Part 14

Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka. Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen turvajoukon päällikkönä.

Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja alkoi miettiä pakoa.

Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen aikeet.

"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta, ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat..."

Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle liikenee!

— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas kirjeen silmiensä lähelle. "... Tämän rahasumman hakemisella en tahdo teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan, minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."

Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle. Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa, sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:

— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!

Mutta Oleńka sanoi:

— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta on kohta täysi!

VIIDES LUKU.

Miekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä lohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi sillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli niin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.

Mutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi vielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he alkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.

Oleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes Hassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen sotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea suostuttaa.

Tyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään saadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin tekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin nousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa vuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta vaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla oli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi. Ketling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää paremman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten kuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää asiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän maanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä tapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei Boguslaw ollut koko Puolan valtias.

Kun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo saattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.

Ketling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä kunnioitusta ja ihailua.

Kyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin onnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten paraneminen edistyy, Ketling vastasi:

— Terveyteni paranee, ikävä kyllä, mutta mielelläni kuolisin.

— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen osaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti tietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin palvelusaikanne päättyy?

— Vasta puolen vuoden kuluttua.

Oleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi:

— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle: teidän pitää poistua täältä!

Sitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada häneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada työtä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin kunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:

— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan turviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä olettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa, minä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja hyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta kuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.

Hänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan kalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja vastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:

— En voi, neiti! En voi!

— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen Oleńka.

Vastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.

— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa. Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani. Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät tuskan, joka on minulle ylivoimainen!

Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:

— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset. En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli. Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko, mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä... kunniaani en voi, en voi antaa!

Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.

Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet lausutuksi sanaakaan.

Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen viikkoon nousta vuoteesta.

Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä, niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.

Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:

— Herran tähden, mitä kuuluu?

— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.

— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo auttaa?

— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.

— Miksi, Herran nimessä?

— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!

— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. — Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!

Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään. Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:

— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa mieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen lurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!

Kun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli miekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:

— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes kykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän näyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja itse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke, ei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo auttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin toimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä et osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!

Oleńka pyyhki silmänsä.

— Luuletteko, että onnistumme? — kysyi hän.

— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on mahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.

— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman pian miettimään!

Kyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat saivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.

Kauan tuumittuaan he päättivät olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin ensimmäiset tiedot Boguslawista saapuisivat Taurogiin. He panivat toivonsa siihen, että Jumala rankaisee isänmaanpetturia ja tunnotonta miestä. Hän saattoi kaatua, saattoi sairastua, Sapieha saattoi voittaa hänet, ja silloin syntyisi Taurogissa hämmennystä, eikä heitä vartioitaisi yhtä tarkasti kuin nyt.

He alkoivat odottaa, mutta kului kuukausi, pitkä ja ikävä aika odottaville, ennenkuin saapui ensimmäinen sanantuoja, eikä häntäkään oltu lähetetty Taurogiin, vaan Stenbockin luo Preussiin.

Ketling, joka viimeisen keskustelun jälkeen ei uskaltanut näyttäytyä Oleńkalle, lähetti hänelle heti kirjelipun, jossa ilmoitettiin:

"Ruhtinas Boguslaw on voittanut Krzysztof Sapiehan Branskin luona. Muutamia rykmenttejä jalka- ja ratsuväkeä on otettu vangiksi. Hän menee Tykocinia vastaan, missä on Horotkiewicz."

Se vaikutti Oleńkaan kuin ukkosen isku. Suuri sotapäällikkö ja taitava ritari olivat hänen tyttömäisen käsityksensä mukaan sama asia. Koska hän oli nähnyt Boguslawin Taurogissa helposti saavan voiton parhaista ritareista, niin hänestä oli selvää, että Boguslaw edusti ilkeätä, mutta voittamatonta mahtia, jota vastaan muut turhaan taistelivat.

Hänessä sammui kokonaan toivo, että Boguslaw joutuisi tappiolle. Turhaan miekankantaja koetti rauhoittaa häntä ja lohdutti sillä, että ruhtinas ei ollut vielä joutunut tekemisiin vanhan herra Sapiehan kanssa, jonka kykyä todisti sekin, että kuningas äskettäin oli antanut hänelle hetmanin arvon. Oleńka ei uskonut, ei uskaltanut uskoa. — Kuka hänet voi voittaa? Kuka riittää hänelle? — vastasi hän vain.

Myöhemmät sanomat näyttivät osoittavan hänen pelkonsa aiheelliseksi.

Muutamaa päivää myöhemmin Ketling taas lähetti kirjelipun, jossa ilmoitettiin, että Horotkiewicz oli lyöty ja Tykocin valloitettu. "Koko Podlasie", kirjoitti hän, "on ruhtinaan vallassa, joka ei odota herra Sapiehaa, vaan nopeasti rientää tätä vastaan".

— Herra Sapieha joutuu myös tappiolle, — ajatteli tyttö.

Mutta samaan aikaan lensi kuin kevättä ennustava pääskynen sanoma toisaalta päin. Näihin lähellä meren rantaa oleviin valtakunnan osiin se tuli myöhään, mutta sen sijaan niin ihanana ja ihmeellisenä kuin legendat kristittyjen ensimmäisiltä ajoilta:

— Częstochowo! Częstochowo! — kulki suusta suuhun.

Sydänten jää suli, ja oli kuin kukat olisivat puhjenneet kevätauringon lämmittämään maahan. Częstochowo piti puolensa. Hänet itsensä, Puolan Kuningatar, nähtiin suojelemassa muuria taivaallisella viitallaan; kranaatit ryömivät hänen pyhien jalkainsa juureen kuin koirat, ruotsalaisten kädet kuivettuivat, musketit kasvoivat kiinni heidän kasvoihinsa ja he poistuivat häveten ja peläten.

Kuullessaan tämän sanoman toisilleen tuntemattomat ihmiset syleilivät toisiaan ilosta itkien. Toiset valittivat sitä, että sanoma tuli niin myöhään.

— Me olemme eläneet täällä niin kauan itkussa, — sanoivat he, — me olemme eläneet surussa ja murheessa, kun olisi pitänyt riemuita!

Sitten alkoi kuulua kohina yli koko valtakunnan Mustalta mereltä Itämereen niinkuin molempien merten aaltojen pauhu. Uskollinen ja hurskas kansa nousi puolustamaan Kuningatartaan. Kaikkiin sydämiin syttyi toivo, kaikki silmät alkoivat säihkyä. Se, mikä tähän asti oli näyttänyt peloittavalta ja voittamattomalta, pieneni silmissä.

— Kuka voittaa Boguslawin? — puhui miekankantaja tytölle. — Kuka hänelle riittää? Nyt tiedät kuka! Pyhä Neitsyt!

Boguslawista ei pitkiin aikoihin kuulunut kerrassaan mitään. Oli aivan kuin hän olisi sotajoukkoineen uponnut mereen. Taurogiin jääneet upseerit alkoivat olla levottomia sekä pitää tulevaisuuttaan epävarmana. Parempi olisi ollut mikä sanoma tahansa ruhtinaan kohtalosta kuin tämä täydellinen äänettömyys. Mutta mikään tieto ei voinut saapua perille, sillä juuri siihen aikaan hirveä Babinicz tataarilaisineen ahdisti ruhtinasta ja otti kiinni kaikki hänen sanansaattajansa.

KUUDES LUKU,

Eräänä päivänä saapui Taurogiin muutamien kymmenien sotamiesten saattamana neiti Anna Borzobohata.

Braun otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, koska niin oli pakko tehdä, sillä niin määräsi Sakowicz kirjeessä, jonka Boguslaw itse oli allekirjoittanut ja jossa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckin hovineidille käskettiin osoittamaan kaikkea kunnioitusta. Neiti Anna oli reippaalla mielellä ja alkoi heti tulostaan asti heitellä Brauniin semmoisia silmäyksiä, että juro saksalaisparka kulki kuin tulisilla hiilillä. Muitakin upseereita neiti Anna alkoi komennella ja oli Taurogissa kuin kotonaan. Jo ensimmäisenä iltana hän tutustui Oleńkaan, joka tosin katseli häntä epäluuloisesti, mutta otti hänet vastaan kohteliaasti toivoen saavansa kuulla uutisia.

Anusialla ei niistä ollut puutetta. Keskustelu alkoi Częstochowosta, sillä siitä olivat Taurogin vangit halukkaimmat kuulemaan. Miekankantaja pani ihan kädet korvien taakse, että sanaakaan ei menisi häneltä hukkaan, ja väliin hän aina keskeytti Anusian kertomuksen huudahtamalla:

— Kunnia Jumalalle korkeudessa!

— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette kuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja minä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut tullut minua hakemaan... Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia, sekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra Czarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.

— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään. — Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan suureksi soturiksi.

— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia vastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas on siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin ahdistelevat ruotsalaisia... ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.

Hänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai miekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista uutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä. Oleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.

Sen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Älkää itkekö... Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella... Mitä te itkette?

Hänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui kokonaan.

— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme täällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset...

— Kuinka? Ruhtinas Boguslawin luona?

— Tuon petturin ja vääräuskoisen luona! — huudahti miekankantaja.

— Sama on minunkin kohtaloni, — sanoi Anusia, — mutta minä en silti itke. En kiellä, että ruhtinas on petturi ja kerettiläinen, mutta hän on hieno ritari ja pitää arvossa naisia.

— Kunpa häntä helvetissä pidettäisiin samalla tavalla arvossa! — vastasi miekankantaja. — Te ette häntä vielä tunne, sillä hän ei ole ahdistellut teitä sillä tavoin kuin tätä tyttöä. Hän on oikein lurjusten lurjus, ja tuo Sakowicz on toinen! Suokoon Jumala, että herra Sapieha antaisi molemmille aika kyydin!

— Jos antaa, niin antaa... Ruhtinas Boguslaw on varsin sairas, eikä hänen sotajoukkonsa ole erikoisen suuri. Totta on, että hän eteni nopeasti ja hajoitti muutamia rykmenttejä ja, otti valtaansa Tykocinin ja minut, mutta ei hän riitä Sapiehan voimille. Voitte uskoa minua, sillä olen nähnyt molemmat sotajoukot.

— Näetkö nyt? Mitä sanoinkaan sinulle? — sanoi miekankantaja Oleńkalle.

— Ruhtinas Boguslawin tunnen vanhoilta ajoilta, — jatkoi Anusia. — Hän on sukua Wisniowieckeille ja Zamoyskeille. Hän kävi kerran luonamme Lubnyssa, silloin kun ruhtinas Jeremi lähti retkelle tataarilaisia vastaan. Senpä vuoksi hän nyt käskikin osoittamaan minulle kunnioitusta, sillä hän muisti, että olin talon väkeä ja ruhtinattaren suosikki. Olin silloin pieni lapsi, en tämmöinen kuin nyt. Hyvä Jumala! Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että hänestä tulee isänmaanpetturi! Mutta älkää olko levottomia, sillä joko hän nyt ei palaa tänne tahi me jotenkuten neuvottelemme itsemme täältä pois.

— Jo me koetimme! — sanoi Oleńka.

— Eikö se onnistunut?

— Kuinka se olisi voinut onnistua? — vastasi miekankantaja. — Lyöttäydyimme erääseen upseeriin, jolta luulimme saavamme apua, mutta hän oli valmiimpi estämään kuin auttamaan. Vanhin upseereista on tuo Braun, ja sitähän ei itse pirukaan suostuta.

Anusia loi silmänsä alas.

— Ehkäpä minä onnistuisin, — sanoi hän. — Herra Sapiehan vain pitäisi tulla näille seuduille, jotta olisi mihin turvautua.

— Suokoon Jumala, että hän tulisi mahdollisimman pian! — lausui miekankantaja. — Hänen miestensä joukossa on paljon sukulaisiamme, tuttujamme ja ystäviämme. Siellä ovat myös entiset sotatoverini Wolodyjowski, Skrzetuski ja Zagloba.

— Minä tunnen heidät, — sanoi Anusia ihmeissään, — mutta he eivät ole herra Sapiehan armeijassa. Ah, kunpa he olisivatkin olleet siellä, varsinkin herra Wolodyjowski (sillä herra Skrzetuski on naimisissa), niin en minä olisi täällä, sillä hän ei olisi antanut saartaa itseään niinkuin herra Kotczyc.

— Eiväthän he vain liene kaatuneet, kun ette nähnyt heitä?

— Ei, ei! — vastasi Anusia. — Niin kuuluisien ritarien kuolemasta olisi puhuttu, mutta minä en kuullut mitään. Ei heille kukaan mitään voi. Vaikka herra Michal on pieni, niin ruhtinas Jeremi kuitenkin sanoi, että jos koko valtakunnan kohtalo riippuisi taistelusta mies miestä vastaan, niin hän valitsisi taisteluun herra Michalin.

Miekankantaja oli tyytyväinen, kun oli saanut puhetoverin, käveli huoneessa pitkin askelin ja kysyi:

— Te siis tunnette hyvin herra Michalin!

— Kyllä, olemme monta vuotta olleet yhdessä.

— Varmaankaan se ei mennyt ilman rakastumista?

— Se ei ole minun syyni, — sanoi Anusia heittäytyen vaatimattoman näköiseksi.

— Mutta se minua surettaa, että nuo miehet eivät ole hetmanin joukossa, sillä sellaisten sotilaitten avulla olisi helpompi voittaa.

— Siellä on eräs, joka korvaa ne kaikki.

— Kuka se on?

— Herra Babinicz Witebskin vojevodakunnasta. Olette kai kuullut hänestä?

— En ollenkaan, ja se minusta on kummallista.

Anusia kertoi lähdöstään Zamośćiesta ja kaikesta, mitä matkalla tapahtui. Babinicz kasvoi hänen kertomuksessaan niin suureksi sankariksi, että miekankantaja rupesi vakavasti miettimään, kuka se voisi olla.

— Minähän tunnen koko Liettuan, — sanoi hän. — Siellä on sukuja, joiden nimet ovat sentapaisia: Babilleja, Babinowskeja, Babinskeja ja niin edespäin, mutta Babiniczeista en ole kuullut. Luulenpa, että se on valenimi. Hm! Babinicz!... Mahtaa olla nokkela ritari, kun osasi tehdä kepposet Zamoyskillekin.

— Ah, hän on suurenmoinen! — huudahti Anusia.

Miekankantaja tuli hyvälle tuulelle.

— Niinkö? — sanoi hän asettuen kädet puuskassa Anusian eteen.

— Kenties te ajattelette, mene tiedä, mitä kaikkea? — sanoi Anusia.

— Hyväinen aika, mitä minä ajattelisin?

— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että hänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten rakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.

— Suokoon Jumala!

— Minä sanon teille, miksi luulen niin... Joka kerta nimittäin, kun tuo Babinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.

— Silloin meistä tulee ystävät! — sanoi miekankantaja.

— Varmasti!... Ja hänen turviinsa pakenemme, jos hän tänne ilmestyy.

He puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että Oleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä yöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.

Pian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui päivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan olivat toistensa täydellisiä vastakohtia.

Ketling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu, kunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea vastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla mitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta jättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.

Turhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi kevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa sitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen tunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He puhuivat hänestä usein.

— Toiset huokailevat, — selitteli Anusia, — mutta tämä huusi vain tataarilaisilleen eikä katsahtanutkaan minuun, ja jos puhui, niin aina käskevästi: "Nouskaa, neiti! Syökää! Juokaa!" Kunpa hän samalla olisi ollut epäkohtelias, mutta sitä hän ei ollut, enkä myöskään voi sanoa, että hän ei olisi pitänyt minusta huolta! Krasny Stawissa päätin: "Koska et välitä katsoakaan minuun, niin maltahan!" Mutta jonkin ajan kuluttua tunsin jo oloni pahaksi. Sanonpa sinulle, että vain katsoin katsomistani hänen harmaisiin silmiinsä, ja kun hän naurahti, niin ilo valtasi minunkin sydämeni, aivan kuin olisin ollut hänen orjansa...

Oleńka painoi päänsä alas, sillä hänkin muisti harmaat silmät. Sekin harmaasilmäinen mies puhui samalla lailla ja aina käskevästi sekä oli toiminnan mies, mutta hänellä ei ollut omaatuntoa eikä hän pelännyt Jumalaa.

Mutta Anusia jatkoi viehättyneenä muistelemaan:

— Kun hän kiiti kedolla komentosauva kädessä, niin hän oli minusta kuin hetmani. Tataarilaiset pelkäsivät häntä pahemmin kuin tulta. Paljon näin Lubnyssa uljaita ritareita, mutta en koskaan sellaista, jota olisin pelännyt.

— Jos Jumala on määrännyt hänet sinulle, niin sinä saat hänet, mutta sitä en jaksa uskoa, että hän ei olisi sinua rakastanut.

— Kyllähän hän tavallaan minua rakastikin... hiukan vain... Hän itse puhui minulle: "On onni teille, neiti, että minä en voi unhottaa enkä lakata rakastamasta, sillä muussa tapauksessa olisi parempi panna susi lampaan kaitsijaksi kuin uskoa minun haltuuni tämmöinen tyttö."

— Mitä sinä hänelle siihen vastasit?

— Sanoin hänelle: "Mistä te tiedätte, että saisitte vastarakkautta?" Mutta hän vastasi: "En minä kysyisikään!" Mitä tuommoiselle voi tehdä?... Tyhmä se oli, joka ei häntä lempinyt, ja kova sydän sillä on. Kysyin häneltä, mikä on hänen lemmittynsä nimi, mutta hän ei sanonut. "Parasta on", — sanoi hän, — "olla kajoamatta siihen, sillä se on kipeä kohta, ja toinen kipeä kohta on Radziwillit... petturit!" Ja tämän sanottuaan hän tuli niin peloittavan näköiseksi, että olisin tahtonut painua maan alle. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä... Mutta mitäpä tästä, ei hän ole minua varten, ei ole!

— Rukoile häntä pyhältä Nikolaukselta! Tätini sanoo, että tämä on semmoisissa asioissa paras suojelija. Katso vain, että et vihastuta häntä, kun panet muitten päitä pyörälle!

— En minä enää! Vain pikkuisen, tuon verran! Anusia näytti sormellaan, että hän ei harjoita veikistelyä kuin noin puolen kynnen verran, jotta pyhä Nikolaus ei vihastuisi.

— Enhän minä tee sitä vain omavaltaisuudessani! — puolusteli hän itseään miekankantajan edessä, joka myös paheksui hänen haluaan saada miesten päät pyörälle. — Minun täytyy niin menetellä, sillä jos nuo upseerit eivät auta meitä, niin me emme pääse täältä koskaan pakenemaan.

— Pyh! Braun ei koskaan suostu meitä päästämään.

— Braunin olen jo lumonnut! — vastasi Anusia vienolla äänellä ja luoden silmänsä alas.

— Entä Fitz-Gregory?

— Hänen laitansa on samoin! — vastasi tyttö vielä hiljempaa.

— Von Irben?

— Samoin!

— Tepä vasta olette!... Nähtävästi siis vain Kettingistä ei teidän ole onnistunut selviytyä!

— En voi häntä sietää! Mutta hänestä selviytyy joku muu. Muuten asia järjestyy ilman häntäkin.

— Ja te luulette, että he eivät pane esteitä, jos pakenemme?

— Tulevat mukaan! — vastasi Anusia viskaten päätään ja vilkuttaen silmiään.

— Miksi sitten, Herran nimessä, istumme täällä? Olisin halukas lähtemään vaikkapa jo tänään! —

Ryhdyttiin heti neuvottelemaan, mutta tulokseksi tuli, että täytyi odottaa, kunnes Boguslawin kohtalo ratkaistaisiin ja Sapieha tulisi Samogitiaan. Muuten saattoi uhata kaamea tuho omienkin puolelta. Vierasmaalaiset upseerit eivät olleet mikään turva, vaan tekivät päinvastoin vaaran vielä suuremmaksi, sillä rahvas oli niin vihainen kaikille ulkomaalaisille, että se armotta surmasi jokaisen, joka ei ollut puolalaisessa puvussa. Ulkomaalaisissa puvuissa olevat puolalaiset arvohenkilöt, puhumattakaan itävaltalaisista ja ranskalaisista diplomaateista, eivät voineet matkustaa muuten kuin vahvojen sotaväkiosastojen turvissa.

— Uskokaa minua, sillä minä olen kulkenut läpi koko maan, — sanoi Anusia. — Ensimmäisessä kylässä tahi metsässä meidät surmataan kysymättä keitä me olemme. Ei voi paeta, jos ei ole turvana sotajoukko.

— Minä kokoan oman joukon!

— Ennenkuin sen olette saanut toimeen, olette jo menettänyt henkenne.

— Tietoja ruhtinas Boguslawista täytyy piakkoin saapua.

— Olen käskenyt Braunia ilmoittamaan heti kaikesta.

Braunilta ei kuitenkaan pitkään aikaan tullut minkäänlaista ilmoitusta.

Ketling sen sijaan alkoi taas käydä Oleńkan puheilla, sillä kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, oli tyttö ojentanut hänelle kätensä. Nuori upseeri piti hiljaisuutta pahana merkkinä. Hänen mielestään ruhtinas jo ruotsalaisten ja vaaliruhtinaan takia olisi pitänyt ääntä pienestäkin voitosta.

— En luule, että hän jo on kärsinyt täydellistä tappiota, — sanoi Ketling, — mutta aivan varmaan hän on tukalassa asemassa, josta on vaikea pelastua.

Muutaman päivän kuluttua tämän keskustelun jälkeen saapui uutisia. Saatiin tietää, että ruhtinas Boguslawin asema oli toivoton, sotajoukko väsynyt, ruokavarat lopussa ja peloittava vihollinen ahdistamassa yötä päivää. Ruhtinaan lähetti, joka oli matkalla Preussiin pyytämään apua ja nyt oli poikennut Taurogiin, antoi niin yksityiskohtaisia tietoja tapahtumain kulusta, että Anusia heti ymmärsi ruhtinaan leppymättömän ahdistajan olevan Babiniczin.

— Mitä minä sanoin? — puhui Anusia miekankantajalle ja Oleńkalle. — Kuka pani ruhtinas Boguslawin noin ahtaalle? Herra Sapiehako? Vielä mitä! Kuka samalla lailla tuottaa tuhoa ruotsalaisille? Kuka antaa ansaitun palkan pettureille? Kuka on urhoollisin ritari, suurin sankari? Herra Andrzej!

Herra Andrzej!

— Mikä herra Andrzej? — kysyi Oleńka kalveten.

— Enkö kertonutkaan sinulle, että hänen nimensä on Andrzej? Hän itse sanoi sen minulle. Herra Babinicz, herra Babinicz! Eläköön herra Babinicz! Mikä sinun on, Oleńka?

Neiti Billewicz pyyhkäisi kädellään kasvojaan aivan kuin karkoittaakseen pahan ajatuksen.

— Ei mitään! — vastasi hän. — Oli muuan, joka tarjoutui myymään kuninkaamme elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille tahi ruhtinas Boguslawille, ja hänenkin nimensä oli... Andrzej.

— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti miekankantaja. — Mitäpä me muistelemme pettureita yötä vastaan! Iloitkaamme mieluummin, kun kerran on syytä!