

— No, miten voitte, vanha vekkuli? Miksi nyrpistätte nenäänne kuin tuntisitte pahaa hajua?

— Kaikkialla Sapiehan sotajoukossa haiskahtaa bigos [= liettualainen ruoka, jossa on kaalia ja lihaa].

— Bigos? Kuinka niin?

— Sen vuoksi, että ruotsalaiset ovat hakanneet kaalipäitä!

— Ahaa! Se oli kohteliaisuus! Vahinko, että eivät teitä hakanneet!

— Minäpä olenkin palvellut semmoista kenraalia, joka antoi meidän hakata, mutta ei meitä hakata!

— Hitto teidät vieköön! Kunpa olisivat hakanneet edes kielenne pois!

— Millä minä sitten ylistäisin Sapiehan voittoa? Hetmani synkistyi ja lausui:

— Hyvä veli, älkää jatkako tuohon tapaan! On monia, jotka ovat unohtaneet isänmaalle tekemäni palvelukset ja syyttävät minua. Jos ei olisi tuota suunsoittamista, niin asiat voisivat luistaa toisin. Sanotaan minun kemujen vuoksi unohtaneen vihollisen, mutta ei muisteta, että tätä vihollista ei koko valtakuntamme kyennyt vastustamaan!

Zagloba heltyi jonkin verran hetmanin puheesta ja sanoi:

— Sellainen on tapa meillä, että aina kaikesta syytetään johtajaa. En minä ole niitä, jotka pitävät kemuja pahana, sillä mitä pitempi päivä on, sitä tarpeellisempi on vatsan kestitseminen. Herra Czarniecki on suuri sotapäällikkö, mutta se vika hänellä minun ymmärrykseni mukaan kuitenkin on, että hän tarjoaa sotajoukolle aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi vain ruotsalaisten lihaa. Hän on parempi johtaja kuin kokki, mutta hän tekee pahasti, sillä semmoisella ruokolla paras ritarikin pian kyllästyy sotaan.

— Oliko herra Czarniecki hyvin vihainen minulle?

— Ei! Ensin hän kyllä osoitti suurta kiihtymystä, mutta kuultuaan, että sotajoukko on kunnossa, hän sanoi kohta: "Jumala johtaa asiat, ei ihmisvoima!" Mitäpä tuo! (sanoi). Kuka tahansa voi kärsiä tappion. Kunpa meillä vain (sanoi) olisi isänmaassamme Sapiehoja, niin tämä olisi Aristidesten maa!

— Herra Czarnieckin puolesta antaisin viimeisen veripisarani! — vastasi hetmani. — Jokainen muu koettaisi alentaa arvoani esiintyäkseen itse sitä suuremman kunnian loisteessa, varsinkin saatuaan uuden voiton, mutta hän ei ole niitä miehiä.

— Ei minullakaan ole häntä vastaan muuta kuin että olen liian vanha semmoiseen palvelukseen kuin hän vaatii sotilailta, ja varsinkaan eivät ole terveydelleni käypiä ne kylvyt, joita hän määrää.

— Olette siis tyytyväinen siihen, että olette taas luonani?

— Olen tyytyväinen ja en ole. Tässä on nimittäin jo kokonainen tunti puhuttu ruoasta ja juomasta, mutta niitä ei ole näkynyt.

— Heti käymme pöytään. Mitä herra Czarniecki nyt aikoo?

— Hän menee Suur-Puolaan auttamaan raukkoja siellä, sitten hän menee Stenbockia vastaan ja Preussiin toivoen saavansa Danzigista tykkejä ja jalkaväkeä.

— Danzigin asukkaat ovat kelpo väkeä, esimerkiksi kelpaavia koko valtakunnalle. Tapaan siis herra Czarnieckin Varsovassa, sillä menen sinne, kunhan ensin hiukan olen huvitellut Lublinin luona.

— Ovatko ruotsalaiset uudelleen vallanneet Lublinin?

— Se on onneton kaupunki! En tiedä enää, kuinka monta kertaa se on ollut vihollisten käsissä. Täällä on Lublinin aateliston lähetystö pyytämässä apuani. Mutta koska minun on kirjoitettava kirjeitä kuninkaalle ja hetmaneille, niin heidän täytyy vielä odottaa puheilleni pääsyä.

— Lubliniin tulen mielelläni, sillä siellä ovat kauneimmat kassapäät. Kun ne leipää leikatessaan painavat leivän itseään vasten, niin sieluton leipäkin näyttää nauttivan heidän käsissään.

— Senkin turkkilainen!

— Teidän ylhäisyytenne ikämiehenä ei sitä voi ymmärtää, mutta minä olen mies, jonka täytyy aina keväisin antaa iskeä suonta itsestäni.

— Tehän olette vanhempi kuin minä!

— Ainoastaan kokemuksen, en ikävuosien puolesta. Moni on kateellinen nähdessään, miten olen osannut conservare juventutem meam. Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, minun ottaa vastaan lublinilaisten lähetystö. Lupaan teille, että heti tulemme heitä auttamaan. Lohdutan sillä heitä, ja kohta olemme lohduttamassa heidän naikkosiaankin.

— Hyvä on! — sanoi hetmani. — Minä menen kirjoittamaan kirjeet.

Hän lähti huoneesta.

Heti sen jälkeen Zagloba otti lähetystön vastaan erinomaisen arvokkaasti ja suopeasti sekä lupasi apua ehdolla, että sotajoukolle hankitaan riittävästi muonaa ja varsinkin kaikenlaisia juomatavaroita. Sitten hän pyysi vojevodan nimessä lähettiläät juhla-aterialle. He olivat hyvin tyytyväisiä, sillä armeija lähti jo seuraavana yönä liikkeelle Lublinia kohti. Itse hetmani kiirehti lähtöä, sillä hänestä oli tärkeätä haihduttaa jollakin sotaisella mainetyöllä Sandomirin luona sattuneen nolauksen muisto.