Part 1

language: Finnish

NUPPU

Romaani

Kirj.

NEIL MUNRO

Englanninkielestä suomensi

Väinö Jaakkola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

I LUKU.

Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver, kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista, vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim, hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan. »Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia; ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta. Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa laulua:

»Yks' neitonen kaunis seisoi kotiporttinsa pielessä; tulo uljaiden husaareiden oli neidolla mielessä. Ne saapuivat korskuvin ratsuin ja valjahin välkkyvin, ja neitosen armas sulho oli joukosta uljahin.»

»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä, Kate MacNeill?»

Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.

Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa — joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi — kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista. Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto, joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta, tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen, hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien »kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn ajamina purevasta pohjoisesta.

Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä hän oli nuori ja voimakas.

»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.

»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»

»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä kädestä.

»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö, hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi ollut munavispilä.

»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin tavallisesti.»

»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»

»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta, armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»

»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö, ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.

»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce, katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.

»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan tulisi; aioin vain —»

»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»

»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan Chikaguusta.»

»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.

»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan! Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»

Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan, ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä aamuaskareissaan.

Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen, ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna, ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä, uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa. Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä, kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja? Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja, puoli pennyä kappale!»

Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat, sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A. MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.

Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna, posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle — vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille, suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi täydellinen.

Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.

Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.

»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.

»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa; tänään se oli

»Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos»,

hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu, yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä, punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme, että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän kirjoitti:

»UUDENVUODEN-LAHJAKSI. KILTILLE POJALLE SEDÄLTÄ, JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»

Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä! ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja ympärilleen.»

Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri- ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu, kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:

»VALVOKAA JA RUKOILKAA.»

Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»

Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce! Halloo!» Hän ei vastannut.

Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon taakse.

II LUKU.

Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi, huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä _Kulta-Aarre_ [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa, joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa, kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa; mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä hän ainakaan ei ollut oppinut.

Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.

Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen vilkaisun _Kulta-Aarteen_ sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan paperilappuun.

Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen nauraa luikertaen.

»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.

»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»

Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän. »Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen. »Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»

»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.

»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»

»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin», keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina hienotunteisesti vaiti.

»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät; merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»

»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»

»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran poika, joten tiedän.»

»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa heitellä kissoja kivillä.»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»

»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellen häntä.

»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja: »Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen, kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.

Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.

Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä, ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki, että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi — sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta — sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. »Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään — mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»

»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo pojan kotiin tätiensä luo.»

»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen mukanaan, kuten lupasi?»