Part 13

— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka suojelisi teitä.

— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!

— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä suorastaan en voi hallita järkeäni... Kunpa olisitte nähnyt, miltä hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!... Mutta tehän olette tomppeli!... Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista, pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa...

— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.

— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!... Menenkö minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?

Sakowicz tuli vakavaksi.

— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!

— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"

— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!

— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!

— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun neuvoani?

— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi! Muuten en saa mitään aikaan... Riittää! Tässä on suuri asia kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!

— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne, sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää vielä kyllä.

Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.

— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa...

— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!

Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:

— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut ystäväksenne Sakowiczin!

— Mitä uutta! Mitä uutta!

— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut luovuttaa samanuskoista.

— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!

— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua. Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen, ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän. Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi, ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi, ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin _crescite et multiplicamini_. Minä ensimmäisenä annan siunaukseni.

— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa. Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta... Oi, herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa päästänne eikä palkinto jää tulematta... kyllä minä...

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle... Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?

Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:

— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä Sapiehaa vastaan.

— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.

— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.

Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.

KOLMAS LUKU.

Seuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.

— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä, joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte, että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä, vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin empien, ja sanoi:

— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras hyvitys!

— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!

— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.

— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.

— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.

— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.

— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.

— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.

— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.

— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen, jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt! Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden...

Miekankantaja tuli tulipunaiseksi.

— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?

— Teille nimenomaan, rakas ystävä!

— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei ole lupa häntä häväistä!

— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!

Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin ympärilleen. Viimein hän sanoi:

— Näenkö unta vai olenko valveilla?

— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari, pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta, pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.

— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne tarpeeksi punninnut asiaa?

— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!

— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?

— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle suvullenne?

— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä vanhasta Roomasta, mutta...

— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se, jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda, nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa, niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi kuin Billewicz?

Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea. Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:

— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne jalomielisyyden!... Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota erotusta uskonnoissa...

— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!

— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys Jumalan siunauksesta!

— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään ihanan pojantyttärenne takia.

Miekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä valaissut.

— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta! — sanoi hän.

Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!

— Hihihii!

— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.

— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun Billewiczit noin kohoavat arvossa?

— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!

— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!

— Amen! — lisäsi Boguslaw.

Jonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:

— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista, oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle, ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä kehoittaa.

— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.

— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan. Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen. Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!

— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän korkeutenne menee naimisiin?

— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt minua epäisänmaallisuudesta... Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?

Miekankantaja mietti.

— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä, vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.

— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun veroiseni.

Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:

— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa, sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.

— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!

— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.

— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!

Boguslaw hypähti pystyyn.

— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä, minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan. Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä! Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!

Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi pois huoneesta.

— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä... Mutta katsoipa asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä... Hm! Se on ainoa mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta, mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.

Hän lähti Oleńkan luo.

Sillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.

— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi, hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin... Maltahan sinäkin! Suutelen silmät päästäsi!... Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!... Milloin Plaska voi saapua tänne?

— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.

— Ei kestä... Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa... Kun voisi vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!... Onko teillä avioliittosopimus valmiina?

— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?

— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä tyttö sanoo... Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!

— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja kauneuttanne.

— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.

Ruhtinas meni kuvastimen luo.

— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?... Tahtoisin jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä... suudella... päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan Plaska ei eksyisi...

— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.

— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.

— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle tuulelle.

— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!

He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni yhä.

Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen jalkansa vielä heikot.

Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat runsaasti vahaa.

— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se ennustaa?

— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.

— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!

— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.

— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan puhuaksenne hengistä!

Syntyi taas äänettömyys.

Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi seisomaan.

— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.

Miekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.

— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne puolisoksi, koska ei teitä rakasta.

— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.

— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, — mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.

— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas. — Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?

— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. — Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi Kmicicille.

— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!... Kyllä minä näytän teille Kmicicin!

— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!

Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.

— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.

Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen rintaansa vastaan ja sanoi.

— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi häitä!

Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.

— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi, tulkaa! Katsokaa!...

Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen suulleen.

— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!

Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja paiskasi hänet sohvalle.

Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:

— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa asiansa?

Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen tuli neiti Aleksandra.

Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.

Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.

Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.

Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.

— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.

— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.

— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä, että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä neiti Kulwiecia.

— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla yläkerroksessa.

— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!

— En sinulle, palvelija! Pois!

Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.

NELJÄS LUKU

Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen, josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.

— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.

— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?

— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne vielä on heikko.

— Antakaa ne heti tänne... kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:

— Huomenna lähdemme Podlasieen.

— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.

— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!

Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului danzigilaisen kellon tikutus.

— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. — Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.

— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn niskoilleni, — vastasi Sakowicz.

— Koska neuvoitte hassutuksia.

— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.

Ruhtinas kohottautui vuoteellaan.

— Luuletteko?... — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.

— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?

— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne. Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?... Ei ainakaan tyttö, sillä hän on siveä... eikä miekankantajakaan, sillä hän on liian tyhmä...

— Vaikkapa tuo täti...

— Olisiko se mahdollista?

— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini hänen kurkulleen ja... voitteko kuvitella, teidän korkeutenne... kun tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.

— Näyttäkää!

— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En tahtonut sitä enää koskettaa.

— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui... Riensin tytön luo kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin... sen vain tiedän, että tyttö huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa. Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset...

— Entä senjälkeen?

— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan... kuinka sanoisin... ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä raukenemista... Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en nyt puhelisi kanssanne.

— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.

— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.

— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.

— On pakkokin olla välittämättä... Mutta nyt olen vapaa koko himostani.

— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!

— Ei käy päinsä!

— Miksi?

— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat pakko-otolla... Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.

— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija, yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.

— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!

— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?

— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty käskyni mukaisesti?

— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä Kovnoon ja odotettava siellä... Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja varsinkaan ei talonpoikia.

— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?

— On.

— Siis myös Paterson?

— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen ottamasta osaa retkeen.

Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.

Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot tekivät lähtövalmistuksia.

— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.

Tähän rohkeni Paterson lausua:

— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.

Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan kasvot.

— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.

Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:

— Amen!

Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä. Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä kotiinsa.