Part 15

— Kunhan Babinicz vain pian saapuisi tänne! — lisäsi Anusia. — Kas niin! Minä panen tahallani nyt Braunin pään aivan pyörälle, jotta hän saattaisi koko miehistön tekemään kapinan ja siirtyisi miehineen ja hevosineen ja meidät mukanaan vieden Babiniczin puolelle.

— Tehkää niin, neiti, tehkää niin! — huusi miekankantaja innostuen.

— Sitten laputtakoot saksalaiset tiehensä... Ehkäpä hänkin unhottaa tuon arvottoman ja minuun rakast...

Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta äkkiä näytti jokin ajatus välähtävän hänen päähänsä, hän löi vihaisesti kantapäitään yhteen ja sanoi:

— Mutta jos ei, niin minä otan herra Wolodyjowskin!

SEITSEMÄS LUKU.

Kaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana saapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi neljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina, enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon Boguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki: sotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa oli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli vain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun tuoksinasta.

Puolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki ne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät olleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra Sapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat vapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut yksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja nöyryytettynä.

Niinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat ahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet nurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan jäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti sellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan jälkeen muista.

Saatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten asiat olivat.

— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko herra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille seuduille.

— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri, — sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei ainakaan ole nopeata.

— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?

— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta. Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja... Älkää erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen, että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen sotaretkelle lähtöä.

Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu kuin koiraa.

— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.

— Pidin velvollisuutenani...

Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.

— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole kieltänyt teitä minua varoittamasta.

Ketling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:

— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon: Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan apuun.

Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka pidätti hänet.

— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia palvelemaan!

— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi! Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.

Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa osoittautuivat turhiksi.

Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.

Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.

Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas, nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.

Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun sanomalla:

— No, kaikki meni hiiteen!

— Meni! — sanoi Sakowicz.

— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei olisi tuonut sinne tuota Babiniczia... Älkää kertoko siitä kenellekään, turhaa on kuulutella hänen kunniaansa!

— Minä en kerro... Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä kuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille saappaansa luona makaavana.

— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä. Heille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin sarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo käsissäni... ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan, vei koko Glowbiczin joukon mukanaan!... Hänen suonissaan täytyy virtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli vallassani, oli... ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio taistelussa.

— Hän oli käsissänne, mutta minun pääni oli panttina.

— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet nylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta rummun!

— Kiitos! Enempää en ystävyydestänne voinut odottaakaan.

Ruhtinas alkoi nauraa:

— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!... Kaikki konnuutenne olisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska katsella!

— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin käsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia, ja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti, että Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.

— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea, mutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.

— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte näyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa, että lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!

— Nuoraan!

— Siihen nuoraan, jolla hän köyttää Radziwillin.

— Riittää!

— Nöyrin palvelijanne!

— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat, ja palauttaa järjestys!

— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat nuorassa, sillä tuuli on kova.

— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin päälliköksi?

— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin minä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät, että minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että tänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.

— Selviydyttekö myös kapinallisista?

— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa tavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä ja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja jos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni johonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi tarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.

— Minä annan minkä voin.

— Myötäjäisrahojako?

— Mitä tarkoitatte?

— Billewiczien rahoja, jotka maksatitte itsellenne etukäteen.

— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta miekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.

— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin lähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?

— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja sitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.

— Teidän korkeutenne saa kadehtia minua, kun jään Taurogiin.

— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!... Antaisin hakata teidät kappaleiksi... Miksi te niin haluatte tätä tehtävää täällä?

— Koska tahdon mennä naimisiin.

— Kenen kanssa? — kysyi ruhtinas nousten istumaan vuoteessaan.

— Neiti Borzobohata-Krasierikan kanssa.

— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen kuullut jostakin jälkisäädöksestä...

— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja mainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä tosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja joissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa loppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö suuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään tänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.

— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti, ymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan suosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin ruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.

— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat vakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.

— Toivoisin, että saisitte rukkaset.

— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta minulle eivät rukkaset sovi.

— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet päähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain naimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.

Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan puheen leikiksi:

— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana, rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!

— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä pahasti noiduttaisiin!

— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.

— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte minusta yhä inhoittavammaksi.

— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.

— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!

— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä on.

Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin kiitollisuudella.

Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.

Siinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä kaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.

— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte, — sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.

— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia huoaten.

Ruhtinas naurahti.

— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä Sapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta se tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan putoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti kunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä täysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä pois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti sotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän matkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja rauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon merkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua antaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa, vaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne harrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.

— Mistä minä orpo sellaisen holhojan löydän? — huudahti Anusia.

— Juuri Taurogista.

— Tahtoisiko teidän ruhtinaallinen korkeutenne itse...

Anusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen, että jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin hän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:

— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille. Mutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin päälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja taitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä täällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi tehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän asiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan muu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille vain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten saisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin parhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä hänen kanssaan.

— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.

— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee...

— Ketäpä minä voisin viehättää!

— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.

Mutta ääneensä hän lisäsi:

— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä, sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi, joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka. Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan, jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.

Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.

Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias, arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan välimatkan päässä.

Anusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa. Hänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa, käytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat upseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan tähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan rukousnauhaansa.

Vaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö kuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa Sakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas Boguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.

— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he kärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä ole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista, mutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan päässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei päästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on myös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi ollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei olisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin, tahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää hänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen Radziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet häntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.

Anusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana Oleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä ystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta syyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien olo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin Sakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli heidät julistanut.

Kun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään Taurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta vastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta alkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä paeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä tahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja vankeuteen.

Tästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä. Jälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö muualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan mahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan voinut olla varma huomispäivästä.

Mutta Anusiasta alkoi olo Taurogissa tuntua yhä vain paremmalta.

Sakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan lähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei vielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista, että ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin ilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle yhden vuoden ajaksi.

Sakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle ratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua, jotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin tyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä uskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen vain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.

Jos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin kärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei varmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja asukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän ankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi heitä poltettiin tulisilla raudoilla.

Usein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä myrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä lähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi liittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta talonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.

Hänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia. Suuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin lähelle.

Kaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi väsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen sotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa käytettäviksi.

Uskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut mistään löytää.

Mutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla, vaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.

Näin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta Oleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää tuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat kulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin nimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän alkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja murheitten kautta luostarin rauhaan.

Hän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja silmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa ja nauroi niin että metsä kajahteli.

Kevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren jäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset aukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta onneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta, ja maassa oli yhä levottomampaa.

Miekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan tulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella, hän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä antoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.

Sanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin lohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän vuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.

Puhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan metsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon kuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon nousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan vihollista maasta.

Ruotsalaiset hukkuivat tähän joukkoon niinkuin tulvivaan virtaan.

Czarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset, valoi rohkeutta puolalaisten sydämiin. "Hän on voittanut Kozienicen luona!" — sanottiin yhtenä päivänä. — "Hän on voittanut Jaroslawin luona!" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — "Hän on saanut voiton Sandomirin luona!" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten ruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.

Viimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin kuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa. Loppu näytti olevan aivan käsissä.

Sakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain öisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.

Miekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan luo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin mieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin tuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä, purskahti itkuun ja sanoi:

— Sinä olet minulle rakas, tyttöni, mutta isänmaa on rakkaampi!

Seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäljettömiin.

Oleńka löysi vain kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala, jos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut jättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut enää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa puolalaista verta _pro patria et libertate_ eikä minun veripisarani ole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun vihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa asuu _amor patriae_ ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi ja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua. Mutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä annat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin jalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin sinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä Neitsyt, Kuningattaremme."

Oleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa setää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi Taurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta hattua päästään kysyi raivon vallassa:

— Missä on setänne?

— Siellä, missä kaikki muutkin, paitsi petturit!

— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä, katsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:

— Tiesin — entä sitten?

— Neiti! Totisesti, jos ei ruhtinas... Te vastaatte ruhtinaalle!

— En ruhtinaalle enkä hänen rengilleen! Menkää!

Ja hän osoitti sormellaan ovea.

Sakowicz puri hammasta ja meni.

Samana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli saatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten puoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka julkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.

Suuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja myöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa ilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien kulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas pyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran sotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.

Lähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden jäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki huomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille välttämättömän tarpeellinen.

Taurogi oli nyt vielä tyhjempi kuin ruhtinaan lähdettyä.

Anusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz taas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen lähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat lähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä käsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä antoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille ja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.

Tappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot, joita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin lopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.

Toimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä päivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.

Mutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein vähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.

Anusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa hyvä olla. Liittoutuneitten "puolueitten" partioretket eivät häntä ollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet Taurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että vieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan riippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli aivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan lähtöä vastaan.

— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi hän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.

— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu jalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin pahanpäiväiseksi.

— Suokoon Jumala, että saisit sen toimeen.

— Minäkö en saisi toimeen?... Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi, että hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen, tahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja vaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa raukeaisivat.

Osoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen iloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan näköinen.

— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin Billewiczejä pakoon?

— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz rypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä voi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.

— Onnea matkalle!

— Mitä? Ette kai te luule, että lähden ilman teitä, toivoni armahin?

— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette liian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin ette ainakaan te olisi se.

Sakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei olisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän seisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja sanoi aivan kuin leikillään:

— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien mennessäni.