Part 3

»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»

»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce hiukan hämillään.

»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on? Skotlantilainen terrierikö?»

»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki; todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi mosailkkikoiraksi.»

»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä, ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän onnellisena olemisesta, pidättekö te?»

»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»

»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.

»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät. Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag., presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»

»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.

»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä potki.»

Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi. Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin makupaloille.

»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»

»Jim», huomautti Lennox.

»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet poikaa.»

»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»

»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»

»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!» sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi, että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»

»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta. He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset, riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen hengenvetoon:

»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja -tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»

Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen päänsä oli pieluksella.

»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»

Ailien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään.

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja Williamin puolesta.»

»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään, että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että siinä olisi mitään väärää.»

Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan, hyräillen tyytyväisenä:

»Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos.»

V LUKU.

Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä, jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa, haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan, synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen, ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa maailmassa.

Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton, ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.

»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että. Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla, mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»

Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.

»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»

Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa. »Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.

»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän.

»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce vastaan, pudistaen silmälasejaan.

»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»

»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja olen meikein saamaisillani vitsaa.»

»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat, jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi kauemmin.»

»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.

»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie. »Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»

»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä. Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko, että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän on sen saanut?»

Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen naamaansa ujon ovelasti.

»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi nukkia.»

»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa se olisikin jäänyt vain nukkiin!»

»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi.

»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin. En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin yrittää nukella. Toivon, että se sopii.»

»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.

Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä, antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle tapahtumasta.

»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»

Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä, joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi (niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.

Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini- ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.

Amerikkalainen tarkkasi heitä.

Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen, niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti, niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».

Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.

Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa, mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.

Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän omisti huomionsa Bellille.

Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia, joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.

P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».

Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.

Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia äskennaineita rouvia.

Toisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla.

Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan, kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet nimittäin.

»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!» sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki tyyni.

Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he; »tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»

Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti, tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään kainosti katua pitkin.

»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän.

Nuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä.

»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa satojen silmien tähystely.»

»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen tätiinsä ja häneen.

Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.

»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän.

»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»

»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen, että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä, jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä.»

»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.

VI LUKU.

»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä», sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana, jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»

»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö, tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa, mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»

»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu. »Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän pysyy paikoillaan.»

Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on? Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä, kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»

»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»

»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»

»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut, Ailie-täti?»

»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»

»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»

»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme, käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»

»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»

He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä, että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan, ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.

Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua, että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo koruttomat ihmiset!

Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa. Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:

»Lamppuvaari, länkisääri! Lamppuvaari, länkisääri!»

mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!» Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot, jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu- ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle, teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla, mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan. »Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.

»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että saan kammata tukkani ylös.»

»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan Chikaguusta tänne!»

»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti.

»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa», sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut? Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»

Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:

»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?»

»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin. Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En», sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä, mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane voita sen päälle.»

»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen, lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi. New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu liukkaasti, tuttua läksyä toistaen.

»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»

»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat vuoristot.»

»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate, näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.

Lapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön.

»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on kahden pennyn edestä.»

»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä.

»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?» sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä, niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»

»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi. Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai mitä?»

»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia», sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin käytti hänen mielilausettaan.

»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä, että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu? Ei se tee sinulle mitään pahaa.»

»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»

»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»

Tellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää:

»Sä Tellu oot niin lämmin, mä rakastan sua, ja jos en sua härnää, et pure sä mua»,

sanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin.

»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain ulkomuistissa?»

»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja, ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin: