Part 10

»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»

»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.

»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».

»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti, emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää, Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven 'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi taisteluita joka päivä —»

»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.

»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa — ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista; Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti on kuollut kuin tukki.»

»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat Skotlannista.»

»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja näkevät tuon tien.»

»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»

»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu tulemaan mukaansa ja koettamaan.»

»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.

»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu, että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin tekemisen arvoista.»

Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.

»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän, »johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»

»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli pysyä pelimannin mukana.»

»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni. Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää, pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»

Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen periaate?» kysyi hän.

»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»

»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.

»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä oikeuteen.»

»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.

XVII LUKU

Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on varmasti mennyt sievät rahat.»

»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia, josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.

»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»

»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle, jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja, haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua — meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin kirjettä.

»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä jostakin runosta ja syntymäpäivästä.»

Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista; kuinka se kirvelee!»

»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään sitä muistaa.»

»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin arvelin sen olevan samantekevää.»

»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä suosittaisit?»

He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja, raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä, kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta, mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu, jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin Italialaisessa myymälässä.

»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi.

»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi tinkiä kaupanteossa.»

»_Minä_ tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi— fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen piipun, Kate.»

Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä; eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana, ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä, mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että »mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän eräältä ohikulkijalta.

»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle. »Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää skotlantilaiseen malliin.»

Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä, sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.

»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»

»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä hämmästyttäisi häntä valtavasti.»

»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan menemässä suunniltaan epätoivosta.»

»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä, että se merkitsee häväistysjuttua.»

Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei, olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!» harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä estää kasvojaan käymästä punaisiksi.

Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen, joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään: ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu ilmoitus; toisessa luettiin:

»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»

ja toisessa:

»TEE SE NYT!»

mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti. Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä, vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa, johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä, kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria määriä.

Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta (taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka voivat niellä mitä hyvänsä.

»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen — Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»

Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä hyväksesi tänään?»

»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan päivälliselle.»

»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti.

»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.

»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos italialaisesta myymälästä.

»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko sinulla jotakin toimitettavaa?»

»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen, mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»

Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä ihmeessä sinä olet ollut?»

»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu.

»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi pitämässä puotia!»

»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?» sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»

»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä, Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan, Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen. Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi', mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu: 'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan, mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.

»Kerro, kerro!» huudahti Ailie.

»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne hänelle —»

»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»

»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi, että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe, ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä, ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon, missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on jäähtynyt ihan kylmäksi!»

»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen.

»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen.

»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun, johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen vastalauseen.

XVIII LUKU.

Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä, kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi — toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta. Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan, mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja. Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan, joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan, kuutamokelmeään puutarhaan.

Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda. Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka pimeässä ovenkamanan perusteella.

Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena korviin.

»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.

»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut kekritontuista, Nuppu?»

Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään, sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.

»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.