Part 9

Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle, ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia. Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu, käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita. Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta syleili häntä.

Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.

Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:

— Vivat Joannes Casimirus!

— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!

— Vivat liettualaiset!

Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.

— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä jo vetistelen!) Isämme!... Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt... nyt häntä puolustaa satatuhatta sapelia... Oi, laupias Jumala!... En voi puhua kyyneliltä... Eilen hän oli maanpakolainen, tänään... ei Saksan keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.

Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän huusi Rochille:

— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!

— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.

— Totta tämä on, totista totta!... Hyvät herrat, minä olen hävennyt tämän valtakunnan puolesta... mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään toiseen kansaan maailmassa!... Satatuhatta sapelia!... Saakoon joku muu tämmöistä toimeen!... Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!

Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.

Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.

Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat kahden viikon kuluttua.

Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua kenraalia.

Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin. Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista ammusvarastoista.

Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti. Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt, kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg. Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden palkkarahoilla.

Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies, jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa. Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.

Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen, varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin, mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.

Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita, myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin. Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita, joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn. He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin. Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät sadoittain uhreja.

Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa. Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.

Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli. Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä suunnalta tehdä väkirynnäkön.

Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan, koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin, mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.

Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.

Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan, joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.

Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.

Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten vallien suojaan.

Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa, kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.

Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle selostusta asiasta.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä vastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan kuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään portille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien saavuttua.

Kuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin kaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:

— Kuka tuolla linnakkeessa on päällikkönä?

— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.

— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä tunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään sieltä!

— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi Grodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä ja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on varmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen kullassa!

— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä kymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.

Sitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti tarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä useat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena kranaatteja.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa, Tiesenhausen!

— En näe mitään, teidän majesteettinne!

— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa mahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?

— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä tuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.

— Täytyy lähettää hänen avukseen vereksiä voimia! Herrat kenraalit...

— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä kranaatteja putoilee kovin tiheään.

— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat muutakin ajateltavaa!

Grodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä myöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin nähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.

Kuningas oli yhä paikallaan ja katseli. Viimein hän huudahti:

— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat, haluaa mennä hänen sijaansa?

Ei Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan läheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.

— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä ratsuväessä palveleva upseeri.

— Minä! — sanoi myös Tiesenhausen.

— Minä! Minä! Minä! — kuului yht'aikaa useita ääniä.

— Menköön se, ken tarjoutui ensiksi! — sanoi kuningas.

Topor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja lähti ratsastamaan linnaketta kohti.

Kuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja sillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman hiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin tuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.

— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos savua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.

— Menkäämme hiukan sivulle, — sanoi kuningas kannustaen hevostaan.

Toiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja koska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten palatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet estämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä ruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.

— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin kaatua! — sanoi kuningas.

— Jumala suojelee häntä! — sanoi pappi Cieciszowski.

— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsi Tiesenhausen.

Keskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski täyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät silmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla, tarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:

— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake valloitettu!

Kuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui paikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:

— Teidän majesteettinne!

— Miten on? Onko hän kaatunut? — kysyi kuningas.

— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo toista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan ruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!

— Onko hän siis elossa? — kysyi kuningas.

— Sanoo, että hänen on siellä hyvä olla! — toisti Grylewski.

Toisetkin olivat selvinneet hämmästyksestään ja alkoivat huutaa:

— Siinä on ritarin uljuutta!

— Se vasta on sotilas!

Senjälkeen he sanoivat Grylewskille:

— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö teitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi silloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!

Grylewski vastasi:

— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa vastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun on torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties kukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta sain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. "Menkää hiiteen!" — sanoi hän. — "Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne lörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä päällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta te korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että näköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen päällikkö!" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes ihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin yllin kyllin tekemistä.

— Voiko hän pitää asemansa? — kysyi kuningas.

— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän lähtiessäni vielä huusi jälkeeni: "Pysyn täällä vaikka viikon, enkä antaudu, kunhan saan syötävää!"

— Mutta voiko siellä olla?

— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut! Kranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget korvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta! Kuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy pudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat makaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta laittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet tuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi. Minun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja taistelu on siellä taas alkanut uudelleen.

— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei ole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen palatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten ruotsalaisten huomion.

— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, — huomautti Tiesenhausen.

— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat Babinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti ryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.

Näin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen ristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun ja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:

— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo noitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!

KOLMASTOISTA LUKU.

Tehtiin verinen väkirynnäkkö Nowy Światia ja Krakowskie Przedmieścieä vastaan, ja vaikka, se ei juuri onnistunutkaan, niin oli siitä kuitenkin se etu, että ruotsalaisten huomio kääntyi pois siitä linnakkeesta, jota Kmicic puolusti, ja siinä olevat miehet saivat jonkin verran levätä. Muutamia satoja miehiä kaatui. Mutta kuningas sai ilokseen nähdä, että nostoväkikin mitä miehuullisimmin ja kuolemaa halveksien hyökkäsi muureja vastaan, eikä epäonnistuminen ollenkaan lannistanut mieliä, vaan voiton varmuus sotajoukossa päinvastoin vain tuli entistä suuremmaksi.

Mutta onnellisin tapahtuma näinä päivinä oli Jan Zamoyskin ja Czarnieckin saapuminen. Edellinen toi mukanaan erinomaista jalkaväkeä ja niin isoja tykkejä Zamośćiesta, että ruotsalaisilla ei Varsovassa ollut niiden veroisia. Jälkimmäinen tuli ottamaan osaa loppurynnäkköön. Otaksuttiin, ja samoin arveli Czarnieckikin, että tämä rynnäkkö olisi viimeinen.

Suuret tykit asetettiin Kmicicin valtaamalle linnakkeelle, ja ne alkoivat heti pommittaa muureja ja porttia pakottaen ruotsalaisten haupitsit vaikenemaan. Sitten kenraali Grodzicki itse asettui tähän linnakkeeseen ja Kmicic palasi tataarilaistensa luo.

Hän ei ollut vielä ennättänyt asuntoonsa, kun hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Koko esikuntansa läsnä ollessa kuningas kiitti nuorta ritaria. Myös Czarniecki, Sapieha, Lubomirski ja kruunun hetmanit ylistivät häntä. Hän seisoi siinä repeytyneessä ja mullan tahrimassa puvussaan, kasvot ruudinsavusta mustina ja unen puutteesta pökertyneenä, mutta iloissaan siitä, että oli jaksanut pitää linnakkeen hallussaan ja ansainnut osakseen tulleet kiitokset sekä suuren maineen molempien sotajoukkojen keskuudessa.

Muitten ritarien mukana onnittelivat häntä myös Wolodyjowski ja Zagloba.

— Ette aavistakaan, herra Andrzej, — sanoi hänelle pieni ritari, — miten suuressa arvossa kuningas teitä pitää. Olin eilen läsnä sotaneuvottelussa, sillä herra Czarniecki oli ottanut minut mukaansa. Puhuttiin väkirynnäköstä ja sanomista, joita juuri oli saapunut liettuasta, sodasta siellä ja Pontus de la Gardien ja ruotsalaisten julmuuksista. Neuvoteltiin silloin, miten sotaa siellä voisi tukea. Sapieha arveli, että olisi parasta lähettää sinne pari rykmenttiä ja niiden mukana mies, joka osaisi tehdä siellä saman, mitä Czarniecki oli sodan alussa tehnyt Suur-Puolassa. Siihen sanoi kuningas: "On vain yksi semmoinen mies olemassa, nimittäin Babinicz." Toiset yhtyivät heti siihen.

— Minä lähden mielelläni Liettuaan ja varsinkin Samogitiaan, — vastasi Kmicic. — Aioin itse pyytää siihen kuninkaan suostumusta ja odotan vain, kunnes valloitamme Varsovan.

— Huomenna on päärynnäkkö, — sanoi Zagloba — joka juuri saapui paikalle.

— Sen tiedän. Miten Ketling voi?

— Kuka? Tarkoitatteko Hasslingia?

— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana englantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.

— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri viikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että Hassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on päässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.

— Ettekö ole ollut hänen luonaan? — kysyi Kmicic pieneltä ritarilta.

— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun väkirynnäkkö on tulossa!

— Menkäämme siis nyt!

— Menkää ensin nukkumaan! — sanoi Zagloba.

— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan Andrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä tervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan, jonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat heidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli lähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli kuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä jalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli kieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen. — Huomenna teette väkirynnäkön... Hyvä on terveitten olla!... Jumala teitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin velvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah, millaista simaa! Tunnen elpyväni!

Hän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset silmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden ilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.

— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä. Jääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean teon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada kansalaisoikeus.

— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoi Hassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin. Sukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.

— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. — On ikäänkuin säädyllisempää asua täällä.

— Minä viihdyn hyvin täällä!

— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi kääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin tapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.

— Kysykää minulta, minä vastaan!

— Näittekö usein neiti Billewiczin? Hasslingin kalpeat kasvot punastuivat.

— Joka päivä! — sanoi hän.

Kmicic alkoi heti katsella häntä terävästi.

— Olitteko niin suosiossa? Miksi punastutte? Joka päivä? Miksi niin?

— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja olin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä kertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette tiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw saapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi, siitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun he tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin rakastunut.

— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti Kmicic.

— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut. Olisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä lähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas Janukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat ruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä uhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan valtakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me vain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.

— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyi Zagloba.

— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt. Jotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit kukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja vastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli vain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo itara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta neidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia neidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut Ruotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet säälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti vain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään tapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että neiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.

— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän paremmin kuin muut!

— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset kunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.

— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä oli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin, ratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan hovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se kaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo oli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille, minkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia; jalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan voiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen neidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä ruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä lopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja ruhtinas...

— Alkoi häntä uhkailla? — huudahti Kmicic.

— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi. Erityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja, nauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli neidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni ajattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja huoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana sanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet monta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella rakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän jumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.

Tässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä hän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.

— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole kuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.

— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät tämän tytön! — huudahti Kmicic.

— Siksipä sanoinkin: "eikä se olekaan ihme", — vastasi Hassling.

— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaa Boguslawin hiljaisella tulella...

— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet käsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!